Tekstin koko A- A+
Nuottikirjasto
Naxos

Kalusto 1960-luvulla

Alkuun pääsee omatekoisella

Soittimien tekeminen itse oli bänditoiminnan alkuvaiheessa tavallista, kun rahat eivät riittäneet tehdasvalmisteiseen. Sähkökitaroita rakennettiin koulun puutyötunneilla ja kotiverstaissa. Runko ja kaula tehtiin itse saatavissa olevasta puutavarasta. Otelauta, metallitavara ja sähköosat ostettiin musiikkikaupasta.

Rakentelua helpottivat Tekniikan maailma -lehdessä vuoden 1963 aikana julkaistut sähkökitaran ja erilaisten bändilaitteiden rakennusohjeet. Vanhasta radiosta saattoi viritellä vahvistimen, jolla pääsi soittohommien alkuun. Kitara vain banaanipistokkeilla levysoitinliitäntään ja Grammophon-painike päälle - aitoa putkisoundia parhaasta päästä.  

Porkkanas-yhtyeen Timo Tarvainen rakensi Kuparisen veneveistämön avustuksella sähkökitaran, jonka radikaali design oli aikaansa edellä. Bändikaveri Timo Vaskivuo customoi tehdastekoisen bassokitaransa päällystämällä sen rungon verhoilukankaalla, joka oli peräisin kolaroidusta Buickista. Ghetto-yhtyeen Risto Järvenpää aloitti isoveljen rakentamalla kotitekoisella sähkökitaralla.

[Kuva: Porkkanasin kitarat]

Porkkanas-yhtyeen kitaroissa näkyi oma design.


Kuuluuko laulu?

Alussa laulukamoilla ei ollut väliä, kun soitettiin vain rautalankaa. Keikoilla piti kuitenkin esittää muutakin, ja ensialkuun oli tapana kytkeä solistin mikrofoni kitaravahvistimen vapaaseen kanavaan. Bachelorsilla oli melkein alusta 2x18-wattiset lauluvahvistimet. Keikkojen lisäännyttyä tarvittiin paremmat laitteet: italialainen Geloso oli 100-wattisena "hirmuisen tehokas siihen aikaan".

Porkkanasin laulukaiuttimet ja kaikulaite olivat aluksi omaa tekoa. Kaikulaite oli viritelty kelanauhurista. Nauhalenkin sijasta siinä pyöri tavallinen kela, joka samalla äänitti yhtyeen soitot. Yhtye kuunteli läpi keikkansa ja korjasi sen perusteella soitossa ilmenneet virheet. Dokumenttinauhoituksia ei kuitenkaan karttunut, sillä käytössä oli yksi ainoa nauhakela ja vanha otto pyyhittiin aina yli. 


Rummut kannu kerrallaan

Käyttökelpoisten rumpujen rakentaminen ei ollut kotioloissa mahdollista. Rumpalit joutuivatkin hankkimaan soittimistonsa vähitellen osa osalta. Rautalankayhtyeen rumpalin "kioski" saattoi ensimmäisillä keikoilla koostua ainoastaan pikkurummusta ja yhdestä symbaalista! Tällaisella virveli-pelti -yhdistelmällä ei soitettu kovin monimutkaisia komppeja.

Vielä 1960-luvun alussa lyömäsoittimet olivat usein tilaustavaraa. Coyotes-yhtyeen rumpali Martti Hätälä joutui odottamaan pitkään tilaamaansa keltaista Beverly-virveliä. Käytetty bassorumpu täydensi arsenaalia hieman myöhemmin. 1965 osa osalta koottu rummusto vaihtui kerralla yhtenäiseen Premier-rumpusettiin. Bassorumpu oli nykymittoihin verrattuna pieni, vain 20-tuumainen.

Originelli oululaisrumpali Esa "E" Granroth oli jo aikaisemmin, ensimmäisenä Suomessa tilannut suoraan Chicagosta täydellisen Ludwig-setin - samanlaisen kuin Ringolla. Kun sitten Jormas-yhtyeen Kurre Mattson sai omat Ludwiginsa, asia katsottiin uutisissa maininnan arvoiseksi.


Tuvan täydeltä elektroniikkaa

Putkiradion parin watin teho ei riittänyt pitkään edes harjoituskämpässä, ellei rumpali ollut harvinaisen helläkätinen. Piti hankkia kunnolliset vahvistimet. Tavallisia merkkejä 1960-luvulla olivat saksalainen Dynacord sekä englantilaiset Selmer ja Vox.

Amerikkalainen Fender oli arvostettu, mutta kallis merkki. Vuonna 1965 sen edullisin malli, 20-wattinen 12 tuuman kaiuttimella varustettu Deluxe Reverb maksoi 1200 mk. 85-wattinen Showman vahvistin ja kaiutinkaappi 15 tuuman kaiutinelementillä maksoivat huikeat 2950 mk (5300 euroa vuoden 2014 rahassa). Idän kilpailu alkoi kuitenkin näkyä 1965, kun Musiikki Westerlund alkoi tuoda maahan japanilaisia Teisco-vahvistimia. 490 markalla sai 12-wattisen combon. Sillä pärjäsi ainakin harjoitusoloissa.


Samanlaiset kuin Beatlesilla

Fenderiä yleisempi vahvistinmerkki Oulun varhaisissa bändikuvioissa oli englantilainen Vox. Merkin suosiota lisäsi varmasti se, että valokuvista nähtiin Beatles-yhtyeen käyttävän juuri Voxeja. Yhä tänä päivänäkin arvostettu kitaravahvistinmalli AC-30 maksoi vuonna 1965 noin 2000 markkaa. Voxin laululaitteet olivat myös suosittuja. Kapeat tunnusomaisella ruutukuviokankaalla päällystetyt kaiutinpilarit reunustivat useiden yhtyeiden lava-arsenaalia.

[Kuva: Harri Sarkkinen]

Futuristinen Telecaster? Yamahan 60-luvun SG-sarjan kitara Harri Sarkkisen käsissä. Kuva: Harri Sarkkisen arkistot.


1960-luvulla elektroniikassa oli tapahtunut "transistorin vallankumous". Soitinvahvistimiakin alettiin valmistaa transistoreista elektroniputkien asemesta. Transistorilaitteet olivat kevyempiä ja halvempia, mutta niiden sointi ei ollut lähimainkaan yhtä hyvä. Houkuttelevan hinnan ansiosta varsinkin japanilaisen Yamahan transistorivahvistimista tuli kuitenkin 1970-luvulla aloittelevien soittajien ensimmäinen valinta.

Kosketinsoittajan pääinstrumentti oli 1960-luvulla sähköurku. Italialaiset Farfisa ja Eko olivat suhteellisen edullisia ja helposti kuljetettavia käyttösoittimia. Amerikkalaiset Hammond-urut ja Leslie-kaappi olivat soittajan toive, mutta hinnaltaan yleensä ulottumattomissa, ja suurikokoisina ja painavina hankalat kuljettaa. Toinen jenkkimerkki, Lowrey, oli tavallisempi ja soundeiltaan lähes Hammondin veroinen.  


Tien päällä taas

[Kuva: Connection ja keikkapaku]

Connection-yhtye ja keikkapaku 1960-luvun lopulla. Kuva: Heimo Leviäkangas.


Kunhan tuli keikkoja, soittokalusto piti saada kuljetetuksi keikkapaikalle. Alkuvaiheessa yhtyeet lykkäsivät kamppeensa lähiseudun keikalle vaikka vesikärryillä. Jos yhtyeellä oli käytössä oma pakettiauto, se oli todennäköisesti rumpalin, sillä rumpusetin kuljettaminen henkilöautolla oli hankalaa. Oulun Topmost, Express ja Timjam olivat ensimmäiset yhtyeet, joilla oli käytössään oikea keikkabussi.

Kauemmas keikalle päästäkseen nuorten ja ajokortittomien soittajien piti tietysti saada kyyti. 1960-luvulla oli tavallista managerit kuljettivat suojattejaan tanssipaikoille henkilöautoillaan. Porkkanas-yhtye tienasi keikkailullaan sen verran, että lukioikäiset muusikot ajoivat toisinaan keikkapaikalle taksilla. Edestakainen kyyti Haukipudas-Oulu maksoi vuonna 1965 n. 40 markkaa. Kun toiminta kehittyi ja laitteisto lisääntyi tarvittiin isompi kulkupeli. Mm. legendaariset Polle Benson ja Huugo, kuljettivat pakettiautoillaan yhtyeitä kohtuukorvausta vastaan.

[Kuva: Atlas-yhtyeen keikkabussi]

Atlas-yhtyeen keikkabussi vuonna 1974. Kuva: Osmo Rantapelkonen.


Lähteet:

Haastattelut: Martti Hätälä. Timo Vaskivuo. Kari Värri.
Kirjeenvaihto: Seppo Niemi. Kari Värri.
Hannu Nyberg: Rockista rautalankaan
Kaleva 2.2.1964. Oulu-lehti 16.8.1964. Iskelmä 3/1965
Pohjoismainen Sähkö Oy. Vahvistinhinnasto 15.11.1965.
Mikko Alatalo: Soittovälineistö ei ole muusikolle luxustavaraa. Kaleva 12.6.1971.
Tilastokeskus. Rahanarvonkerroin
Jansson, Mikael: Musik för miljoner. Uppsala publishing house, 2007. (Hagström-historiikki)
Keskustelu Oulun soitinkaupoista Oulu Pop Historyn blogissa.
Musiikki Kullaksen historiikki.

Lisätietoa:
Hagström-kitarat