Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Runo

Pois meni merehen päivä,
Poijes kullana keränä,
Läntisille lainehille;
Meni kevät, meni kesä,
Kukkinensa, kultinensa,
Meni linnutkin minulta
Muille maille laulamahan
Jo menivät; — — 
    — — Jo tulivat,
Kaikki tulivat takaisin
Tulihän koilta ilman
Päivä kahta kaunihimpi,
Tuli kevät, tuli kesä,
Tuli ne iloiset linnut,
Tuli kullaiset kukatki
Ei tule' syän alaini,
Ei ikinä, ei eläisä
Tule' mieli miekkoseni,
Toivottavani takaisin.
Veikko kulta, veli kulta,
Älä nuhtele minua
Josma sentähen murehin,
Tahi ryhtynen Runolle!

Kalevalamittaan ja kansanlaulun henkeen kirjoitettu Runo on Bergin runoista ainoa, jolle ei ole löydetty esikuvaa. Kai Laitisen mukaan se on yksi ensimmäisistä todella omaleimaisista suomenkielisistä rakkausrunoista. Kuulain ja laajoja näkymiä kaartavin luonnonkuvin se hahmottelee rakkaudenkaipuun viiltävän tuskan. Syksyn ja kevään kierto, lähtö ja paluu merkitsevät vain kasvavaa pettymystä ja alakuloa.

Runo päättyy kuitenkin yllättävään käänteeseen: kertoja kääntyy puhuttelemaan lukijaa. Näin lukutapahtumaan syntyy uusi ulottuvuus. Runon kertoja ei lausukaan sanojaan ylevässä yksinäisyydessä miltei kahden vuosisadan takaa, vaan sanat on kohdistettu juuri sinulle, tässä ja nyt.

[Kuva: 1800-luvun alun Oulua]

1800-luvun alun Oulua. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.


Runon alkusäkeet "Pois meni merehen päivä,/ Poies kullana keränä,/ Läntisille lainehille" tuovat mieleen oululaismaiseman: ikään kuin runon kirjoittaja olisi katsellut päivänlaskua Pohjanlahteen.

Alkusäkeet saavat myös vertauskuvallista lisämerkitystä, kun tietää että Bergillekin "pois meni merehen päivä": näkö sammui ja mielitietty löysi toisen.