Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Teemat ja teokset

Anna-Maija Ylimaula rikkoo romaaneillaan kirjallisuuden perinteisiä odotuksia. Hänen teoksensa ovat saaneet "lempeän", mutta myös hämmentyneen vastaanoton. Pienimuotoiset, tuokiokuvin etenevät romaanit rakentuvat kollaasin tapaan päiväkirjamaisia muistiinmerkintöjä ja filosofisia kannanottoja yhdistellen. Välistä hänen proosansa lähenee runoa, toisinaan se taas yltyy pamflettimaiseksi julistukseksi.

Kun Ylimaula julkaisi omaelämäkerralliseksi tulkitun Papintytön vuonna 1976, oli tilitysmuoto vasta tullut suomalaiseen kirjallisuuteen. Kun psykologinen realismi vielä vallitsi 1980-luvun alussa, Ylimaula rakenteli jo surrealistisia näkyjä ja rikkoi äitiyden tabuja romaanissa Idylli (1984).

Ylimaula on liitetty 1980-luvun "pahan koulukuntaan" yhdessä mm. Annika Idströmin ja Eira Stenbergin kanssa. Koulukunnan on sanottu kuvaavan moraalittomuuden maailmaa ja hyvinvointiyhteiskunnassa piilevää pahaa. Sen naismyyttejä rikkovia kirjailijoita on luonnehdittu tietoisiksi kokeilijoiksi, jotka hahmottavat naisellista identiteettiä teoreettisista – kielellisistä, filosofisista ja psykoanalyyttisista – lähtökohdista.

Erityisesti romaani Idylli on antanut aiheen tälle tulkinnalle. Liisa Enwald (1989) sijoittaa Ylimaulan naismyyttejä rikkovaan koulukuntaan, vaikka "säyseyden" varauksella:

kun /Idyllissä/ sovinnaisuuksien muuri murretaan, seuraa jotain uutta, kenties "pahaa" mutta ei pitkällä jatkumolla niin vaarallista kuin sukupolvesta toiseen siirtyvä alistaminen. Koko suppeahkossa tuotannossaan Anna-Maija Ylimaula näyttää itse asiassa sen kehityskulun, jonka suomalainen naisproosa käy 70-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä. Pahuuden eksistentiaalisen olemuksen ja oikeutuksen pohtiminen nousee 80-luvulla keskeiseksi teemaksi.

Papintyttö herätti laajaa huomiota kertoessaan lestadiolaisperheen tyttären itsenäistymisen ristiriidoista ja kapinasta kodin arvomaailmaa vastaan. Romaani on harvoja vanhoillislestadiolaisen kasvuympäristön kuvauksia, ja se kiinnostaa lukijoita edelleen.

Naisen henkinen kasvu, äitiys ja ristipaineet avioliiton ja uran välillä ovat Ylimaulan tuotannon aiheita. Keskeisiä teemoja ovat rakkaus, synti ja kärsimys sekä niihin liittyvät filosofiset keskustelut laajoine kulttuuriviitteineen. Ylimaulan tuotantoon yhdistetään usein runollisuus, mutta erityisesti Idylli-romaanista lähtien hänen kirjallinen tyylinsä on painottunut vertauskuvalliseen suuntaan. Moraalisten ja intellektuaalisten ainesten runsaus antaa aiheen luonnehtia Ylimaulaa myös didaktiseksi ("opettavaiseksi") kirjailijaksi.

Anna-Maija Ylimaula on Papintytön jälkeen julkaissut romaanit Yö voi olla (1978), Pöytä koivikossa (1982), Idylli (1984), Jumalista julmin (1994) ja Viiriäinen sarkofagilla (1998). Romaani Yö voi olla dramatisoitiin kaksinäytöksiseksi näytelmäksi Anna!, joka kantaesitettiin Oulun kaupunginteatterissa 30.11.1984. Idylli dramatisoitiin Yleisradiolle kuunnelmaksi 1989. Ajankohtaisnäytelmä Kentauri sai ensi-iltansa Oulun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä vuonna 1986.

Asuinpaikkansa Oulun ja esikoisromaanin lestadiolaisaiheen vuoksi Anna-Maija Ylimaula usein liitetään pohjoisuuteen. Kuitenkin jo osa Papintytön tapahtumista sijoittuu Yhdysvaltoihin ja Tukholmaan. Monessa Ylimaulan romaanissa tapahtumapaikka on Ouluksi tunnistettava kaupunki, mutta niin maantieteellisesti kuin henkisesti liikutaan laajalti Euroopassa. Kirjallisuudentutkija Sinikka Tuohimaa (1998) arvioi Jumalista julmin -romaanin sisältävän

oikein eurooppalaisen kulttuurin laahuksen viittauksissaan antiikista Danteen, Goetheen, Bachiin ja Rodiniin, Quasimodoon ja aina Frida Kahloon saakka. 

Tutustu myös näihin