Tekstin koko A- A+

”Ei se tuokaan aivan täysillä käy” – otteita pohjoisen rocklyriikasta

Rockissa on pitkälti kyse asenteesta. Se on alati muotoaan muuttava, laaja kulttuurimuoto. Rock pitää sisällään monenlaisia musiikkityylejä. Se aaltoilee kulmikkaasta rytinästä äkkiväärään ja naivistiseenkin rytmimusiikkiin, enemmän ja vähemmän vastavirtaiseen suomirokkiin, karun kauniiseen poppiin ja itsetietoiseen räpätykseen.

Kenttä on laaja, joten monet sanoittajat jäävät maininnan tasolle tai jopa kokonaan käsittelemättä. Ulkopuolella ovat esimerkiksi englanniksi sanoittavat pohjoisen metallisankarit.

Tarinoita, mutta ei niinkään selvästi pohjoisia, kertovat myös esimerkiksi lapsuutensa Raahessa viettänyt Zen Cafen Samuli Putro ja Juliet Jonesin Sydän -yhtyeen Eero ”Jones” Hyyppä.


Vetelät ja vellihousut

”Ja paikka on pohjoista leveyttä”, tarkentaa A. W. Yrjänä torniolaislähtöisen CMX-yhtyeen esikoislevyllä Isohaara (2002):

On ilta, päivä on tänään
ja paikka on pohjoista leveyttä
näyt ei riitä, enneunet
kertoo mitä tahdommekin
suurin elein, suurin sanoin
rakennettu suuri maailma
kiiltelee ja meluaa
ei siellä ole ketään kotona

tahdotko pois
tahdotko mielesi
omana omana omana omana
pitää

Joku näkee Yrjänän muotoileman ”pohjoisen leveyden” elämäntapana, joku mustana pohjavireenä. Monille pohjoinen on myös etelän vastakohta, kulttuurisestikin vieras ja outo ”Toinen”.

Pohjoissuomalaisessa rocklyriikassa ilmenevät paikalliset identiteetit sen sijaan näyttäisivät usein perustuvan etelän toiseuttamiselle. Eroa meihin ja muihin tehdään Radiopuhelinten Rokkiräjähdys-albumilla (1988) julkaistussa ”Etelän vetelissä”:

Siellä rannikolla etelässä
laiskat raakit kehässä
löysää lihaa diskoissa
kuparirantuja housuissa

Jyrki Mäen mukaan 1980-luvun lopulla Etelä-Suomessa oli nykyistä vahvemmin vallalla käsitys, ettei muualla maassa tapahdu mitään.


Radiopuhelimet. Kuva: Jaani Föhr.

 

Teksti: Satu Koho