In English | Tekstin koko A- A+

Kaunis kuin koru -- koruja museon kokoelmista Kaunis kuin koru -- koruja museon kokoelmista

Ihmiset ovat käyttäneet koruja "aina". Museon kokoelmien vanhimmiksi ajoittuvat korut ovat esihistorian osastolla esillä olevat kivikautiset meripihka- ja liuskekorut. Kokoelmien vanhimmat historiallisen ajan korut ovat 1700-luvulta. Ne ovat kuitenkin yksittäiskappaleita. 1800-luvun alun empire-aikakausi on koruissa edustettuna, samoin 1800-luvun loppu. Kohtalaisen suuret määrät kokoelmissa on niin sanottuja hiuskoruja eli 1800-luvun biedermeiermuodin luomuksia.

Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmien koruesineistö on hajanaista. On luonnollista, ettei perintökoruista mielellään haluta luopua niihin sisältyvän arvon tai tunnearvon vuoksi. Tämän näyttelyn takarajana on vuosi 1950; sen uudempia koruja ei näyttelyssä ole. Suurimmassa osassa museokokoelmien koruja ei ole niin sanottuja kontekstitietoja, eli toisin sanoen emme pysty jäljittämään korun tarinaa. Suurin osa kokoelmien kultakoruista on ostettu valtion kultaesinekeräyksestä 1940-luvulla.

Samanaikaisesti Oulun taidemuseossa on esillä uutta korutaidetta. Näyttely AITO – uutta suomalaista korutaidetta on yksi Taideteollisuusliitto Ornamon 100-vuotisjuhlavuoden näyttelyistä.

Granaatein koristeltu rintaneula 1900-luvun alusta.


Korut ovat olleet kantajansa kaunistus mutta niihin on voinut liittyä myös erilaisia uskomuksia tai viestejä. Koru on voinut suojella pahalta tai sillä on uskottu olevan parantavia ominaisuuksia. Koru on kertonut kantajansa sosiaalisesta asemasta tai vaikkapa suruajasta.

Korut ovat olleet myös vallan ja varallisuuden merkkejä. Ne kertovat aikakaudestaan tyylinsä ja materiaalinsa kautta. Esimerkiksi 1600-luvun barokin tyylisuuntaus on saanut nimensä epämuodostunutta helmeä tarkoittavasta sanasta.


Suomalaiset korut

Petrus Aurifaber on ensimmäinen nimeltä tunnettu Suomessa työskennellyt kultaseppämestari. Hän vaikutti Turussa vuonna 1371. Ammattikuntalaitos rajoitti ammattien harjoittamista Ruotsin valtakunnassa keskiajan lopulta lähtien. Suomessa ammattikuntajärjestelmä oli voimassa vuoden 1869 elinkeinovapauslain säätämiseen saakka.

Kultasepän ammattikuntia perustettiin aluksi vain isompiin kaupunkeihin; Turkuun vuonna 1629 ja Viipuriin vuonna 1695. Myös Oulussa toimi jo 1600-luvulla kultaseppiä mutta oma ammattikunta saatiin vasta 1760-luvulla. Vanhimpia tunnettuja töitä ovat erilaiset astiat, pikari, tumlarit ja lusikat.

Ensimmäinen kirjallinen maininta oululaisen kultasepän mahdollisesti tekemästä korusta on vuodelta 1695, jolloin Jacob Haakin piti mestarintyönään Tukholmassa tehdä muun muassa kivellinen sormus. Sormusta ei ilmeisesti kuitenkaan tehty. Varhaisin leimattu oululainen koru on Carl Jacob Mellinin (1737-1759) valmistama kullattu hopeasormus vuodelta 1753. Yksinkertainen sormus on Kansallismuseon kokoelmissa.

Kultasepäntöihin ulotettiin leimavelvollisuus Kustaa III hallitsijakaudella vuonna 1787. Osa ammattilaisista tosin leimasi suurimpia tuotteitansa jo ennen tätä. Leimauspakon jälkeen voidaan esineistä tunnistaa niiden tekijät. Tekijän lisäksi leimaus paljastaa paikkakunnan, tekovuoden sekä usein jalometallin pitoisuuden. Joskus koruissa nähdään myös tarkastusleima.


Korujen omistajat

Suomessa korujen määrään ja laatutasoon on vaikuttanut maan maantieteellinen asema. Myös vähäinen väkimäärä ja alhainen elintaso ovat vaikuttaneet korujen määrään ja laatuun. Varakkaita ihmisiä on ollut vähän, joten meillä säilyneet korut ovat enimmäkseen vaatimattomia. Suurin jalokivin varustettuja koruja ei ole Suomessa lainkaan.

Perunkirjoja läpikäymällä voi tehdä havainnon, että arvometallista valmistettuja koruja on ollut Oulussa vähän ja vain varakkaammilla kaupunkilaisilla. Aikansa rikkaimmalla oululaisella Klaus Jenderjanilla oli kuollessaan vuonna 1704 omistuksessaan useita sormuksia, esimerkiksi sinettisormus, seitsemän kivinen kristallisormus, emalikoristeinen sormus, rubiinin ja kuuden helmen koristama sormus sekä akaattisinetti.

Oululaisen maisteri Benediktus Granrootin perunkirjoissa mainitaan peräti 16 sormusta, parilliset rannekorut ja helmikoruja. Sormuksien joukossa oli mustan akaatin koristama sinettisormus, huonoksi luokiteltu helmisormus ja pieni emalikoristeinen sormus. Helmikorujen joukossa oli helmillä ja epäaidoilla kivillä somistettu hiusneula.

Kultasepillä ei ammatistaan huolimatta ollut omistuksessaan aarteita. Oululaisella kultaseppä Johan Larssonilla oli kuollessaan vuonna 1665 vain kaksi kultasormusta. Johan Collinin perunkirjassa 27.5.1737 lueteltiin kahdeksan kultasormusta ja -ketju.

Korujen aikakausipiirteistä on tietoa näyttelyn käsiohjelmassa.
 

Hiuksista valmistetut korut



Hiuksista valmistetut korut olivat erityisen suosittuja 1800-luvun biedermeier-aikakaudella. Romantiikan aikakaudella hiuskorut olivat nimenomaan ystävien ja rakastavaisten lahjoja toisilleen. Kun pari oli kihlautunut, morsian antoi tehdä hiuksistaan sulhaselle häälahjaksi kellonperät. Kun mies katsoi kelloa, hän ajatteli silloin samalla vaimoaan. Läheisen ihmisen hiuksia – lapsen ensi haituvia tai vainajan hiustupsua - on voitu säilyttää myös kehyksissä, medaljongeissa tai muistotauluissa. Sentimentaalisuuden lisäksi hiuskorujen suosiota on perusteltu esimerkiksi Napoleonin sotien jälkeisellä materiaalipulalla. Suomessa hiuskoruja tiedetään valmistetun vielä 1930-luvulla.

Tyypillisiä korutyyppejä olivat kellonperät, ranne- ja korvakorut, sekä rintaneulat. Erityyppisiä koruja varten kehittyi erilaiset punontatekniikat, muun muassa litteä -, neliskulmainen, - ja ns. englantilainen palmikko. Korut pyrittiin punomaan yhdestä hiussuortuvan pituudesta; jatkaminen tehtiin lisäämällä jatkokohtaan - niin ikään hiuksista valmistettu - helmi. Nämä helmet valmistettiin joko puisen tai pahvisen aihion päälle.

Hiuskorut on useimmiten tehty tummanruskeista hiuksista. Vaaleita hiuksia käytettiin jossain määrin, mustia ei juuri olleenkaan. Poikkeuksena ovat niin sanotut muistokorut, joissa käytettiin antajan originaalihiuksia.

Hiuskorujen suosion kasvaessa asiasta kiinnostuneita varten julkaistiin oppikiroja. Tällainen on esimerkiksi Leipzigissä vuonna 1822 julkaistu Haalflechte (Hiuspalmikko) ja Ruotsissa vuonna 1832 ilmestynyt Konsten att göra Hår-arbeten. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa on Augusta Ranckenin vuonna 1837 tekemä hiuspunontaa esittelevä mallikirja työseostuksineen ja työnäytteineen. Se esittelee peräti 26 erilaista punontamallia! Myös muita mallikirjoja on säilynyt Suomen museoissa.

Hiuskoruvillityksen ollessa huipussaan Englannissa myytiin "työkalupakkia" korujen valmistajille. Välineistössä oli pinsetit, veitsi, kiharrin, liima, sakset, kamelikarvaisia siveltimiä, luinen työväline kultalangan ja koristeiden työstöön, painoa, kultaista metallilankaa jne.

Hiuskorujen valmistaminen oli säätyläisnaisille ja -tyttärille sopivaa askartelua aikakautena, johon suosi kaikkea koristeellista ja sievää. Tiedetään esimerkiksi Fredrika Runebergin (1807–1879) valmistaneet hiuskoruja perheensä elannoksi Turun palon (1827) jälkeen. Lukot ja muut metalliosat valmisti kultaseppä.

Hiuskorujen suosion ollessa suurimmillaan niitä alettiin valmistaa myös ammattimaisesti. Tunnetuimmat nimeltä tunnetut suomalaiset hiusten punojat olivat turkulainen parturi Juhani Jaatinen ja raumalainen Anna Ruohola. Ruotsissa hiuskorujen valmistajiksi erikoistuivat taalalaiset naiset, dalkullat, joiden valmistamia koruja on levinnyt myös Suomeen. Dalkullat olivat 14–20-vuotiaita naimattomia naisia, jotka olivat saaneet oppinsa vanhemmilta tekijöiltä. He kiersivät paikkakunnalta toiselle ja talosta taloon tehden punoksia asiakkaan omista hiuksista. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmissa on hiuskoru, joka on saantitietojen mukaan taalainmaalaisnaisen valmistama.

Koruja punottiin myös ostohiuksista; vuosina 1877–1872 Suomesta myytiin Ruotsiin 140 kiloa naisten hiuksia. Henkilökohtaisuuden tuntu hävisi koruista, kun ne tiedettiin vieraista hiuksista punotuiksi. Pitkän ketjun tekeminen kesti päivän ja siitä maksettiin Ruotsissa noin 3 kruunua vuonna 1880.


Lähteitä:
Ildikó Lehtinen – Pirkko Sihvo, Rahwaan puku. Museovirasto 1984.
Marja-Liisa Lehto – Marja Pelkonen, Kaipuun kiharat ja surun suortuvat. Narinkka. Helsingin kaupunginmuseo, 1996.
Annukka Parkkinen, Hiuskorut Historia ja konservointi tekstiilikonservaattorin näkökulmasta
Opinnäytetyö / Metropolia, Konservointi (2009) (nettijulkaisu)
Kristiina Nieminen, Hiuskorut - historiaa ja tekniikoita (2007)
Maija-Liisa Heikinmäki, Suomalaiset häätavat, 1981