Tekstin koko A- A+
Nuottikirjasto
Naxos

Melurock

Oulusoundin synty

1980-luvun alussa oululainen rock oli käymisvaiheessa. Rhythm n' blues oli ohi, punk tullut ja mennyt. Maailmalla menestyneet futurismi, uusromantiikka ja muu konepop eivät kaupunkiin juuri rantautuneetkaan. Treenikämpissä soitettiin heavyä, mutta 1980-luvun alun media väheksyi metallimusiikkia. Riff-Raff pohjusti kuitenkin Oulun tulevaisuutta raskaan rokin tyyssijana. Yksi genren tuoreista tulokkaista oli Luther-yhtye.

Kauko Röyhkän esimerkki oli osoittanut, että muiden kopioiminen ei riitä. Täytyy olla omia ideoita ja omaa sanottavaa, mieluiten suomeksi. Juuri näin toimi oululainen Kerjäläisarmeija-yhtye, joka voitti rockin suomenmestaruuden vuonna 1981. Bändille luvattu levytyssopimus jäi kuitenkin toteutumatta, sillä yhtye ei suostunut eräisiin levy-yhtiön edellyttämiin muutoksiin. Heti seuraavana vuonna rock-suomenmestari löytyi taas läheltä, kun 22-pistepirkko julistettiin voittajaksi.

Kiinnostus elämän pimeisiin puoliin ja tinkimätön asenne kuuluivat oululaisessa rockissa. Kauko Röyhkä kuvasi Oulua "voodoo-kaupungiksi". DJ:n ja äänentoistoalan ammattilaisen Markku Hännisen mielestä "arktinen ahdistus" oli luontevinta oululaista rockia. Muualla Suomessa kokeiltiin eksoottisen tummanpuhuvaa goottirockia, mutta Oulussa mentiin pitemmälle. Ahdistus, kaamosmasennus ja yleinen potutus purettiin aggressiivisen äänekkääseen musiikkiin. Syntyi sellaisia yhtyeitä kuin Ei!Ei!, Kansanturvamusiikkikomissio, Leo Bugariloves ja Faff-Bey. Näiden yhtyeiden musiikillisia lähtökohtia olivat mm. hardcore punk ja metallimusiikin äärisuunnat speed ja thrash. Aiheita löydettiin mm. kauhufilmeistä ja splatter-viihteestä.

Hommassa oli kielletyn hedelmän maku, sillä videosensuuri jylläsi tuolloin Suomessa. Meet me at the meat hook, ärjyi Faff-Bey. Joidenkin hämmennystä rankkojen yhtyeiden esiinmarssia kohtaan kuvaa lehtisitaatti vuodelta 1984: "Kaamosajan raskas nyrkki takoo teräspiikkejä otsalohkojen harmaaseen solumassaan. Taide on biokemiaa."


Pohjoista voimaa ja uusia sävyjä

Suomalainen rock toimi vielä vahvasti Helsinki-Tampere -akselilla, mutta uusi "oulusound" alkoi jo näkyä ja kuulua valtakunnallisesti. Toisinaan syntyi vastakkainasettelua ja vähättelyä puolin ja toisin. Oulun bändejä moitittiin suuruudenhulluiksi tai sitten hankaliksi ja vastahankaisiksi, minkä vaikutelman kyllä saattaa saada lukiessaan bändien haastatteluja 1980-luvun puolivälin ja lopun Rumbasta ja Soundista.

1980-luvun lopussa Oulu tunnustettiin vahvaksi rockkaupungiksi. Etäisyys ruuhka-Suomesta oli pikemminkin etu. Suhteellisessa eristyksessä ei tarvinnut juosta muotien perässä. Särökitarat, "sirkkelisoundi" sekä rankkuus ja angstisuus eivät silti vieneet kaikkia mukanaan. Rankkuus ja tanssittavuus olivat yhdistettävissä, kuten Generators osoitti. Melodisen poplaulun voimaan uskoivat mm. Aknestik, Tiistai ja Varietee. Suoraviivaista mainstream-rockia soittivat mm. "vanhan kaartin" Ramblers ja Spiders sekä 1985 perustettu Can the Can. Lauluntekijä-kosketinsoittaja Tapio Kankaan Vienna-yhtye kokeili moderneja "uusromanttisia" syntikkasoundeja. [Kuva: Can the Can]

Can the Can. Kuva: Yhtyeen arkistot.


Klubielämää

1980-luvulla elävä rock soi Oulussa useimmiten ravintoloissa, joita ehkä nykyään nimitettäisiin klubeiksi. Aseman lähelle muuttanut Rattori-lupi oli aito rockklubi, atmosfääriltään ja akustiikaltaan erinomainen.

Osoitteessa Isokatu 54 sijainneessa ravintola Seurahuoneessa soi diskomusiikin lisäksi usein myös elävä rock. Oulun Elmu järjesti rockkonsertteja ylioppilastalo Rauhalassa. Vuonna 1988 avattiin ns. järjestötalon tiloissa 600 ihmistä vetävä Cafe Adam. Rattori lopetti toimintansa vuosikymmenen lopussa. Sen seuraajaksi perustettiin 45 Special syksyllä 1990. Ikärajattomia rockiltoja järjestettiin mm. nuorisodisko Roxyssa.

Vapaamuotoisempi toiminta sai omat tilansa, kun Lyötyssä sijainnut entinen SOK:n leipätehdas jäi tyhjilleen. Karun kivisessä hallissa järjestettiin bändikonsertteja ja mm. Oulun ylioppilasteatterin esityksiä. Kiinteistössä oli myös bändien harjoitustiloja.

Cafe Lillemor (nykyisen Ravintola Tähden alakerrassa) oli 1980-luvulla nuoren rockväen suosima kuppila. Ehkä erikoisin siellä syntynyt idea oli perustaa rockhenkinen mieskuoro. Syksyllä 1987 perustetun Mieskuoro Huutajien jäsenistä suurella osalla oli bänditausta. Nuoret vihaiset miehet pukeutuivat mustaan rippipukuun, leikkasivat solmion pyörän sisäkumista ja alkoivat - ei laulaa vaan huutaa rytmikkäästi isänmaallisia lauluja. Elettiin aikoja, jolloin NMT900-matkapuhelinverkko oli juuri otettu käyttöön ja viimeisimmän mallin mukainen taskupuhelin oli kengän kokoinen "malli Gorba".


Studiotyötä ja levybisnestä

[Kuva: Rosa-yhtye]

Rosa-yhtyeen Carre Juntunen ja Matti Mikkonen.


Bänditoiminta oli vilkasta Oulussa mutta levyttämään pääsy oli lähes yhtä hankalaa kuin ennenkin. Demoja ja omakustanteita tehtiin, minkä jälkeen oli pieni toive saada jokin iso levy-yhtiö kiinnostumaan. Vinyyli-LP:n teettäminen omakustanteena oli melkoisen suuri taloudellinen investointi. Tyypillinen tilauserä oli 500 kpl, joista valtaosa piti saada myytyä, jotta edes kulut saisi pois.

Vakiintuneet suomalaiset levy-yhtiöt eivät 1980-luvulla oikein uskoneet, että suomalainen yhtye voisi menestyä ulkomailla. Siksi englannin kielellä laulaviin bändeihin suhtauduttiin nihkeästi. "Marginaali-ilmiöön" panostaminen Suomessa ei ollut yhtiöiden näkökulmasta kannattava sijoitus. Toisinajattelijoilta kuitenkin oli. Oulun bändien potentiaaliin uskoi suomalaisen vaihtoehtorockin moniottelija Miettinen. Hän kiinnitti Kumibeat- ja Gaga Goodies -levymerkeilleen mm. Juliet Jonesin Sydämen, Jolly Jumpersin ja EBPSATRFM:n. Gagan levyt äänitettiin yleensä Hagawaga-studiolla Oulunlahdessa. Isommat firmat käyttivät Oulun bändejä Soundmix-studiossa.


Bad Vugum

Vuonna 1987 oululaiset opiskelijat Kari Heikonen, Antti Penttilä ja Jyrki Raatikainen perustivat Bad Vugum -levy-yhtiön. Raatikainen ja Penttilä olivat musisoineet KTMK:ssa, Heikonen taas oli ollut bändin manageri. Levymerkin tarkoituksena oli julkaista vasta perustetun Radiopuhelimet-yhtyeen pari singleä. Niiden menekki osoittautui odotettua paremmaksi ja Radiopuhelimet siirtyi pian isomman firman huomaan. Bad Vugumin toiminta itsenäistyi ja uusia yhtyeitä valittiin "linjakkaan linjattomasti". Katalogiin lisättiin sellaisia mielenkiintoisia ryhmiä kuten Faff-Bey ja Generators. 1990-luvun alussa Bad Vugum kohosi valtakunnalliseksi tekijäksi, kun sen talliin kuuluivat mm. CMX, Circle ja Aavikko


Paikallisradiot

Yleisradiolla oli ollut monopoli radioaalloilla 1980-luvun puoliväliin asti. Helsingissä oli perustettu 1985 rockiin painottunut Radio City. Oulun ensimmäiset mainosrahoitteiset paikallisradiot aloittivat vuonna 1988, Radio Mega kesäkuussa ja Radio Kaiku syyskuussa. Molemmat tavoittelivat mahdollisimman laajoja yleisöjä, mutta rockmusiikki täytti melko suuren osan niiden ohjelma-ajasta. Varsinkin Radio Kaiussa pääsivät esiin myös aloittelevat oululaiset bändit demoineen. Kaiku kuitenkin hävisi kisan mainostuloista, ja asema lopetettiin jo vuonna 1991. Pääsy radiosoittoon oli itse asiassa helppoa ennen formaattiradion aikaa, mikä puolestaan aktivoi bändejä tekemään omaa musiikkia ja julkaisemaan sitä omakustanteina. 

Lähteet:

Pekka Hakala. Kaleva 21.7.1984
Oulu-lehti 4.6.1988 [Radio Megasta]
Jukka Väänänen. Oulu-lehti 6.11.1988 [Markku Hännisen haastattelu]
Oulu-lehti 15.10.1989 [Rock SM-kisoista]
Oulun sanomat 4.7.1990, 19.9.1990 [rockklubeista]
Sähköpostiviesti: Mika Ronkainen 30.1.2008.
Marko Sirviö: Levybisneksen jääräpää. Kaleva 16.1.98.
Antti Kiviniemi: Keskinkertaisuutta vastaan. Suomenmaa 19.1.98.
Jee jee jee : suomalaisen rockin historia. Otava, 1998.
Radiopuhelimet-kirja. Toim. Juha Hurme [et al.]. Like, 2006.
Teemu Valokangas: Bad Vugum tuottaa vain hyvää musiikkia. Muusikko online [hakupäivä 4.4.2007]
Markus Karlqvist: Itse kustannettu, s. 33. Teoksessa DJ-kirja. 2014, 9789429332304.


1987 kuvattu kamerakierros Hagawaga-studiossa (Youtube)