Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

"Runoilija-boheemi"

Maisterin tutkinnon suoritettuaan Koskenniemi ansaitsi elantonsa kirjailijana, lehtimiehenä ja suomentajana. Lauri Viljasen mukaan vuodet ennen ensimmäistä maailmansotaa merkitsivät Koskenniemelle "rikasta esteettistä sielunkoulua, valpasta retkeilyä eurooppalaisen kulttuurin maaperällä". Koskenniemi tosin piti omaa sivistystään vastavalmistuneena maisterina ohuena ja pinnallisena. Hän haaveili täydentävistä opinnoista ulkomailla, mutta ne eivät toteutuneet taloudellisista syistä. Apurahojen turvin hän kuitenkin teki useita Euroopan-matkoja ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Monipuolisen kirjallisen toiminnan ja henkilösuhteiden ansiosta Koskenniemen asema suomalaisessa kulttuurielämässä vahvistui 1910-luvulla. Kirjallis-taiteellisen työskentelyn keskeinen forum oli kulttuuriaikakauslehti Aika, jonka päätoimittajana Koskenniemi työskenteli vv. 1912-1922. Aikaa edelsi toimiminen radikaalin ylioppilaslehti Raatajan pääsihteerinä ja kirjallisuuskriitikkona. Hän oli myös Uuden Suomettaren kirjallisuuskriitikko.

"Lyyrikko-erakosta" alkoi 1910-luvun kuluessa kehkeytyä kulttuuripersoona, joka nähtiin myös helsinkiläisissä kulttuuriravintoloissa seuranaan nuorehkoa akateemista ystäväpiiriä. Koskenniemi kuului Maila Talvion kirjallisen piirin vakituisiin jäseniin, mikä edesauttoi kontaktien luomista. Koskenniemi kutsui itseään "runoilija-boheemiksi", mutta hänen elämänsä oli melko kurinalaista. Ajan tapoihin kuulunut runsas alkoholinkäyttö taiteilijapiireissä ei kiinnostanut häntä, mutta sosiaalisena ihmisenä hän viihtyi seurassa. Muistelmissaan Koskenniemi kertoo hupaisan anekdootin Eino Leinon ja kolmen musiikkimiehen – Toivo Kuulan, Otto Kotilaisen ja Evert Katilan – iloisesta illanvietosta ravintola Königissä. Miehet muistivat yhtäkkiä, että Kuulaa ja Koskenniemeä yhdisti kuorolaulu "Siell´ on kauan jo kukkineet omenapuut". Kotilainen tokaisi: "Omenapuut yhteen!", minkä jälkeen Koskenniemelle soitettiin ja pian hän liittyikin iloiseen seurueeseen. Tapaus oli sikäli erikoinen, että vihamiehinä pidetyt Koskenniemi ja Leino lähtivät yhdessä "jatkoille" kyllästyttyään musiikkimiesten juttuihin.

Rafael Koskimies luonnehti 1910-luvun Koskenniemeä seuraavasti:

Ensimmäisiä vaikutelmiani hänestä on keskittynyt, intensiivinen ja vitaalinen tarmokkuus, joka tosin saattoi verhoutua siihen aikaan vielä hieman uneksivaan ilmeeseen ja mietiskelevään kasvojenjuonteeseen. VAK :n, kuten häntä nimiteltiin, äly leikkasi kirkkaasti ja kylmästi mutta se osasi myös nauraa. Ihmeteltävän paljon hän tuossa poikamiehenelämässään myös ennätti saada aikaan.
(V. A. Koskenniemi In memoriam, 1962)

Koskenniemi julkaisi 15:ssä vuodessa (1906-1920) viisi runokokoelmaa ja kaksi runoelmaa, romaanin, kaksi matkakirjaa, kirjailijamonografian, esseekokoelman sekä suuren määrän arvosteluja ja kirjallisuusesseitä. Oman tuotannon ohella hän käänsi liki kymmenen teosta, esimerkiksi Honoré de Balzacia ja Sören Kierkegaardia. Koskenniemen asema kirjailijana oli vuonna 1920 jo niin vakiintunut, että hänelle myönnettiin kirjailijaeläke. Käytännössä se merkitsi melko vaatimatonta, mutta säännöllistä taloudellista tukea. Koskenniemi luopui eläkkeestä vuonna 1925 Turun yliopiston professorina.

Lähteet:

Koskenniemi, V. A. 1947: Vuosisadanalun ylioppilas. WSOY.

Koskimies, Rafael 1962: V. A. Koskenniemi In memoriam. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 20. Toim. Lauri Viljanen et al. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Sevänen, Erkki 1994: Vapauden rajat. Kirjallisuuden tuotannon ja välityksen yhteiskunnallinen sääntely Suomessa vuosina 1918-1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. WSOY. 

Tutustu myös näihin