Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Viihde ja osallistuminen

Juhani Niemen lukijatutkimusten perusteella Kaipainen sijoittuu kioskikirjallisuuden kuluttajien lukemiin "arvokirjailijoihin". Häntä lukevat erityisesti elämäntarinoiden lukijat. Elämäntarina tarkoittaa näennäisrealistista rakkausviihdettä tai ns. tosikertomusta. Kirjallisuuden lajina elämäntarinat lähestyvät aikakauslehtien sensaatioelämäkertoja ja juorupalstoja. Niemi arvelee Kaipaisen suosion tämän lukijaryhmän keskuudessa olevan yhteydessä teosten myyttiseen ilmastoon: "Niiden tarullinen helppotajuisuus koskettanee elämäntarinoiden lukijoita."

[Kuva: Anu Kaipainen kollegojen seurassa]

Anu Kaipainen kirjailijakollegoiden, Eeva Joenpellon ja Laila Hietamiehen seurassa Joenpellon talossa Sammatissa. Kuva kirjailijan kotiarkistosta.

Niemen mukaan viihde edustaa maallistuneen ajan uutta uskontoa, "oopiumia kansalle". Kaipaisen Magdaleena ja maailman lapset -romaanin apteekkarin rouvan todellisuuspaon välineinä ovatkin osuvasti rakkausviihteen lisäksi lääkeaineet. Viihteen suosiota on kuitenkin alettu tulkita ymmärtäväisemmin. On kyselty sen sisältämiä vastarinnan ja vapautumisen mahdollisuuksia. Erilaisia lukutapoja tutkimalla on osoitettu, että rakkausromaanien lukijakunta, naiset, käyttää näitä romaaneja sekä protestina että pakomahdollisuutena siinä rajoitetussa naisen roolissa, jonka miehinen kulttuuri on heille määrännyt.

Kaipainen sekä hyödyntää että kritisoi viihteellisyyttä romaaneissaan. Viittaus viihdettä hyödyntävään kirjalliseen ohjelmaan löytyy esimerkiksi Surupukuisen naisen päähenkilön, iskelmälaulaja Tanian, ajatuksesta, että syvien rivien saavuttamiseksi pitää "tehdä 'osallistuvaa' taidetta kansalle vähän sillä tapaa kuin minä laulan noita tangoja". Tania laulaa "iskelmien sävelin asuntopolitiikasta, työttömyydestä, työtapaturmista ja kaikesta muusta sellaisesta, jota ei pitäisi viihteeseen sotkea".

Viihteellisyyden hyödyntäminen liittyy kulttuurin käsitteen venyttämiseen 60-luvulla. Esimerkiksi Turun runoseminaarissa vuonna 1962 vaadittiin taiteen demokratisoimista ja populaari - korkeakulttuuri -erottelun murtamista. Populaarikulttuuri ja poliittisesti osallistuva taide koettiin radikaaleiksi. Perinteisen korkeakulttuurin vaalimista pidettiin taas elitistisenä. Kulttuuriradikalismi vaati taidekeskustelun laajentamista myös kulttuuripolitiikkaan ja populaarikulttuuriin – viimeksi mainitulla tarkoitettiin laajalevikkistä, kysynnän ohjailemaa kulttuurituotantoa, kuten jazzia, televisiolähetyksiä, iskelmiä, sarjakuvia, dekkareita, muotia, designia jne.

Lähteet:

Hurri, Merja 1993: Kulttuuriosasto. Symboliset taistelut, sukupolvikonflikti ja sananvapaus viiden pääkaupunkilehden kulttuuritoimituksissa 1945–80. Acta Universitatis Tamperensis ser A. Vol. 389. Tampere: Tampereen yliopisto.

Jokinen, Eeva 1991: Naisen Odysseia individualismiin. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen työpapereita. N:o 65. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Niemi, Juhani 1984 (1975): Populaarikirjallisuus Suomessa: huokean viihdekirjallisuuden osakulttuurin erittelyä. Porvoo: WSOY.

Radways, Janice 1986 (1984): Reading the Romance: Women, Patriarchy, and Popular Literature. Chapell Hill, N. C.: University of North Carolina Press.

Runoseminaari 29.–30. 9. 1962. 60-luvun runouden merkeissä. Toim. Turun kirjailijat 1963. Turku: Kustannusliike Tajo.

Tutustu myös näihin