Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Mummo Aino Enojärvi (os. Pellikka)

"Ole varovainen, älä rimpuile laivoihin äläkä proomuihin. Jos tulee myräkkä, souda äkkiä rantaan." (Mummon sanat Jonille teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3, 1991.)

Joni Skiftesvikin mummo Aino Valpuri Enojärvi (s. 27.4.1897 Oulujoella) asui samassa taloudessa Jonin ja tämän Aila-äidin kanssa ja huolehti usein pojasta, kun Aila oli töissä satamassa tai seilasi merillä. Skiftesvik kertoo mummonsa olleen hänelle hyvin läheinen ja tärkeä henkilö. Mummo innosti lukemaan ja oli värikäs tarinaniskijä. Monet mummon muistelukset ja elämänvaiheet ovatkin olleet virikkeinä ja aineksina Skiftesvikin teoksille. Oman mummonsa tapaisen isoäidin Skiftesvik on sijoittanut novelleihinsa "Rostovi" (kokoelmassa Tuulen poika, 1985) ja "Gagarin kinoksessa" (samannimisessä kokoelmassa 2000):

Mummo kertoi yhteen nippuun muistonsa kolmesta sodasta ja siirtolaisajastaan Amerikassa. Sitten hän esitteli minulle, kuinka hyvin hän osasi vielä ääntää engelskaa. ("Rostovi", s. 23.)

Mummo nukkui kamarin hetekassa kakluunin lämmössä. Herätimme hänet. Hän oli ollut nuoruudessaan siirtolaisena Amerikassa, piikonut Rockefellereillä ja osasi englantia. ("Gagarin kinoksessa", s. 193.)

[Kuva: Aino Pellikka]

Aino otatti itsestään muotokuvan Amerikassa. Kuva ehkä vuodelta 1915. Joni Skiftesvikin arkisto.


Aino Pellikka oli kotoisin Oulujoen pitäjästä, suuresta Iinatin talosta. Hänen isänsä oli kyläsuutari-maanviljelijä Kustaa Pellikka. Rohkea ja seikkailumielinen Aino lähti 15-vuotiaana Amerikkaan siirtolaiseksi viideksi vuodeksi. Yksi hänen pesteistään oli, kuten edellä mainitussa novellissakin, Rockefellereillä sisäkkönä.

[Kuva: Rockefellereillä]

Rockefellereiden palvelusväkeä, Aino edessä keskellä. Kuva todennäköisesti vuodelta 1916. Joni Skiftesvikin arkisto.


Talontyttären asema nousi entisestään, kun hän avioitui 25.6.1923 valtion virkamiehen, luotsi Vilho Enojärven kanssa. Heille syntyi kolme tytärtä: Aila, Eira ja Elsa. Vilhon, tuttavallisemmin Villen, työn vuoksi perhe asettautui asumaan Haukiputaan Martinniemeen, lastaajien, kalastajien ja sahan työläisten asuttamaan merenrantakylään. Rikkaaksi Enojärven perhettä tuskin saattoi kutsua, mutta se eli selvästi paremmin kuin samalla kyläkulmalla muuten elettiin. Enojärvet erottautuivat kylänväestä myös poliittisesti. Ville Enojärvi oli aikoinaan taistellut valkoisten puolella, kun taas kyläläiset olivat melkeinpä kaikki kommunisteja tai vähintäänkin sosiaalidemokraatteja. Tosin Enojärvillä ei korostettu poliittista väriä, eikä etenkään arvosteltu ihmisiä sen perusteella, vaan perhe päinvastoin auttoi kylän vähäväkisimpiä.

Monet kesät Enojärven perhe asui meren luotsisaarissa, Ulkokrunnissa tai Iin Röytässä. Ville luotsasi laivoja, tyttäret juoksentelivat pitkin saarta, ja Aino marjasti sekä piti pientä kahvilaa saaren lastausväelle. Saareen vietiin tavarat ja karja. Mummonsa tämän ajan kertomuksiin Skiftesvik viittaa esimerkiksi romaanissaan Luotsin tarina (1994) ja novellissaan "Vastuullinen tehtävä" (novellikokoelmassa Suolamänty, 1988).

Aino jäi leskeksi ja kolmen tyttärensä yksinhuoltajaksi jo nuorena, kun Ville yllättäen kuoli keväällä 1938. Aino sai kohtuulliset henkivakuutusrahat ja valtion leskeneläkkeen. Syntyi rohkea päätös: hän lähtisi tyttärineen "Suomen Klondykeen" eli Petsamoon pitämään matkustajakotia. Aino tilasi ja jo maksoikin laudat matkustajakotia varten ja rakennutti väliaikaiset tilat Salmijärvelle, mutta sota romutti unelmat. Aino tyttärineen joutui pakenemaan Norjan puolelle ja ehti juuri ja juuri sodan alta turvaan.

"Mummoni kiskoi Salmijärveltä Svanvikiin vesikelkalla tavaroita ja nuorimmaistaan, Elsaa. Äitini työnsi Eira-sisartaan potkukelkalla." (Skiftesvik haastattelussaan 15.2.2005.)

Aino Enojärvi kertoo itse kokemuksistaan 29.6.1940 Kalevassa julkaistussa artikkelissa "Suomalaiset pakolaiset sodan jaloissa Narvikissa".

[Kuva: Petsamon Salmijärvi]

Petsamon Salmijärvi sodan kynnyksellä. Kuva: Petsamo-seuran arkisto.


Ainon perhe evakuoitiin Narvikiin. Norjassa he asuivat välirauhaan asti, toisin erossa toisistaan. Vanhin tytär Aila joutui sairaalaan, ja nuorin tytär Elsa sijoitettiin varakkaaseen kauppiasperheeseen. Narvikin pommituksissa Elsa katosi, ja hänen luultiin jo kuolleen, kunnes tyttö löytyi kuin ihmeen kaupalla, juuri kun muu perhe oli palaamassa Suomeen. Skiftesvik kertoo, että Petsamon ajasta puhuttiin suvun keskuudessa paljon. Siitä selittyy hänen kiinnostuksensa seutua kohtaan, kuten myös hänen neljä matkaansa Petsamoon.

Mummonsa Petsamon vaiheista Skiftesvik on saanut aineksia muun muassa novelliinsa "Petsamon kultatynnyri" (samannimisessä kokoelmassa 1991) ja näytelmäänsä Nikkelikukka (2004). Jo esikoiskokoelman niminovellissa "Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja" (1983) mainitaan petsamolainen piippu, ja siinä esiintyvällä poliisilla on petsamolainen nimi, Jeremejeff (samainen poliisi esiintyy myös Skiftesvikin muussa tuotannossa). Petsamoa hän on käsitellyt myös elokuvakäsikirjoituksessa Ystävät, toverit (1990). Romaanin Pystyyn haudattu (1984) rikkaan lesken rahat huijanneella Aaro Vesterperillä on löyhästi yhteyksiä Skiftesvikin mummon elämänvaiheisiin.

Perhe menetti Petsamossa talvisodan aikana käytännöllisesti katsoen koko omaisuutensa.

"Suomen valtio maksoi kotinsa talvisodan sotatoimissa menettäneille petsamolaisille ns. talvisodan korvausta. Mummoni olisi pitänyt saada korvaus omien joukkojen Salmijärvellä polttamasta talosta ja muusta omaisuudestaan, mutta hyväuskoisuudessaan hän antoi asian kemiläisen liukaspuheisen miehen hoidettavaksi, joka oli täydellinen huijari. Koskaan huijari ei tilittänyt valtiokonttorista mummoni valtuuttamana nostamistaan korvausrahoista mummolleni penniäkään", Skiftesvik jatkaa haastattelussaan 15.2.2005.

Aino tyttärineen tuli takaisin Martinniemeen juhannuksena 1940. He olivat viimeinen petsamolaisperhe, joka palasi evakosta Norjasta. Aino sai taloudellista turvaa eläkkeestä ja kävi myös töissä satamassa. Tyttäret hän lähetti Ouluun oppikouluun, mutta jatkosodan vuodet osaltaan tiukensivat perheen taloutta niin, että lasten oli lopetettava opintiensä.

Vanhuutensa Aino vietti tyttärensä Ailan, siis Jonin äidin, perheessä. Lapsenlapset olivat hänelle kaikki kaikessa. Aino kuoli 27.4.1969.

Tutustu myös näihin