In English | Tekstin koko A- A+

Kuukauden esine

Marraskuu 2016

Heinä -kahvikuppi ja aluslautanen


Arabian SS-mallin suunnitteli Kyllikki Salmenhaara vuonna 1957. Heinä-koristeen suunnitteli Gunvor Olin-Grönqvist vuonna 1958.

Kyllikki Salmenhaara syntyi Tyrnävällä vuonna 1915 meijerin isännöitsijän ja kunnankätilön perheeseen ja vietti lapsuutensa Tyrnävällä. Oppikoulun hän aloitti Oulussa mutta muutti pian Helsinkiin. Ylioppilastutkinnon jälkeen Salmenhaara lähti töihin Englantiin, missä hänen kiinnostuksensa muotoilua kohtaan vain kasvoi. Helsinkiin palattuaan hän pyrki opiskelemaan Taideteollisen keskuskoulun keramiikkaosastolle.

Salmenhaara tutustui opintomatkoillaan kiinalaisvaikutteisiin lasitteisiin ja buddhalaiseen filosofiaan, jonka mukaan kaiken toiminnan alkuna on paneutuminen perustaitoihin. Arabian tehtaan taiteilijana vuodesta 1950 toimiessaan hän valmisti massansa ja lasitteensa itse. 1950-luvulla Salmenhaara kohosi kapeilla dreijatuilla pulloillaan yhdeksi Suomen kansainvälisesti arvostetuimmista keraamikoista.

Kyllikki Salmenhaara loukkasi kätensä 1960-luvun alussa eikä pystynyt enää dreijaamaan. Hän siirtyi opetustehtäviin aluksi Taiwaniin, perusti oman keramiikkakoulun ja toimi Taideteollisen oppilaitoksen keramiikkaosaston lehtorina ja johtajana. Hän oli Suomen ensimmäinen taideteollisuusalan taiteilijaprofessori. Salmenhaara toimi Taideteollisen korkeakoulun keramiikan yliopettajana kuolinvuoteensa 1981 asti. Hän oli muun muassa Heikki Orvolan opettaja Ateneumissa. Salmenhaara julkaisi tutkimuksen massa- ja lasituskokeista ja kirjoitti alan ensimmäisen suomenkielisen oppikirjan. Viimeiset työnsä ”kirjeet” ja ”kietaisut” Salmenhaara teki 1970-luvun lopulla kaulimalla.

Kyllikki Salmenhaaran uran painopisteet olivat uniikkiesineissä ja opetustyössä. Arabian teolliseen tuotantoon Salmenhaara suunnitteli ainoastaan SS-kahviastiaston vuonna 1957. Ehkä tästä syystä tämä suomalaisen muotoilun kultakauden tunnustettu nimi on tänä päivänä huonosti tunnettu.

Posliininen SS-kahviastiasto oli tuotannossa vuosina 1957-1969. Gunvor Olin-Grönqvistin suunnitteleman Heinä-koristeen lisäksi sitä tehtiin ainakin koristelemattomana valkoisena, kultaraidalla koristeltuna Callana ja Hohtona, Raija Uosikkisen Stella-, Lehmus-, Lemmikki ja Iris-koristeilla, Hilkka-Liisa Aholan Rosalia-koristeella, Olga Osolin Anni-koristeella ja Esteri Tomulan Myrtilla- ja Monica-koristeilla. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmissa olevat Heinä-kupit on niiden lahjoittaja ostanut lahjaksi äidilleen 1960-luvun puolivälissä. Sirot kupit ovat hyvin ohutta posliinia ja kaikissa onkin käytössä tulleita hiushalkeamia. Heinä-kahvikuppipari on esillä Pohjois-Pohjanmaan museon perusnäyttelyn design-osiossa.

Lähteitä:

www.kirjastovirma.fi/henkilogalleria/Salmenhaara_Kyllikki

Muotoiluhistoria ei ole naisten: maailma unohti mestari­keraamikko Kyllikki Salmenhaaran. Helsingin Sanomat 28.7.2015

Kyllikki Salmenhaara kasvatti kokonaisen keraamikkosukupolven. Antiikki & Design 1/2016.

Teksti ja kuva: tutkija Maisa Lukkari

Lokakuu 2016

Helmilintu-keramiikkaveistos eli Kuovi

Koristelijoiden kuninkaaksi ja keramiikan ruhtinaaksi kutsutun Birger Kaipiaisen (1915–1988) Helmilinnut eli Kuovit esiteltiin ensimmäisen kerran suomalaiselle yleisölle vuonna 1958. Palattuaan Ruotsista Rörstrandin posliinitehtaalta Arabian taideosastolle Kaipiainen oli täynnä luomisvoimaa. Näyttelyssään Kaipiainen esitteli muun muassa joukon muunnelmia lintuaiheesta. Rörstrandin aikanaan hän oli luonut jo ääriviivan muotoon tehtyjä nais- ja lintureliefejä, jotka oli koristeltu teräslankaan pujotelluilla helmillä. Isot rautakehikkoiset helmillä koristellut kuovit olivat kuitenkin jotain aivan uutta. Niissä nähtiin jo omana aikanaan modernin ajan kaksinaisuus: rautakehikot toivat vaikutelman rakennetta palvovasta kone-estetiikasta, mutta tämä jäi sivuosaan, sillä itse pinnan työstäminen – rakenteen vastakohta – oli olennaisinta. Pienet sävytetyt helmet loivat kuoveille värisevän pintavaikutelman.

Isossa mittakaavassa kuovit olivat näytteillä kansainvälisessä taideteollisuusnäyttelyssä, Milanon triennaalissa, vuonna 1960. Suomen osaston näyttelyarkkitehti Antti Nurmesniemi tilasi Kaipiaiselta 15 suurikokoista helmikuovia suomalaismaiseman eteen. Kuoviparvesta oli kuitenkin luovuttava Kaipiaisen jouduttua sairaalaan, mutta hän sai apulaisensa Terho Reijosen (1928–2009) avulla valmistettua puoli tusinaa kuovia.  Ryhmä uljaita, isokokoisia ja keramiikkahelmipeitteisiä kuoveja veivät yhden näyttelyn korkeimmista palkinnoista.  Sittemmin Kaipiaisen kuoveja on nähty Lontoossa ja New Yorkissa.

Keramiikkataiteilija, professori Birger Kaipiaisen taidekeramiikka heijastaa usein hänen tuntojaan ja muistojaan. Näin myös kuovien tapauksessa. Muuttolinnut olivat koskettaneet Kaipiaisen sisintä jo nuorena miehenä. Hänen nuoruudentoverinsa, jonka lempinimi oli Kuovi, tutustutti Kaipiaisen muuttolintujen elämään viemällä tämän muun muassa rengastamaan lintujen poikasia. Toverin mukaan linnuilla on rinnassaan kello, jonka avulla ne osaavat ajoittaa muuttolentonsa. Kaipiainen toi myös kellotaulua muistuttavan koristeaiheen ensin kuovien kaulaan, sittemmin pitkin vartaloa upotettuna. Toisinaan kelloja ei ole ollenkaan tai ne peittävät kuovien kyljet miltei kokonaan. Niin tai näin, kuovien kelloissa aika näyttää aina pysähtyneen klo 12.15 tai 15.00. Pitkään ja hartaasti onkin pohdittu, mitä Kaipiaisen kellonaika symbolisoi. Yhden teorian mukaan kellonajan ajan selittäisi Kaipiaisen tapa aloittaa työpäivä Rörstrandin posliinitehtaalla varttia yli puolenpäivän, mistä hän oli saanut kuulla moitteita johtajalta.  Toisen teorian mukaan pysähtynyt kello kertoisi nuoruudentoverin varhaisesta kuolemasta.  Taiteilijan itsensä mukaan kellonviisarit oli vain helpointa piirtää oikeakätisenä tuohon asentoon.

Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmissa on puoli metriä pitkä ja korkea Kaipiaisen suunnittelema keraamiikkahelmipeitteinen kuovi.  Leveyttä kuovilla on 30 senttimetriä. Oletettavasti museon kokoelmissa olevan kuovin helmet on valmistettu sarjatuotantona Turun Posliinissa ja ne on värjätty ja lasitettu Arabialla. Helmet ovat väriltään sinisiä, raudanharmaita ja valkoisia sekä niiden sävyt ja lasitus vaihtelevat. Kuovin pyrstössä on myös käytetty metalliputkihelmiä. Valkoisia helmiä on käytetty vain kuovin rinnassa. Kello-koristeaihetta tällä kuovilla ei ole. Jokainen kuovi on ainutlaatuinen ja ne on valmistettu käsityönä. Reijonen tavallisesti pujotti kuovien helminauhat Kaipiaisen vision mukaan, mutta toisinaan Kaipainen antoi apulaiselleen täyden vapauden värien valinnassa.

Museon kokoelmiin kuovi on saatu Sirkka Karppisen (1913–2003) testamenttilahjoituksen kautta. Karppinen muistetaan Oulun keskustassa sijainneen Pohjan Some Oy:n liikkeen toisena omistajana. Liike toimi korkeatasoisten kotimaisten taideteollisuus- ja taidekäsityötuotteiden jälleenmyyjänä Pohjois-Suomessa useita vuosikymmeniä. Pohjan Somessa oli myynnissä useita design-teoksia, mutta kertoman mukaan kaikkia teoksia Karppinen ei kuitenkaan suurena taideteollisuuden rakastajana tohtinut myydä, vaan hankki ne itselleen.

Lähteet: BERG, MARIA Kaipiainen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 1986.; KALHA, HARRI Birger Kaipiainen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja EMMA–Espoon modernin taiteen museo. Paino Bookwell Oy, Porvoo 2013.; Birger Kaipiainen. Taideteollisuusmuseon julkaisu no 32. Vientipaino Oy, 1990. ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansallisbiografian www-artikkeli Birger Kaipiaisesta http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4804/;  Terho Reijosen muistokirjoitus Helsingin Sanomien www-sivuilla http://www.hs.fi/muistot/a1364358363424; Sirkka Karppisen muistokirjoitus Helsingin Sanomien www-sivulla http://www.hs.fi/muistot/a1364352214909

Teksti: Kokoelma-amanuenssi Jonna-Maria Mölläri

SYYSKUU 2016

Kärppä-fanitakki

Oulun Kärpät on vuonna 1946 perustettu ”koko Pohjois-Suomen” jääkiekkoseura. Kärpät on voittanut jääkiekon Suomen mestaruuden seitsemän kertaa, kerran 1980-luvulla ja kuudesti 2000-luvulla. Kärppien kasvateista suomalaiselle kiekkoyleisölle ovat tulleet tunnetuiksi muun muassa Reijo Ruotsalainen, Kari Jalonen ja Kai Suikkanen. Kärppien vahvan juniorityön ansiosta maailmalle siirtyy vuosittain kiihtyvään tahtiin nuoria nälkäisiä Kärppiä, kuten nuoret MM-leijonamme Sebastian Aho ja Jesse Puljujärvi. Joukkue pelaa kotiottelunsa vuonna 1975 valmistuneessa ja yli 6000 katsojaa vetävässä Raksilan jäähallissa. Kärppien naisten edustusjoukkue ja junioritoiminta on Oulun Kärpät 46 RY alaista toimintaa.

Vuosi 2016 on seurajoukkueen 70-vuotisjuhlavuosi ja Kärpät saavutti hienosti SM-pronssia kaudella 2015–2016. Juhlavuoden kunniaksi joukkue otti kaudelle 2015–2016 käyttöönsä alkuperäisen logonsa. Juhlavuoden logo eroaa väritykseltään mustavalkokeltaisesta ovaalin muotoisesta tuoreemmasta logosta: logossa on musta, valkeareunainen, ympyrä, jonka päällä on punainen kolmio, kärki alaspäin suunnattuna, kolmion sisällä on kärppäeläin ja numero 46, ympyrän yläreunassa on teksti 70 vuotta. 

Kyseessä oleva Kärppien fanitakki on väritykseltään juhlavuoden logon mukainen, punaisesta polyamidikankaasta ommeltu takki.  Takki suljetaan edestä kuudella nepparilla, joiden kanta on valkoinen. Kaulus, helma ja hihansuut ovat valko-kelta-punaraidallista resoria. Edessä on vinosuiset kansitaskut, taskun kansi on valkoinen. Kaulusresorissa on pieni pinssi, jossa on sanomalehti Kalevan käyttämä Pohjois-Suomea kuvaava logo. Takin vasemmassa rinnassa on mustavalkoinen kärppä-eläin. Takki on valmistettu 1970–1980-luvulla ja se on ollut käytössä oululaisella Kärppä-fanilla. Perinteisten Kärppä-fanituotteiden, pipojen, huivien, takkien, t-paitojen ja muiden tekstiilien, lisäksi on nykyään saatavilla useita erilaisia kannatustuotteita, kuten tutteja, mukeja ja jopa Kärppä-viiniä. Kyseiseen takkiin ja Kärppien fanituotteisiin voi käydä tutustumassa Pohjois-Pohjanmaan museon Sata sankaritarinaa urheilusta -näyttelyssä 8.1.2017 asti.

Oulun Kärppien fanitoiminta on aktiivista: Kärppäkannattajat järjestävät kannattajamatkoja joukkueen vierasotteluihin ja Etelä-Suomessa toimiva Etäkärpät puolestaan pitää Kärppäviiriä korkealla pääkaupunkiseudulla asti. Kuten Mika Kuljun teoksesta Kärpät. Pohjoisen kiekkoihme selviää, uskollisimmat Kärppäfanit tulevat otteluihin vaikka maailmanääristä asti; Jukka Nieminen: ”Vieressämme istunut vanhempi pariskunta päivitteli, kun olimme tehneet niin pitkän matkan pelkän jääkiekkopelin tähden. Onhan Oulusta tietenkin Lahteen pitkä matka. En viitsinyt kertoa heille, että olin tullut katsomaan ratkaisupelejä Australiasta.”

Lähteet: KULJU, MIKA Kärpät. Pohjoisen kiekkoihme. Gummerus, Jyväskylä 2003. 1. painos. Oulun Kärpät www-sivut http://www.oulunkarpat.fi/

Teksti: Tutkimusavustaja Johanna Latvamäki

Elokuu 2016

 

Leikevihko

Kesäisen inventoinnin yhteydessä Koulumuseon kokoelmista numerolla K 388:12 löytyi sinikantinen ruutuvihko. Aikanaan vihko oli ollut Räknebok, mutta nimi oli yliviivattu lyijykynällä ja nimiviivoille oli kirjoitettu niin ikään lyijykynällä Esa Einiö Oulu Valtatie 7. Vihkossa oli viisi kaksipuoleista pikkuruutuista sivua, joihin oli liimattu erilaisia palloilu-uutisia ja –tuloksia. Sivuille oli kirjattu kunkin leikkeen päivämäärä. Osa vihkon niitatuista sivuista on lähtenyt irti ja sivujen välissä on muutamia liimaamattomia leikkeitä.

Uutisten joukossa oli muun muassa seuraava leike Kalevasta tiistailta 24.9.1946:

”OPP – KÄRPÄT 5-2

Maanantai-iltana jatkettiin paikallis-

ta jalkapallosarjaa Oulun urheiluken-

tällä. Vastakkain olivat uusi tulokas

 Kärpät-46 ja Oulun Pallo-Pojat. OPP

oli hienokseltaan hallitsevampi ja voit-

ti ansaitusti 5-2. Puoliaika oli 2-1.

Kenttä sateen johdosta raskas.  Oikeut-

ta jakoi J. Tuomainen. ”

Oulun Kärpäthän perustettiin vuonna 1946. Siitä tuli jääkiekon erikoisseura, kun jääpalloilu päätettiin lopettaa vuonna 1955 ja jalkapalloilu vuonna 1974.

Vihko kuuluu keväällä 1980 lahjoitettuun kouluvihkokokoelmaan. Vihkot oli lahjoittanut Tuiran ala-aste, entinen Tuiran kansakoulu.  Kansakoulu toimi vuosina 1900-1974 koulurakennuksessa, joka on  rakennusmestari J. W. Lillqvistin suunnittelema vuodelta  1900. Valitettavasti lahjoitukseen ei ole kuulunut erityisiä taustatietoja. Lahjoitus sisältää kuitenkin muitakin Esa Einiön kouluvihkoja, ehkä jo 1920-luvulta tai vasta 1940-luvulta. Olisiko Esa Einiö ollut myöhemmin opettajana Tuiran koulussa? Vai onko lehtileikkeet sittenkin kerätty kouluaikoina?

Teksti ja kuvat: tutkija Eija Konttijärvi

Kesäkuu 2016

Vesivärityö käyttökokoelmista

Oheisen vesivärityön 14 muun maalauksen ohella lahjoitti museolle eräs rouva, joka oli ostanut maalaukset Rajakylän Pelastusarmeijan kirpputorilta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Maalaukset olivat museon mielestä viehättäviä, mutta koska niiden taustatiedot olivat niin puutteellisia, päätettiin maalaukset ottaa museon niin kutsuttuun käyttökokoelmaan numerolla Rek 1:446.Käyttökokoelmassa olevia esineitä voidaan käyttää vapaammin ja niitä voidaan esitellä ja kosketella muun muassa kouluissa ja seniorityössä. Käyttökokoelman tekstiilejä voidaan käyttää ulkomuseokohteissa.

Vesivärityöt esittävät erilaisia maaseutuun liittyviä töitä, rakennuksia ja kylän raittia. Jokaisen vesivärityön oikeassa alanurkassa on tekijän signeeraus MH-n-47. M- ja H- kirjain ovat osittain yhdessä. Vesivärityö on siis valmistettu vuonna 1947. Mutta kuka on tuo MH-n? Pienestä n-kirjaimesta voimme päätellä, että sukunimi päättyisi nen-päätteeseen. Voisivatko työt olla peräisin joltakin Limingan Taidekoulun oppilaalta? Limingan Taidekouluhan  on Suomen vanhimpia suomenkielisiä kansanopistoja. Se perustettiin Liminkaan jo vuonna 1892.

Pohjois-Pohjanmaan museo ottaa mielellään vastaan vinkkejä ja tietoja kyseisistä vesivärimaalauksista ja mahdollisesta tekijästä.

Teksti ja kuva: tutkija Eija Konttijärvi, p. 044 7037184

Toukokuu 2016

Ripaska-korvakorut

Vuonna 1954 tekstiilitaiteen opiskelija Kaija Aarikka perusti yhdessä aviopuolisonsa Erkki Ruokosen kanssa Aarikan (Aarikka Ky 1954–1959, Aarikka-Koru 1960–1976, Aarikka Oy 1977–). Aarikan myyntituotteet olivat aluksi puiset napit sekä korut. Sittemmin Aarikka on tunnettu myös lukuisista piensisustustuotteistaan.

Jo yrityksen alkuvaiheessa Aarikka otti linjakseen valmistaa suomalaisesta puusta koruja, vaikka ihan ensimmäiseksi Aarikka aloitti puukorujen valmistuksen ulkomaisista jalopuulajeista. Ajatus kotimaisesta ja kauniista materiaalista viehätti Kaija Aarikkaa erilaisuudellaan, sillä kukaan ei tiettävästi ollut tehnyt koruja suomalaisesta puusta.  Toiseksi kukaan ei ollut myöskään värjännyt suomalaista puuta. Niinpä kotinsa keittiössä Kaija Aarikka kehitti oman puunvärjäysmenetelmän. Tämän lisäksi hänen miehensä kehitti värjättyjen puuhelmien käsittelytekniikan, jolla helmiin saatiin silkinhieno pinta. Vielä nykypäivänä Aarikalla on käytössä sama puunvärjäysmenetelmä, ja jatkojalostettu puuhelmien jälkikäsittelytekniikka. Jo edesmenneen Kaija Aarikan mukaan helmien värjäys ja viimeistely on niin tärkeä työvaihe Aarikan tuotteiden valmistuksessa, että sitä hoitavat Aarikan kouluttamat ammattimiehet, jotka ovat sitoutuneet pitämään työmenetelmät liikesalaisuuksina.  Lisäksi mikä tahansa suomalainen puu ei ole kelvannut helmien materiaaleiksi.  Laadultaan parasta puuta korujen valmistukseen oli Pohjois-Suomessa kasvanut tiheäsyinen koivu. Myös mäntyä on käytetty Aarikalla korujen valmistukseen.

Aarikka on valmistanut vuosikymmenien varrella puuhelmien perusmallista satoja korumuunnelmia ryhmittämällä helmiä uudella tavalla, yhdistämällä niihin metallihelmiä tai värittämällä niitä sesonkien mukaan.  Kaija Aarikan mukaan korujen sykli on noin kymmenen vuotta — suunnittelijan on vain otettava kiinni ajan henki ja pujotettava ne helmiksi.

Aarikka alkoi heti tuotantonsa alussa nimetä kaikki tuotteensa, sillä tuotteista tuli helpommin tunnistettavia omilla nimillään. Tuotteiden nimissä on aina näkynyt hauskuus, ilo ja leikkimielinen huumori. Näin myös Ripaska-korvakoruissa, jotka ovat tulleet Pohjois-Pohjanmaan museoon lahjoituksena 2000-luvulla.  Kyseisiä korvakoruja on käyttänyt Oulun seudulla nuori nainen 1990-luvun alusta vuoteen 2010. Nainen on myös omistanut muita Aarikan koruja.

Ripaska- korvakorut esiintyvät Aarikan tuotekuvastoissa ainakin vuodesta 1985 lähtien sekä vielä 1996 tuotekuvastossa niitä on ollut myynnissä. Ripaska-korvakorujen puuhelmi on värjättyä suomalaista koivua, koukut hopeaa ja muut osat oletettavasti nikkelitöntä korumetallia. Siroja riippukorvakoruja sai useissa eri väreissä. 1980-luvun puolivälissä Ripaska-korvakorujen puuhelmen värivaihtoehtoja oli jopa yhdeksän erilaista: musta, kuultovalkea, lila, kirkkaan sininen, turkoosi, punainen, viininpunainen, ruoste sekä hiekka. Uusia värejä tuotettiin trendien mukaan. Ripaska-korvakorut on valmistettu käsityönä Suomessa.

Lähteet :SAURE, SALME Aarikka Oman maan mansikka. Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 2003. ; Aarikan tuotekuvastoja eri vuosikymmeniltä. Aarikka museo www-sivut www.aarikka.com/museo/fi  ;   "Voimalla kolmen naisen". Artikkeli Jaana Laitinen. Perheyritys 4/2014.

Teksti: Kokoelma-amanuenssi Jonna-Maria Mölläri

Huhtikuu 2016

Hopeinen kynttilänjalka

Sunnuntaina 22.5.1938 kirjoitettiin sanomalehti Kalevassa tästä esineestä näin:

Lapinlääniläisten arvokas lahja maaherra Pehkoselle.

Yli puoli metriä korkea, 4 kiloa painava kynttilänjalusta.

Lahjan jätti maaherra Pehkoselle eilen Rovaniemellä Peräpohjolan ja Lapin kuntain liiton lähetystö.

Oulun läänin maaherra E. Y. Pehkonen matkusti eilen rouvineen yksityiskäynnille Rovaniemelle maaherra K. Hillilän luokse. Klo 18.30 aikaan saapui maaherra Hillilän virka-asuntoon Peräpohjolan ja Lapin kuntien liiton lähetystö, johon kuuluivat mainitun liiton puheenjohtaja, päätoimittaja Lauri Kaijalainen, sihteeri toimittaja Frans Hanni, metsäneuvos A. A. Räsänen ja kunnallislautakunnan esimies Oskari Klemetti. Tällöin piti päätoimittaja Kaijalainen maaherra Pehkoselle puheen, jossa hän kiitti tätä jakamattoman Oulun läänin maaherrana Lapin ja Peräpohjolan hyväksi suorittamastaan työstä, minkä jälkeen lähetystö ojensi maaherra Pehkoselle mainittujen kuntien muistolahjana komean, hopeaisen, omistuskaiverruksin varustetun kynttilänjalan. Maaherra Pehkonen vastasi puheeseen kiittäen yllätettynä lahjasta. Tämän jälkeen jäivät lähetystön jäsenet maaherra Hillilän vieraiksi.

Kynttilänjalka on tyylitelty männyn muotoon kolmine oksapareineen, neulasviuhkoineen ja käpyineen. Ylöspäin, valoa kohti taipuneiden oksien päissä samoin kuin latvuksen huipussakin on kynttiläpidikkeet, kaikkiaan 7. Tämä tyylitelty puu on juurrutettu tukevaan 8-tahkoiseen jalustaan, jonka yläosa huipentuu kartiomaisesti männyn tyveä kohti. Jokaiseen suippenevaan särmään on kaiverrettu taiteilija Juho Mäkelän suunnittelemat Lapin eri elinkeinonhaaroja kuvaavat piirrokset. Niinpä turkiskauppaa ilmentää talvinen kuva turkismarkkinoilta, sahateollisuutta taasen lautatavaralla lastattu proomu. Kalastuksen merkkinä on lohipato Kemijoessa tavallista mallia, maisema Immeljärven rantamilta Levi-tunturin juurella on Lapin jylhänkauniin luonnon ilmennys viitaten kai runsaaseen matkailijaliikenteeseen, joka on Lapin elinkeinoihin luettava sekin. Maanviljelystä edustaa jykevä kyntäjähahmo vanhanaikaisten sahrojen sarvissa ja metsästystä riuska metsänkävijä talvisissa tamineissaan. Sarvipää poro on läänin pohjoisimpien osien tärkeimmän elinkeinonhaaran, poronhoidon symbooli ja kirvesniekka tukinkaataja saa kunnian yksinään edustaa läänin valtavaa metsätyöläisarmeijaa.

Jalustan alaosan kolmeen suoraan tahkoon on piirretty lahjoittajien omistus: 1925—1937. Maaherra E. Y. Pehkoselle. Kiitollisuudella Lapin läänin kunnat. Vuosiluvut tarkoittavat maaherra Pehkosen 12 vuotta kestänyttä hallituskautta nykyisen Lapin läänin alueella.

Kynttilänjalka on valmistettu tavallista hienommasta, 0,875-pitoisesta hopeasta ja on sen muotoidean varsinainen suunnittelija kultaseppä J. H. Pekuri, jonka liikkeessä se kokonaisuudessaan on tehty. Sitä valmistettaessa on käytetty erikoista konstruktiota, niinpä oksapareja voidaan kääntää eri suuntiin sekä hajoittaa koko teos pienempiin osasiin. Kynttilänjalan kokonaispaino on noin 4 kiloa ja korkeus 60 sm.

Vaativat kaiverrustyöt on erinomaisella taidolla ja huolella suorittanut Hannes Pekkala ja on työ kestänyt kaikkiaan 3 kuukauden ajan. Siitä saakin jo jonkinlaisen käsityksen tuosta Lapin asukkaiden entiselle maaherralleen kiitollisuudella omistaman muistolahjan arvosta.

Kynttilänjalka valmistettiin vuonna 1938 Oulussa J.H. Pekurin kultasepänliikkeessä. Sen suunnitteli kultaseppä Juho Hesekiel Pekuri ja valmistivat kultaseppä K. Kanniainen ja kaivertaja Hannes Pekkala. Kynttilänjalka oli lahja Lapin läänin kunnilta maaherra Eero Yrjö Pehkoselle, joka oli toiminut myös Lapin käsittäneen Oulun läänin maaherrana vuosina 1925-1937. Vuoden 1938 alusta Lappi erotettiin Oulun läänistä omaksi läänikseen ja sen maaherraksi tuli Kaarlo Hillilä. Eero Pehkonen jatkoi Oulun läänin maaherrana vuoteen 1948 asti.

Eero Pehkonen syntyi 28.5.1882 Limingassa Alatemmeksellä Pehkosen talossa, jonka pirtin seinämaalauksia esitellään Pohjois-Pohjanmaan museon perusnäyttelyn talonpoikaiskulttuurin osastolla. Pehkonen sai merkittävän poliittisen uransa tunnustuksena valtioneuvoksen arvon vuonna 1948. Hän kuoli Oulussa 27.2.1949.

Eero ja Saimi (s. 9.10.1881 — k. 12.3.1949) Pehkosen perikunta lahjoitti kynttilänjalan Pohjois-Pohjanmaan museolle vuonna 1949. Kynttilänjalka on ollut lähes koko ajan esillä Pohjois-Pohjanmaan museon perusnäyttelyssä, viimeksi Pekurin kultasepänverstasta esittelevässä osassa, ja maaliskuussa 2016 se siirrettiin osaksi uutta design-osiota. Pohjois-Pohjanmaan museon 120-vuotisjuhlavuotta kunnioittavassa design-osiossa kynttilänjalka välittää pohjoispohjalaisen muotoilun historiaa vanhojen kultaseppämestareiden teoksista lähelle nykyaikaa.

Teksti ja kuvat: tutkija Maisa Lukkari

Maaliskuu 2016

Oulun yleisten hiihtokilpailujen kunniakirjataulu

Taulun on lahjoittanut museolle syksyllä 1973 Edvard Kääriän sukulainen komentajakapteeni evp. O. Kääriä.

Lasitettu kunniakirja on painettu G. Arvidssonilla Helsingissä ja kehystetty tummanruskeaksi lakatuilla puukehyksillä. Kehysten sisäosaa kiertää pronssinvärinen kapea puulista. Kokonaisuudessaan taulu on 50 cm korkea ja 35 cm leveä.

Mustavalkoisessa painokuvassa on kuvattuna hiihtäjäjoukko jäällä kiertämässä kilpalatua. Kuvan on signeerannut A.F. – en -94 eli Aleksander Federley (1864-1932)

Kunniakirja teksti on osittain käsinkirjoitettua ja osin painettua:

Yleisessä Hiihtokilpailussa Oulussa
16 p:nä maaliskuuta 1894
hiihti
Edv. Kääriä, Haapavedeltä
22 vuoden ikuinen keskinkertaisella
kelillä kolmekymmentä kilometriä
kahdessa tunnissa 20 min. 19 sek.,
josta ennätyksestä hänelle annettiin ensimmäisenä  palkintona
viisikymmentä markkaa.

Sakarias Westerlund        P.A. Heinricius

Rehtori Sakarias Westerlund ja filosofian tohtori P.A. Heinricius olivat Oulun hiihdot toimikunnan jäseniä.

 

Huomio: ajanotto oli jo tuolloin melko tarkkaa!

Torpparin poika ja kauppias Edvard Kääriä (1871–1933) Haapavedeltä oli yksi Suomen parhaimmista hiihtäjistä 1890-luvulla. Hän voitti Oulun hiihtojen 30 km:n matkan vuosina 1894 ja 1895. Ajat olivat 2.20.19 ja 2.18.54 ja niillä lyötiin entiset ennätykset, jotka olivat tunnettujen hiihtäjien Juho Ritolan ja Juho Aitamurron nimissä. Ensimmäisen kerran Kääriä oli päässyt palkintokorokkeelle vuonna 1892, jolloin hän oli kolmas 10 km:n matkalla. Kääriällä oli omatekoiset sukset ja sauvat kuten yleensä muillakin kanssakilpailijoilla.

Kääriän sukset olivat "haapavetiset", joissa mäystimet olivat paksua, tervalla kyllästettyä nahkaa. Haapapuiset sauvat ulottuivat korviin saakka. Kädensijan kohdalla oli nahkaremmiä ja sommat olivat katajaa. Asusteena oli paita, jonka alla lämmikkeenä sanomalehtiä, jalassa parit alushousut ja kenkinä yksipohjaiset kippuranokkaiset paulakengät. Päähineenä oli kulmistaan sidottu nenäliina tai villainen tupsulakki.

Oulun hiihdot olivat meren jäällä Oulujoen suussa. Hiihtäjät seisoivat starttipaikalla rivissä ja yhteislähdön merkki ammuttiin pyssyllä. Yleisöä saattoi olla tuhansia. Hyvällä ilmalla Oulun pataljoonan soittokunta oli soittelemassa. Hiihtäjillä oli mahdollisuus saada "aikalisä" jos he olivat hyvin uupuneita. Kilpailun johto oli varannut kuumaa maitoa ja voileipiä, kaljaa sekä muita virvokkeita, joiden nauttimiseen käytetty aikalisä vähennettiin tulosajasta. Usein kävi niin, että hyvän etumatkan saavuttanut kilpailija jätti luvalliset levähdysajat käyttämättä ja pääsi näin karkaamaan toisilta kilpailijoilta. Kisan keskeyttämistä pidettiin halpamaisena ja häpeällisenä tekona. Kuitenkin kilpailun järjestäjät olivat varanneet muutaman hevosajurin viemään pois hiihtoreitin varrelle väsähtäneitä kilpahiihtäjiä.

Ennen suurvoittoaan vuonna 1894 "keskinkertaisella kelillä" oli 22-vuotias Kääriä hiihdellyt Kuopioon kilpailemaan yhdessä haapavetisten kilpakumppaniensa kanssa. Voitettuaan kaikki palkintosijat, hiihtäjät hiihtivät takaisin Ouluun, yhteensä siis noin 500 km:n pituisen matkan, ehtiäkseen kilpailla Oulun hiihdoissa seuraavana päivänä. Väsyneiden hiihtäjien onneksi Oulun Hiihtoja oli siirretty kahdella päivällä kovien lumimyrskyjen takia.

Voitokkaille hiihtäjille tehtiin toisinaan myös pientä "jäynää" kuten Torniossa vuonna 1894. Haapavetisten kilpailijoiden suksia oli yön aikana valeltu sillin suolavedellä, mutta tämäkään ei kanssakilpailijoita auttanut, koska teko huomattiin aamuvarhain. Haapavetinen Juho Ritola voitti 30 km:n hiihdon Torniossa.

Viimeisen kerran Kääriä osallistui Oulun hiihtoihin hiihtämällä ja voittamalla ensimmäisen palkinnon 10 km:n matkalla keväällä 1899. Kääriästä sanottiin aikoinaan: "Eetu oli mittava mies, kolme kyynärää ja rapiat päälle. Oli siinä miestä muillekin näyttää, pystyryhtinen kuin sotaherrat."

Teksti: tutkija Eija Konttijärvi

Lähde: Esitelmä 100 vuotta suurhiihtäjä Edvard Kääriän syntymästä , komentajakapteeni evp. O. Kääriä, Lahti 1971. Pohjois-Pohjanmaan museon arkistokokoelma Cultura, urheilu.
 

Tämä ja 99 muuta mielenkiintoista urheiluun liittyvää tarinaa on esillä näyttelyssä Sata sankaritarinaa urheilusta Pohjois-Pohjanmaan museossa 9.6.20168.1.2017.

Helmikuu 2016

Kukkaruukun suoja-astia eli jardiniere


Ruukun korkeus kork. 15,5 cm. Pohjanheimon kokoelmat PK 457

materiaali: majolika
valmistaja: Reichard M. Krause, Schweidnitz, Preussi, 1882-1890


Krause-keramiikka aloitti tuotantonsa Martha Krausen johdolla vuonna 1882 historiallisessa Preussissa Schweidnitzin kaupungissa. Nykyään kaupunki tunnetaan Puolan Swidnicana. Marthan poika Reichard siirtyi tehtaan johtoon ja laajensi tuotantoa avaamalla myymälöitä Hampuriin, Berliiniin, Kölniin, Amsterdamiin, Pariisiin, Kööpenhaminaan ja Hanauhun. Tuotanto käsitti pääosin lyijylasitteista kivitavaraa, tuttavallisemmin majolikaa. Keramiikkatehdas työllisti enimmillään 160 henkeä, mutta tuotanto loppui vuonna 1929, kun yleisön kiinnostus majolikaan oli hiipunut.

Majolikalla tarkoitettiin alun perin Välimeren maissa valmistettua värikästä fajanssia. Nimi tuli vanhasta italialaisesta nimityksestä Mallorcalle eli Maiolica. Alkuperäiset majolikataiteilijat maalasivat peittävän tinalasitteen päälle kuviot kovapolttoväreillä. Majolika-sana lanseerattiin ensimmäisenä Englannissa vuoden 1851 Lontoon Maailmannäyttelyssä Mintonin keramiikkatehtaan toimesta, joka oli kehitellyt majolikan valmistusta vuosina 1849–50. Nyt fajanssi- tai posliinimassasta kohokuvioisiksi valetut uudet majolikaesineet päällystettiin tummasävyisillä, läpikuultavilla värilasitteilla. Vähitellen tämän tyyppinen keramiikka levisi ympäri Eurooppaa vaaseina, kannuina, figuureina ja suojaruukkuina, jardiniereinä.

Majolika sopi kertaustyylien tavarantäyteisiin sisustuksiin luonnollisena osana. Esinevalikoima ulottui tupakointivälineistä kaakeliuuneihin. Tehdasmaisen sarjavalmistuksen ansiosta koriste-esineet tulivat yhä useampien ulottuville 1800-luvun lopulla. Suomalaisissa lehdissä mainostetaan kovasti majolika-kaakeleita. 1880-luvun lopulta alkaen Herra Borg edusti Oulussa Ruoholahden Osakeyhtiön Kaakelitehdasta ja myi majolika-kaakeleita ainakin vuosina 1883-84.

G. F. Stockman ilmoitti Uudessa Suomettaressa joulukuussa 1887 myyvänsä "Majolika- vaaseja ja Jardinieria,".  Myös Edla Dahlberg mainosti Oulun Lehdessä 1886 seuraavasti:

"Uusia tavaroita
Nyt sisääntullut Majolika Lasi ja posliinikaluja, hyödyllisiä
ja mukavia, kaikesta laadusta, joita taloudessa vaaditaan"

Esineen kuvailu:

Malliltaan soikeahko, nelitassuinen astia, jonka kyljet ovat pulleat. Yläreuna on lävistekoristeinen ja noudattelee koristekuvioiden muotoja. Jokaisessa "kulmassa" on ruskea griippi, pitkillä sivuilla valkosininen simpukankuori ja päädyissä tummansininen ruskeareunainen kilpi.

Griippien välissä kulkee ruskeaa akanthus-kiehkuraa. Astian sisäosa on turkoosinvärinen ja päälyosan pohjaväri on oliivinvihreä. Astian ulkopinta on reliefimäisesti ja monivärisesti koristeltu kauttaaltaan kasvikiehkuroin ja kukkaköynnöksin. Väreinä on käytetty pastellivärejä: sinistä, punaista keltaista ja vihreää sekä ruskeaa. Myös tassuja ja niiden välejä koristavat ruskeanvihreät kasvikiehkurat.

Lasittamattomassa ja maalaamattomassa pohjassa  on massaleima, jossa vaakunakilven yläpuolella kruunu. Kruunu on diagonaalisesti jaettu, alapuolisessa osassa kirjain M ja yläpuolisessa osassa kirjain K. Leiman alla lisäksi sarjanumero 559.

Teksti: tutkija Eija Konttijärvi
Kuva: Mika Friman, Oulun taidemuseo

Tammikuu 2016

Rullaa ratsu reima…


 

Pyörillä varustettu puuhevonen vetää perässään punaista korkealaitaista kärryä. Hevonen on maalattu vaaleaksi. Harja ja häntä ovat tummemman keltaisia. Varjostuksia on maalattu ruskealla ja silmiksi on napautettu pikkunaulat. Kärryt ovat punaiset ja kummallakin sivulla on neljä tukipuuta. Hevosta on voinut vetää perässään vetonarusta.

Leikkikalu on tullut museon kokoelmiin lahjoituksena vuonna 2011.

Leikkihevosten historia jatkuu varmasti yhtä kauas kuin hevosten ja ihmisten yhteinen taivalkin, aina rautakaudelle saakka. Leluna hevonen löytyy varmasti kukkopillin lisäksi lähes jokaisesta paikallismuseosta.  Isän tai veljen veistämänä, sileäksi kuluneena ja moneen kertaan korjattuna aarteena.

Tämä hevonen on kuulunut Jukka -lelujen perheeseen on tehty 1970-luvulla Oy Juho Jussila Ab -lelutehtaassa Jyväskylässä. Tehtaalla oli takanaan pitkä historia ja ansaittu paikkansa suomalaisen taideteollisuuden eturintamalla. Tehtaan perustajan Juho Jussilan (1874–1947) aloittaman tuotannon perustana oli ollut suomalainen muotoilu ja käsityötaito, mutta myös tieteellinen tutkimus varsinkin kasvatuksen ja psykologian alalta.

Kun kasvatusopin professori Hildegard Hertzenin vieraili Jyväskylässä vuonna 1936 Suomen kasvatusopillisen yhdistyksen vieraana, lelutehtailija Juho Jussila oli yleisössä kuuntelemassa. Hertzenin yksi perusajatuksista oli, että lapsen leikkiä tuli kunnioittaa, koska se oli hänelle välttämätön ajattelun kehittämismuoto. Leikin avulla lapsi kehittyisi taidoiltaan tulevaisuuttaan varten.

Leikkikalu oli siis lapsen työkalu ja sen tuli myös palvella sellaisena. Lelun piti olla kestävä, helposti pestävä, omalle toiminnalle tilaa antava ja käytännöllinen. Uutena ajatuksena oli suunnittelun taustalla vaikuttavat psykologien suositukset kehittävistä leluista ja lasten kokemusten huomioon ottaminen suunnittelussa.

Suomalainen nouseva taideteollisuus korosti toimintaa palvelevaa muotoa, aitojen materiaalien käyttöä ja tarpeettoman koristelun välttämistä, mikä näkyy tässäkin lelussa. 1970-luvulla ihmiset janosivat edellisen vuosikymmenen hempeiden pastellivärien jälkeen raikkaita, voimakkaita värejä. Lisäksi selkeiden värien katsottiin sopivan hyvin lapsille. Niinpä kärryt saivatkin komean punaisen värin ja hevonen kirkkaan keltaisen harjan.

Suomen lastenhoidon suurin auktoriteetti arkkiatri Arvo Ylppö oli korostanut neuvonnassaan käytännöllisiä ja helposti puhdistettavia leluja. Vetolelujen erityisenä etuna oli se, että ne houkuttelivat lasta liikkumaan.

1970-luvun leikkihevosessa kohtaavat vanha materiaali eli puu uuden käytännöllisyyden kanssa. Uutta aikaa edustavat vain hevosen ja rattaiden muovipyörät. Tehdasmaisesta sarjatyöstä kertovat sabluunalla tehdyt maalaukset, joilla on saatu aikaiseksi valjaat ja hevosen piirteet.

Vanhempien leikkihevosten valjaat on usein tehty hyvinkin tarkasti, koska leikkijä on samalla harjaantunut hyväksi hevosmieheksi. Esikuvakin on usein löytynyt kotitalon tallista seisomasta. Nykylapselle saattaa hevonen olla yhtä outo näky luonnossa kuin lelulaatikosta löytyvä dinosauruskin.

Leikkiheppa on nähtävissä Oulun pääkirjastolla 11.1.– 30.1.2016 esillä olevassa näyttelyssä Hyvin säilynyt - 120 vuotta museotoimintaa Oulussa.

Teksti: maakuntamuseotutkija Riina Kohonen

Joulukuu 2015

Oy Merijal Ab:n Veto-haavavoide


Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museo

 

Yksi Oulun tunnetuimmista tehtaista Oy Merijal Ab perustettiin vuonna 1915 apteekkari Yrjö Wilhelm Jalanderin toimesta. Tehdas toimi aluksi nimellä Ab Merikosken Teknokemiallisen Tehdas Oy, mutta nimi vaihdettiin pian Oy Merijal Ab:ksi.

Apteekkari Jalanderin omistuksen aikana Merijalin tehdas valmisti makeisia, elintarvikkeita, kodinhoito-, hygienia- ja kosmeettisia tuotteita. Tehdas sijaitsi lähes sen koko toiminta-aikansa Tuiran kaupunginosassa osoitteessa Koskitie 10.

Veto-haavavoidetta alettiin valmistaa Merijalilla 1930-luvun alussa. Veto oli tohtori Onni Laitisen kehittelemä haavavoide, joka paransi haavat sekä ehkäisi tulehtumat ja verenmyrkytykset. Kymmenen vuoden ajan Laitinen oli kokeillut haavavoidetta hyvin tuloksin hoitamiinsa potilaisiin, ja tarjosi voidetta sitten apteekkari Jalanderille markkinoitavaksi.  Jalander ostikin oikeudet tähän voiteeseen, ja nimesi sen Vedoksi.  

Vetoa oli vaivatonta käyttää, sillä steriilit siteet eivät olleet tarpeellisia kyseistä voidetta siveltäessä haavalle ja haavaa sidottaessa. Lisäksi Veto-haavavoiteen pakkaus, metalliputkilo eli tuubi, helpotti voiteen käyttöä, kuljetusta ja säilytystä. Voidetuubi oli helppo sujauttaa taskuun, ja se kulki kätevästi kaikkialle mukaan. Veto oli niin hyväksi havaittu, että sitä käyttivät esimerkiksi kaikki Kemi-yhtiön työmaat pohjoisessa. Voiteella voitiin hoitaa miesten haavojen lisäksi metsätyömaiden hevosten saamat hankaumat ja haavat.

Vetoa sai ostaa pienimmistäkin puodeista, ja voide saavutti kuluttajien keskuudessa valtaisan suosion.  Vetoa myytiin satoja tuhansia tuubeja vuodessa. Tähän suosioon apteekkarit havahtuivat 1930–1940-luvun vaihteessa ja esittivät, että Veto on lääkeaineena siirrettävä apteekkeihin. Asiasta kehkeytyi riita apteekkarien ja Jalanderin välille. Lopulta sisäasianministeriö ratkaisi asian apteekkien hyväksi. Voidetta saivat myydä ainoastaan apteekit ja tämän myötä apteekit myös nostivat voiteen myyntihintaa kolmanneksella.  Merijalin tehtaalla haavavoiteen valmistaminen kiellettiin.

Hinnannousun takia sekä haavavoiteen tarjonnan supistuttua vain apteekin hyllyille, Veto-voiteen suosio romahti.  Toiveita kuitenkin ennen niin tuottoisan Vedon uudelleenvalmistuksen aloittamisesta Merijalin tehtaalla eläteltiin pitkään – jopa niin pitkään, että voiteen reseptiä säilytettiin tehtaalla aina 1970-luvulle asti.

Lähteet: HUHTA, JOHANNA Makea pala Oulun historiaa, Osakeyhtiö Merijal vuosina 1915–1939. Oulun yliopisto, Historiatieteet 2011 ja JALANDER, Y.W. 60 vuotta farmaseuttisella alalla. Frenckellin kirjapaino osakeyhtiö, Helsinki 1951. Lisäksi lähteenä on käytetty Y.W. Jalander –oppipojasta tehtailijaksi. [Leaf], [1990-luku?]. 48 sivun sidos.

Teksti: Kokoelma-amanuenssi Jonna-Maria Mölläri

Marraskuu 2015

Harley Davidson -moottoripyörä vm. 1936


Esittelyssä on tällä kertaa Pateniemen sahan museon kokoelmiin luetteloitu Harley Davidson -moottoripyörä vuosimallia 1936. Pyörän on omistanut Oulu-yhtiön Metsäosasto ja sitä on käytetty metsätyömailla vuoteen 1957 saakka. Moottoripyörä on esillä museon perusnäyttelyssä.

Moottoripyörän tekniset tiedot:

Moottoripyörän paino 240 kg, pituus 2,30 m ja leveys 0,80 m.

Moottori on 4-tahtinen 2-sylinterinen ilmajäähdytteinen V-moottori. Sivuventtiilikone, jossa jokaisella venttiilille on oma nokka-akseli. Kuutiotilavuus 1 200 m3 ja teho 36hv/ 4500 r/min, puristussuhde 5,0. Kaasutin yksikurkkuinen Linkert M-31. Sähköjärjestelmä: 6 volttia. Käynnistys oikealla puolellla moottoria jalkapolkimella.

Voimansiirto: 3-vaihteinen käsivalintainen synkronoimaton vaihteisto, vaihteen valitsin polttoainetankin vasemmalla puolen, kuiva yksilevykytkin jalkapolkimella (vasemmalla puolella). Voimansiirto ketjulla.

Jarrut: Mekaaniset rumpujarrut edessä ja takana. Etujarruvipu ohjaustangossa ja jalkajarru oikealla puolen pyörää.

Jousitus: Edessä risukeula. Takana ei jousitusta. Kuljettajan istuimessa jousitettu teleskooppiputki.

Rekisteröidyt lisävarusteet: Kulkulaitoksen ja yleisten töiden ministeriön päätöksen 25.1.1937 nojalla oikeutettu käyttämään perärekeä.

4.10.1957 annetun ajoneuvoasetuksen 22 §:n 3. momentin mukaisesti ajoneuvo on poistettu rekisteristä 31.12.1957.

Teksti ajoneuvon rekisteriotteen ja luettelointitietojen mukaan
Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museo

 

Syyskuu 2015

Kunniamitali Aleksanteri I

Venäjän keisari Aleksanteri I (1777–1825) oli pidetty hallitsija ja häneen liittyi Suomessa jopa aikalaispalvontaa. Niinpä hänen Suomen matkastaan loppukesällä 1819 on kerrottu lukuisia tarinoita.

Keisari saapui elokuun 30. päivänä kymmenen aikaan illalla Ouluun, jossa häntä oli odotettu jo 28. päivästä lähtien. Kirjailija Sara Wacklinin (1790–1846) kertoman mukaan "Kaupunki oli valaistu ja tien kummallekin reunalle oli muutaman virstan matkalle sytytetty kynttilöitä. Keisarin saapuessa Ouluun sadat kädet heiluttivat liinoja ikkunoissa ja kadut kaikuivat riemuhuudoista" - - - "Kuin salaman välähtäessä kaupunki näyttäytyi nyt juhlaloistossaan, ja iso salaperäinen A paistoi monivärisenä kuultokuvan keskellä kunniaportin yllä, joka lamppujen loisteen ja kansan kiihkeiden ilohuutojen ohella ilmaisi juhlan merkityksen, vaikka keisarin nimikirjaimesta tosin puuttui ykkönen."

Keisari yöpyi tervaporvari ja laivanvarustaja Lars Henrik Keckmannin luona kaksikerroksisessa talossa n:o 20, Torikadun varrella IV korttelissa. "Noustessaan vaunusta majapaikkansa edustalla Aleksanteri tervehti lempeästi suurta kansanjoukkoa hänelle ominaisella ystävällisyydellä." Aleksanteri lumosi kaikkien sydämet ja hän arvosti vilpittömästi kansan yksinkertaista luonnollisuutta ilman nöyristelyä ja teennäisyyttä. Vuonna 1846 totesi venäläinen filologi Jakov Grot matkatessaan Pohjanmaalla, että "Täällä ei talonpojilla ole tapana kumartaa maantiellä kulkeville herroille."

Sara Wacklinin jäljillä – 225 vuotta syntymästä – näyttelyssä (Pohjois-Pohjanmaan museo 26.5–13.9.2015) on esillä ainutlaatuinen kultamitali, jonka keisari Aleksanteri I lyötätti rauhan solmimisen ja vallanvaihdon jälkeen vuonna 1810 Oulun kaupungille. Vastaavaa mitalia ei ole myönnetty muille suomalaisille kaupungeille eikä myöskään yksityishenkilöille. Mitali annettiin Oulun kaupungin asukkaille tunnustukseksi venäläisille osoitetusta avuliaisuudesta vuoden 1808–1809 Suomen sodan aikana. Sota oli Venäjän ja Ruotsin välinen, jonka seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa. Alun perin sodan tarkoituksena oli vain Ruotsin pakottaminen kauppasaartoon Britanniaa vastaan.

Umpikultaisen mitalin etusivulla on Aleksanteri I:n profiilikuva, kehässä venäjänkielinen teksti ja kuvan alla signeeraus Carl Leberecht F. Mitalin takasivulla on sekä venäjäksi että ruotsiksi kirjoitus "Oulun asukkaille uutteruudesta" ("åt Uleåborgs invånare för adagalagd nit"). Halkaisijaltaan mitali on 6,5 cm. Alkuperäinen, esillä oleva mitali, on Oulun kaupungin omaisuutta, mutta siitä on teetetty vuonna 1969 Suomen Pankin Setelipainossa kaksiosainen jäljennös museon kokoelmiin (PPM 6824).

Kaivertaja ja mitalisti Carl Leberecht (1749/1755–1828) saapui Venäjälle Berliinistä vuonna 1799. Hän oli Venäjän päämitalisti ja saavutti sekä valtioneuvoksen että Pyhän Annan Ritarikunnan toisen luokan arvon. Hänen tärkeimmät työnsä liittyvät joko historiallisiin tapahtumiin tai valtionpäämiehiin.

Teksti: tutkija Eija Konttijärvi

Vuosi 2015

Elokuu 2015

Muotokuvamaalaus: Johan Mattsinpoika Nylander


Kuva: Nina Broadstreet
 

Nybyn lasitehdas perustettiin Iin pitäjän Olhavan kylään vuonna 1782. Sen perusti oululainen kauppias Johan Mattsson Nylander (1742-1810). 
 
Paikka valittiin silmälläpitäen kuljetuksia, jotka tapahtuivat pääasiassa vesitse; väylä merkittiin Olhavasta ulkomerelle ja toinen rannikkoa pitkin Ouluun. Valmisteista etusijalla olivat ikkunalasi ja pullot. Lasinpuheltajista osa oli saksalaisia.
 
Osa tilan maista raivattiin maanviljelykselle. Lisäksi Nylander rakennutti sahan, myllyn ja laivaveistämön. Työväkeä varten Nylander kustansi koulun ja papin. Olhavan korpeen, seudulle, jota rovasti Jakob Fellman luonnehti »karuksi hiisien ja lempojen asuinsijaksi», syntyi vilkas monikielinen ruukkiyhdyskunta.
 
Tunnustuksena ansioistaan Johan Nylander sai vuonna 1788 kuningas Kustaa III:lta hovineuvoksen arvonimen. Tästä sekä Nylanderin naimakaupoista ja lastenkasvatuksesta Sara Wacklin kertoo - ei niinkään mairittelevasti - kirjassaan esimerkiksi näin: "Hovineuvos oli pyylevähkö, voimakasvartaloinen, keskimittainen ja kasvonpiirteiltään epämiellyttävä. Ovela ketunkatse vilkkui hänen pienistä, syvällä sijaitsevista harmaista silmistään." Toki Wacklin antaa tunnustuksen Nylanderin taloudellisille kyvyille.
 
Muotokuva on maalattu arvion mukaan 1788-1807 välisenä aikana. Sen tekijästä ei ole tietoa. Maalaus on konservoitu jossakin vaiheessa ennen vuotta 2001, jolloin se ostettiin museon kokoelmiin. Taulun mitat kehyksineen: korkeus 90 cm, leveys 71,60 cm.
 
Muotokuva on esillä Sara Wacklinin jäljillä -näyttelyssä 13.9.2015 saakka.
 
Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmissa on myös muita Nybyn lasitehtaan historiaan liittyviä esineitä. Osa niistä on esillä perusnäyttelystä.
 
Johan Nylanderin monivaiheiseen elämään ja Nybyn lasitehtaan vaiheisiin voit tutustua tarkemmin esimerkiksi Sirkka Kopiston kirjoittamasta tutkimuksesta, jota on myytävänä Museokauppa Parkissa:
 
 
Lisätietoa on myös netissä:

Iin kunnan sivuilla: http://www.ii.fi/nybyn_lasitehdas

Kirjastovirma: http://www.kirjastovirma.fi/ii/nyby

Jouko Vahtolan artikkeli Kansallisbiografiassa: http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5144/

Teksti: museolehtori Arja Keskitalo

Heinäkuu 2015

Maisteri Jacob Lemónin muotokuva

Lemónia esittävä maalaus on esillä Sara Wacklinin jäljillä -näyttelyssä 13.9.2015 saakka.
 

Maisteri, saarnaaja Jacob Lemónin (1704–1768) muotokuvan on maalannut Henrik Wacklin (1735 Oulu–1802 Oulu) Tukholmassa luultavasti setänsä, muotokuvamaalari Isaac Wacklinin ohjauksessa vuonna 1757. Samana vuonna syntyi Isaac Wacklinin ja hänen puolisonsa Magdalena Loschin ainoa lapsi, Isak. Seuraavana vuonna taiteilija sairasteli ja lopulta kuoli syyskuussa 1758. Rokokootaiteilija opetti siis 22-vuotiasta veljenpoikaansa elämänsä ehtoopuolella. Jacob Lemónin muotokuvan maalautti K. E. Meinander.

Maalauksen mallista Jacob Lemónista ei ole juurikaan henkilöhistoriallisia tietoja. Lemón asui Oulussa 1750–1760-luvuilla ja omisti täällä tilan. Hän oli naimisissa raatimiehen tytär Elisabet Gabrielsdotter Siniuksen kanssa ja nai leskeksi jäätyään kirkkoherran tytär Birgitta Junneliuksen

Taulu on konservoitu vuonna 2015. Tutkija-konservaattori Päivi Kyllönen-Kunnas Oulun taidemuseosta kertoo, mitä sille on tehty:

Henrik Wacklin, Jacob Lemón, 1757, öljymaalaus kankaalle, vuorattu kankaalle. Teoksen koko on vanhan, aiemmin tehdyn konservoinnin jälkeen on 61,3 cm x 49,7 cm. Teoksen uusi konservointi tehtiin keväällä 2015, jossa teoksen mittasuhteet eivät muuttuneet. Konservoinnin teki Konservointi Tuulikki Kilpinen Oy.

Maalauksen konservointitoimenpiteet ovat: Maalipinnan ja taustapuolen puhdistus ja paikallista värinkiinnitystä, lakan ohennusta, muuttuneiden vanhojen restaurointien poistoa ja kittausten korjausta. Uudelleen lakkaus ja restaurointimaalausta. Valokuvaus ennen, kesken ja jälkeen toimenpiteiden ja konservointikertomus. Kuvallinen ja kirjallinen dokumentointi ennen työn aloittamista sekä toimenpideselostus ja loppukuvaus.

Maalaukseen hankittiin uusi ulkokehys, joka kiinnitettiin teokseen. Taideteoksen taakse lisättiin taustasuojapahvi, sekä teoksen tunnistetiedot lisättiin teokseen. Näyttely jälkeen maalaus tullaan sijoittamaan kaupungin julkisiin tiloihin esille.

Maalauksen tehneestä Henrik Wacklinista tiedetään yhtä ja toista; hän oli varsinainen monitaituri. Henrik Wacklin oli valmistunut ylioppilaaksi Uppsalasta vuonna 1755. Hän oli harjoittanut yliopisto-opintoja ja ollut harjoittelijana Tukholman Kuninkaallisella kaleeriveistämöllä. Henrik Wacklin oli naimisissa kauppiaantytär Maria Magdalena Ananderin (1752–1840) kanssa.

Henrik Wacklin toimi Oulussa rakennusmestarina eli arkkitehtinä, kuten hän itseään kutsui. Yksi titteli, jota hänestä käytettiin, oli "mechanicus", mekaanikko eli koneiden rakentaja. Kun Oulun kaupungin mylly oli tullut tiensä päähän 1750-luvulla Henrik Wacklin teetti keksimänsä järjestelmän mukaisesti myllyyn neljä vesiratasta ja tuli palkituksi siitä hyvästä. Henrik Wacklin harjoitti kauppamerenkulkua, kuten monet sukunsa jäsenet. Hän laati Oulun lähiympäristön vesistöistä merikartan, jotta laivat pystyivät navigoimaan satamaan.

Vuonna 1781 Henrik Wacklin sai valmiiksi Oulun pakkahuoneen rakennuspiirustukset. Kaupunki sai erivapauden kivisen pakkahuoneen rakentamiseksi ja se valmistui vuonna 1787. Rakennuksessa oli korkea kivijalka. Sen alakerroksessa oli vaaka- ja pakkahuone ja toisessa kerroksessa iso sali ja kolme lämmitettävää kamaria. Rakennus säilyi vuoden 1822 suurpalossa.

Wacklin toimi aktiivisesti Oulun tervahovi -hankkeessa ja ilmeisesti hänen käsialaansa olivat myös tervahovin piirustukset, jotka kauppaseura hyväksyi vuonna 1782. Hän on niin ikään piirtänyt Oulun kauppaseuran ravintolarakennuksen (1784), joka ei kuitenkaan toteutunut. 

Jacob Lemónin muotokuvan lisäksi Henrik Wacklinin maalauksista tiedetään hänen Sofia Magdalenan kirkkoon maalaamansa alttaritaulu "Kristus ristillä" eli "Ristiinnaulittu". Oulun kirkko nimettiin valmistuttuaan vuonna 1777 kuningas Kustaa III puolison mukaan. Näin kuvailee Sara Wacklin kirkkoa teoksessaan Satanen muistelmaa Pohjanmaalta"Kaupungin isoin ja kaunein rakennus oli uusi, harmaakivestä rakennettu ristikirkko. - - - Tätä kirkkoa saattoi nimittää kauniiksi juuri koristelemattomuutensa, yksinkertaisen, prameilemattoman mutta suurpiirteisen hahmonsa takia. - - - Ylinnä oli Vapahtajaa ristillä esittävä alttaritaulu, joka oli erään kaupungin asukkaan, kauppias ja rakennusmestari Henrik Wacklinin maalaama."

Kirkko tuhoutui Oulun suurpalossa vuonna 1822 ja nykyisin paikalla sijaitsee Oulun tuomiokirkko. Henrik Wacklinin alttaritaulu saatiin pelastettua palosta ja sitä voi käydä katsomassa kirkossa. Samalla voi miettiä, pitääkö aikalaisten arvio "ei erikoisen onnistunut", paikkaansa.

Museolehtori Arja Keskitalo

Lähteet:
Aimo Halila, Oulun kaupungin historia II
Jouni Kuurne, Isaac Wacklin pinxit (Oulun taidemuseon julkaisu)
Jacob Lemónia koskevat tiedot ovat peräisin taulun taakse kiinnitetystä lapusta

Kesäkuu 2015

Esittelyssä oleva tekstiili on esillä Sara Wacklinin jäljillä -näyttelyssä, joka on avoinna yleisölle 13.9.2015 saakka:

Merkkausliina eli nimikoimisliina

Merkkausliina eli nimikoimisliina on ollut tyttöjen käsityötaidon näyte ja kuukausien työ on ollut valmistuttuaan todellinen ylpeydenaihe. Merkkausliinat olivat useimmiten pellavakankaalle kirjailtuja ja ne kehystettiin tauluiksi. Merkkausliinoissa on sekä kirjaimia että numeroita, mutta myös esimerkiksi raamatunlauseita, kasvi- ja kukka-aiheita, valmistumisvuosi, tekijän sekä perheenjäsenten nimikirjaimet. Aiheet olivat usein peräisin suvun vanhoista merkkausliinoista, mutta myös uusia malleja suunniteltiin.

Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin kuuluva, todennäköisesti puuvillainen, merkkausliina on erinomaisessa kunnossa. Teksti tekijätietoineen on hyvin vaalealla langalla kirjottu ja siten hieman hankalasti hahmottuvaa. Teksti Sophia Wilhelmina Salov född den 5 Januari år 1827 Markt I Uleåborg den 1 October år 1838, kertoo että ristipistoin kirjailtu merkkausliina on valmistettu lähes 177 vuotta sitten. Näyttelyä varten merkkausliina on kehystetty uudelleen.

Liinassa on erilaisia kuvioita kuten kaupunkisilhuetti, lintuja, "elämänpuu", Oulun kaupungin linnasymboli, erilaisia kukka-asetelmia koreissaan ja keskellä iso lehväseppel sekä kruunun kuva. Lisäksi liinaan on kirjottu tekijän perheenjäsenten nimikirjaimia. HAS eli Herman Alexander Olofsson Salov oli Sophian isä. AGL eli Anna Gustava Lescelius oli Sophian äiti. Nimikirjaimet FHS kuuluvat Sophian veljelle Frans Herman Saloville, perheen vanhimmalle pojalle.

Sophia/Sofia Wilhelmina Hermannintytär Salow oli Pulkkilan nimismiehen kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi vanhin lapsi. Sofia oli syntynyt Pulkkilassa vuonna 1827. Sofia oli liinaa tehdessään 11-vuotias.  Hän kävi koulua Oulussa. Sofia oli naimaton ja toimi taloudenhoitajana. Sofia Salov kuoli Oulussa kesällä 1916.

Merkkausliinan on lahjoittanut museolle neiti Hoffren vuonna 1933. Sen mitat ovat: korkeus 33 cm ja leveys 39,50 cm.

Teksti: Eija Konttijärvi / Kuvat: Marja Höyhtyä

Toimenpiteet näyttelyä varten teki konservointiharjoittelija Erno Virta konservaattoreiden Marja Halttunen ja Marja Höyhtyä ohjauksessa:

Merkkausliina irrotettiin vanhoista kehyksistä leikkaamalla vanha vinokanttinauha skalpellilla auki. Liina oli liimattu reunoistaan taustapahviin tärkkiliimalla, lisäksi liinan kirjonnat ovat päässeet haalistumaan voimakkaasti.  Näiden kirjailulankojen oikea väri on säilynyt liinan nurjalla puolella.

Merkkausliina oli tarkoitus kehystää uudelleen. Vanha kehystys oli niin tiivis, että aikojen saatossa liina oli höyrystänyt kehyksen lasin sisäpuolelle kopion liinan kirjailusta. Tarkoitus oli tehdä uudesta kehyksestä niin sanotusti "kelluva" kehystys.

Ensin liina tuettiin kehyslasin kokoiselle puuvillakankaalle. Tämän jälkeen leikattiin hapottomasta pahvista kehys reunustamaan merkkausliinaa. Täysin samanmuotoista aukkoa oli mahdoton leikata, koska liina oli menettänyt muotonsa. Tämä kehyspahvi teipattiin kiinni yläreunastaan taustapahviin, jonka yläreunaan myös merkkausliina liimattiin neljällä liimapisteellä. Tämän jälkeen kehyksen saattoi taittaa merkkausliinan päälle, teipin toimiessa saranan tavoin. Kehyksen päälle tuli vielä mittoihin leikattu paspartuuri, joka oli tarkoituksella leikattu niin, että merkkausliinan epätasaisesta reunasta saisi suoremman vaikutelman. Merkkausliinan vanha lasi oli käyttökelpoinen, joten sitä ei vaihdettu uuteen ja höyrystyneet kuviot sai kätevästi pestyä pois vedellä. Kehys ja taustapahvi kiinnitettiin samalla menetelmällä kuin vanhakin, eli kanttinauhalla ja liimalla. Liimana käytettiin laimennettua kalaliimaa. Uusi vinokantti liimattiin siten, että ensin se kiinnitettiin lasiin ja lopuksi taustapahviin. Reunat viimeisteltiin viimeiseksi, jotta niihin saatiin nätti kulma. Lasin ja taustapahvin välinen tila jätettiin liimaamatta, koska näin liina pääsee hengittämään ja vastaa höyrystymistä ei enää muodostu.

Teksti: Erno Virta

Toukokuu 2015

Olutpullo Lahden Erikoisolut III, Oy Mallasjuoma, Oulu

Yksi Pohjois-Pohjanmaan museon tuoreimmista kokoelmahankinnoista on olutpullo vuodelta 1985. Erikoista tässä olutpullossa on se, että se on avaamaton. Pullon lahjoittaja löysi sen ulkorakennuksesta hapertuneen muovipussin sisästä, missä se oli selvinnyt ehjänä pakkastalvista. Talon aiempi asukas lienee piilottanut pullon sinne.

Pullo on tavallinen kolmasosalitran ruskea lasipullo, jossa on kruunukorkki ja paperietiketit. Olut on Oy Mallasjuoman valmistamaa Lahden Erikoisolut III -keskiolutta. Etiketin alareunassa valmistajan nimen perässä lukee Oulu. Kaulaetiketissä on teksti "Oulun ainoasta panimosta 1865-1985", minkä perusteella tiedämme oluen valmistusvuoden, ja tutun kuuloinen mainoslause: "Oululaista lahtelaista. Toppilasta totta kai." Keskellä on isolla 120-juhlavuoden luku.

Oulu mainitaan siis pullon kyljessä kolmesti. Mutta Toppilan tehtaan viimeinen olut pantiin vuonna 1979. Mistä tässä on sitten kyse? Oluthuone Toppilan historiikista selviää, että vuoden 1979 jälkeen Oulun tehtaalla edelleen pullotettiin olutta, joka tuotiin tankkiautoilla Lahden tehtaalta. Toppilan Mallasjuomatehdashan oli siirtynyt jo vuonna 1967 lahtelaisen Oy Mallasjuoman omistukseen. Oluen pullotus loppui Toppilassa vuonna 1993. Itse lasipullo lienee Karhulan lasitehtaan valmistama ja tuotu toisella rekalla Kotkasta. Oululaista tässä olutpullossa on siis vain kokonaisuus.

Pullon kylkietiketti on alkujaan hieman ruttuun liimattu, siinä on taite oikealla puolella. Kaulaetiketin kullanvärinen pinta on kulunut pois, ja kruunukorkin reunoissa on hieman ruostetta. Sisältö on kolmessa vuosikymmenessä vajentunut vain hieman. Yleensä museoissa säilytettävät elintarvikepakkaukset tyhjennetään, ettei niiden sisällön valuminen tuhoa muita esineitä tai ravinto houkuttele tuhohyönteisiä, mutta tämä pakkaus saa pitää korkkinsa ja sisältönsä niin kauan kuin se vain on mahdollista. Juomatta jääneessä olutpullossa on jotain kiehtovaa sattumusten summaa, joka varmasti viehättää myös tulevia sukupolvia.

Tutkija Maisa Lukkari

Huhtikuu 2015

Samuli Paulaharjun työhuone on siirretty kokonaisuutena Pohjois-Pohjanmaan museon kolmanteen kerrokseen Lappi-osaston yhteyteen. Huone on melkoinen aarrearkku arvokkaine kirjoineen ja kymmenine pikku esineineen. Kaikki on laitettu juuri samoille paikoille, missä ne olivat perinteen kerääjän ja kirjailijan työhuoneessa Tuiran "sinisessä talossa".
 

Arvokkuus huokuu Paulaharjun omatekoisista, tyylikkäistä huonekaluista ja matkoilta kerätyistä muistoista. Pienen särön sentään tuo Mannerheimin muistelmien välistä kurkistava naurava savipää. Mikä ihmeen naurava kulkuri on päässyt hyllyyn?

Samuli Paulaharju; Omakuva. Polttamaton savi, 1940-luku. Paulaharjun kokoelma, Pohjois-Pohjanmaan museo.  

 

Suomen kuvalehdessä vuonna 1946 ollut Jenny Paulaharjun haastattelu antaa vähän selitystä asiaan:

Eräänä syksyisenä sadepäivänä, kun minä olin koulussa, mieheni oli ryhtynyt muovailemaan savesta omaa muotokuvaansa. "Mitä sinä siinä peilin edessä teet? Hupsuksiko sinä olet tullut?" kummastelin. Siihen hän vastasi:" Minulla oli niin ikävä sinua, että piti keksiä jotain erikoista, rupesin tekemään tätä kuvaa."

Veistos, joka näin syntyi, ei ole taideteoksena suinkaan kömpelö - ja niin riemastunutta, poikamaisen vapautunutta ilmettä kuin siinä lienee tuskin missään muussa kuvassa säilynyt Samuli Paulaharjusta.  Näkee heti, että malli on sama kuin Essi Renvallin muotoilemalla pronssiveistoksella, joka on aseteltu alemman hyllyn päälle. Mutta olemus on jotain aivan muuta. Ehkä tästä voisimme oppia, että kun nostamme merkkimiehiä komeasti kaapin päällä, yksi näkökulma ei aina riitä. Ihan kunnioituksesta heitä kohtaan.

Teksti ja kuva: maakuntamuseotutkija Riina Kohonen

Maaliskuu 2015

Ystäväseuran "De vanliga" tunnuslippu

Museon kokoelmiin on tallennettu numerolla 8090 lippu, jonka tarkoitusperää ei voi ensisilmäyksellä päätellä. Onneksi lahjoituksen mukana tulleet verifikaatit eli arkistoaineisto - muun muassa valokuva - paljastaa mystisen lipun tarinan.

Lippu on ollut tunnusmerkkinä ystäväporukalle, joka kutsui itseään nimellä "De vanliga". Nimi juontaa juurensa sanonnasta, jolla nuoret vastasivat vanhemmilleen kysymykseen "Minne olette menossa?" (alkup. - - - vart de skulle gå). Vastaus kuului "Med de vanliga".

Tähden, vuosiluvun 1890 ja DW-kirjainsymbolin (De vanliga) lisäksi lippuun on käsin kirjottu kaksi ristikkäistä, kärjet alaspäin käännettyä pistintä eli bajonettia. Lisäksi on kirjottu nimet Siri, Naema, Gerda, John (K. J. Ståhlberg, Suomen ensimmäinen presidentti), Ossi, Gösta, Agda, Nasse, Felix ja Georg.

Kirjottu teksti kuuluu: Hur skall då jordiskt afstånd kunna skilja. Två hjärtan af hvarann blott återljud? De stämma möte, hvar och när de vilja. Tills en gång mötesplatsen blir hos Gud!



Veneen kyydissä on De vanliga -ryhmän jäseniä: neiti Naema Svendelin, neiti Naema Sigrid Juselius (Nasse), neiti Gerda Wåhlberg, luutnantti Ivar Lydman, kadetti Georg Svendelin, kadettialiupseeri Knut B. Fogelholm (Ossi), neiti Agda Inberg, kadetti Felix Fogelholm, luutnantti Gösta Theslöf ja luutnantti Hugo Frey.

Lipun arkistoaineistoineen on museolle lahjoittanut rouva Birgit Zilliacus Espoosta vuonna 1977.

Lippu on valmistettu käsityönä, ommellen villakankaasta. Keskellä on puuvillakangasta sekä huopakankainen tähti. Tekstit on käsin kirjottu. Lipun koko 135 x 78 cm

Lippu on ollut esillä Pohjois-Pohjanmaan museon näyttelyssä Vapaana nouse hulmuntaas – Suomen lipun tarina vuonna 2009.

Teksti: museolehtori Arja Keskitalo

Helmikuu 2015

Barokkituoli

Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin on numerolla 254 luetteloitu upea, 1600-luvulta peräisin oleva barokkituoli. Tuolin rakenne edustaa vielä renessanssin muototyyppiä mutta kierresorvaus ja jalkojen H-ristikko ovat kuitenkin tyypillisiä barokkipiirteitä.

Tuolin alkuperäinen villapäällyskangas on kirjottu suorasuuntaisella varsipistokirjonnalla (ns. point d'hongrie eli unkarilainen kirjonta).

Firenzessä kehittyi 1400-luvulla omintakeinen kanavakirjontatyyli, jota sittemmin ryhdyttiin nimittämään firenzen- tai bargellokirjonnaksi. Sille ovat tunnusomaisia pitkin pistoin ommellut kirkasväriset polvekkeet, jotka vaikuttavat liekkimäisiltä ja ovat erittäin koristeellisia. Tyyliä on käytetty tuolinpäällisten, seinävaatteiden ja alttarivaatteiden kirjontaan sekä kuvakirjonnaisten reunustamiseen. Tiettävästi sen toi Italiaan ja opetti Firenzen hoviväelle Medicin sukuun tullut unkarilainen morsian. Tässä on varmaankin selitys sille, miksi tätä kirjontatyyliä on kutsuttu myös unkarilaiseksi kirjonnaksi.

Tuoli on peräisin Kajaanista, missä se on ollut tuomiokunnan tuomarin virkatuolina. Tuolin on myynyt museolle neiti A. Flander vuonna 1898. Kyseessä on ilmeisesti tuolin alkuperäisen omistajan Karl Georg Flanderin naimaton pojantytär Alice Georgina Flander (s. 1838).

Tuoli on siis kuulunut Karl Georg Flanderille, joka syntyi Paavolassa 1.5.1766. Vanhemmat olivat Paavolan pitäjänapulainen Jakob Flander († 1776) ja äiti Magdalena Forsman. Karl Georg Flander valmistui ylioppilaaksi Turussa vuonna 1785. Hän oli professori, tiedemies Henrik Gabriel Porthanin (1739–1804) oppilas. Flander toimi Kajaanin pataljoonan katselmuskirjurina vuodesta 1791, vakinaisena sotatuomarina vuodesta 1794 ja Kajaanin pormestarina vuodesta 1796 alkaen. Asessori hän oli vuodesta 1819 lähtien ja Kajaanin tuomiokunnan tuomari vuodesta 1821. K. G. Flander kuoli Paltamossa 2.6.1835.

Teksti ja kuva: museolehtori Arja Keskitalo

Lähteenä esimerkiksi Ilse Juntikka: Tuoli kautta vuosisatojen -materiaali, www.geni.fi, museon konservaattoreiden Marja Höyhtyän ja Marja Halttusen haastattelut, Pohjois-Pohjanmaan museon pääkirja.

Tammikuu 2015

Helmi herneitä -elintarvikepakkaus

Vuoden 2015 kuukauden esine -sarjan aloittaa pahvinen Helmi herneitä -elintarvikepakkaus. Esineen taakse kätkeytyy niin kulttuurihistoriaa kuin teollisuushistoriaa. Hernepakkaus on oululaisen vaikuttajahenkilön lapsuudenkodista ja sitä on käytetty myös muiden herneiden kuin Helmi herneiden säilyttämiseen.  

Suorakaiteenmallinen pahvinen Helmi hernepakkaus on korkeudeltaan 13 senttimetriä, leveydeltään 10,5 senttimetriä, syvyydeltään 6,30 senttimetriä ja sisällön alkuperäispaino on ollut 750 grammaa. Painotyön pakkaukseen on tehnyt Tilgmannin, joka oli aikoinaan Suomen suurin painoalan yritys. Pakkaukseen on painettu tuotetekstit etu- ja takapuolelle, kahdelle sivulle sekä päälle. Pakkauksen etu- ja takapuolella on kuvitettuna aukinainen herneenpalko ja lehti.  Pakkaus avautuu päältä ja pohjasta sekä pakkauksen kummallakin sivulla kuusi pientä stanssattua reikää.

Herneen historia on pitkä. Kaakkois-Aasiasta on tietoja jo 12 000 vuoden takaa herneen olemassaolosta.  Joissain Keski-Euroopan maissa hernettä on tiettävästi viljelty pronssikauden aikoihin. Suomessa hernettä on viljelty esihistorialliselta ajalta lähtien. Hernettä viljellään ruoka- ja rehuherneeksi, ja herneet jaetaan pelto- ja tarhaherneiksi. Jälkimmäisiä on useita lajikkeita, ja tarhaherneiden siemenet ovat keltaiset tai vihreät. Helmi herneet ovat olleet vihreitä herneitä, ja ne on pakattu Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan (SOK) Nokian hernepakkaamossa.  Oletettavasti edellä mainitut herneet ovat olleet kuivattuja. Herneitä käytetään joko tuoreina tai kuivattuina yleensä keitoissa, muhennoksissa tai salaateissa. Kuivatuista herneistä valmistettu hernekeitto tunnetaan Euroopan pohjoisosissa ja Suomessa hernekeittoa on syöty jo keskiajalla.

SOK:lle tuli ajankohtaiseksi perustaa Nokialle tuotantolaitoksia talvisodan jälkeen, sillä Suomi oli menettänyt Moskovan rauhassa Viipurin, jossa sijaitsi SOK:lle tärkeä mylly ja muita tehtaita. Viipurin tehtaiden osuus koko SOK:n mylly- ja leipomotuotannosta vuonna 1939 oli jopa 80 prosenttia, joten ratkaisuksi myllyn ja tehtaiden menetykselle oli perustaa Nokian kauppalaan korvaavia tuotantolaitoksia. Nokialle nousivatkin muun muassa uudet viljamyllyt, leipä- ja makaronitehdas, hernepakkaamo sekä Suomen ensimmäinen juurikaskuivaamo.  Nokian hernepakkaamossa pakattiin herneitä Helmi-nimikkeellä vuosina 1954–1965. Edellä mainittujen vuosien jälkeen herneiden pakkaaminen siirrettiin SOK:n maatalousosaston tehtäväksi. Helmi herneitä ei saatu hernepakkaamosta SOK:n kauppoihin koskaan kysyntää vastaavasti. Ongelmia oli toistuvasti herneiden saamisessa, koska kotimaiset sadot olivat pieniä ja huonolaatuisia. Aluksi herneitä toimitettiin ahvenanmaalaisilta osuuskaupoilta pakkaamoon, mutta myöhemmin herneitä hankittiin myös mantereelta. Herneitä hankittiin lisäksi ulkomailta, esimerkiksi Argentiinasta.

Lähteenä on käytetty muun muassa LEPPÄNEN, JARNO Sodan jaloista Nokialle : SOK:n Nokian tehtaat 1940–1960. Pro gradu -tutkielma. Historiatieteen laitos. Tampereen yliopisto 2005.

Teksti ja valokuva: Kokoelma-amanuenssi Jonna-Maria Mölläri

Vuosi 2014

Joulukuu 2014

Joululahjaksi saatu muistilehtiö sota-ajalta

Tämänkertainen kuukauden esine muistuttaa mieliimme sota-ajan, joulun sekä sen, että museossa on parhaillaan menossa kansallispukunäyttely Kauneus, taito ja perinne – kansallispukuharrastuksen vaiheita.

Huolimatta sota-ajasta saatiin Oulussa kauniita joululahjoja. Ester-neiti sai joululahjaksi vuonna 1941 nahkakantisen muistilehtiön, jonka sisällä on muutama pieniruutuinen sivu muistiinpanoja varten.

Lahjana antajan nimi, Hulda, on kirjoitettu kauniilla kaunokirjoituksella lehtiön sisäkanteen sekä teksti Jouluksi 1941. Mitä ilmeisimmin lahjan saaja on itse kirjoittanut oman nimensä ja osoitteensa säntillisin tekstauskirjaimin lehtiön takakannen sisälle.

Pitkänomainen lehtiö on valmistettu yhdestä keskeltä taitetusta nahkapalasesta, jotka on niitattu yhteen kahdella mustaksi maalatulla niittinapilla. Kooltaan lehtiö on 12 x 7,5 cm. Etukannessa on kohokuvioinen, kehyksellinen, osittain väritetty kuva nuoresta kansallispukuisesta neidosta pirtissä, rukin ääressä. Taustalla pirtin ikkunassa näkyy kesäinen järvi- ja vaaramaisema. Neidon esiliina on vihreä ja puvussa on punaisia, kuviollisia pystyraitoja. Kyseessä on selvästi Etelä-Pohjanmaan eli Härmän-Isonkyrön kansallispuku. Lehtiön takakansi on koristelematon.

Teksti ja kuvat: tutkija Eija Konttijärvi

Marraskuu 2014

Oulun seudun naisen puku

Oulun Seudun Nuorisoseurojen Liitto otti vuonna 1923 yhteyttä professori U. T. Sireliukseen kansallispuvun saamiseksi alueelle. Asiaa varten perustettu toimikunta tarkisti 1800-luvun alkupuolen perukirjoja, sillä Oulun seudulta ei ollut saatu talteen kangasnäytteitä.

Vuonna 1939 presidentin puoliso Kaisa Kallio teki aloitteen Oulun seudun puvun saamiseksi paikkakunnalle vakiintuneen Peräpohjolan puvun rinnalle. Pohjois-Pohjanmaan Maakuntaliitto ryhtyi toimeen ja asetti kansallispukutoimikunnan. Suunnitelmien teko ja tutkimustyö alkoivat heti. Talvisota keskeytti alkaneen työn, joka kuitenkin jatkui sodan jälkeen.

Mallipuku laadittiin maisteri Tyyni Vahterin johdolla lähinnä C. P. Elfströmin 1800-luvun alussa Limingassa maalaamien akvarellien perusteella ja se valmistui vuonna 1951. Mallipuvun on valmistanut Helmi Vuorelma Oy. Puku kattaa Pyhäjokilaakson, Haukiputaan ja Muhoksen välisen alueen.

Tukholman kuninkaallisen kirjaston kartta- ja kuvaosaston kokoelmiin kuuluu kansio, jossa on piirrokset oulujokisista talonpojista ja talonpoikaisnaisista. Piirrokset ovat peräisin vuodelta 1801 ja ne on todennäköisesti tehnyt ruotsalainen miniatyyrimaalari Axel Gillberg. Piirrokset on saatu talteen Tukholmaan muuttaneen oululaisen opettajatar Sara Wacklinin (1790–1846) jäämistöstä. Niissä ei kuitenkaan ole mainintoja kangaslaaduista eikä väreistä, joten niitä ei ole voitu hyödyntää puvun kokoamisessa.

Puvun eri osille ei juuri löydy museaalisia vastineita. Siitä todettiinkin jo julkistamistilaisuudessa, että sille ei ole löydetty todellista esikuvaa. Puku on "aikansa tuote" eikä se ole koskaan saavuttanut alueen asukkaiden hyväksyntää eikä käyttöä. Liivin pystysuorat etumuotolaskokset eivät ole kuuluneet 1800-luvun alun vaatetukseen. Letitetyt villanauhatereet liivin kaula-aukon reunassa viittaavat Karjalan alueen pukuihin.

Avainkoukun malli perustuu Oulusta löydettyyn koukkuun ja avaimen malli Pudasjärveltä löytyneeseen avaimeen. Tykkimyssyn malli on saatu Oulusta (KM A 2819), mutta sen vaaleansininen väri on peräisin muista Oulun alueen myssyistä. Tykkimyssyn on valmistanut Helsingin Käsityönystävät.

Puku ja siihen tarkoitettu tykkimyssy ovat nähtävissä 18.1.2015 saakka museolla esillä olevassa näyttelyssä Kauneus, taito ja perinne - kansallispukuharrastuksen vaiheita.

Teksti ja kuva: museolehtori Arja Keskitalo

Lokakuu 2014

Keisarillista posliinia – Tsarevna-kahvikalusto

Pohjois-Pohjanmaan museossa on L. Pohjanheimon Asekokoelmasäätiön vuonna 1954 museolle deponoima eli tallettama hieno posliininen kahviastiasto. Valkoista kahvikannua ja neljää kahvikuppia aluslautasineen koristavat koboltinsiniset nauhat ja kultaiset reunukset.

Kahvikannu on pullea, korkeakaulainen ja jalallinen ja siinä on viininlehtikoristeinen ripa sekä pysty nokka. Korkea pallomainen, sipulinupillinen kansi laskeutuu astian sisään. Kannessa, rivassa ja nokassa on kullanväristä nauha- ja lehtikoristelua. Koristemaalaukset ovat lasitteen päällä. Kyljissä on vaaleansinisellä kuparipainetut kirkkokyrilliset kirjaimet Tsarevna sekä kruunulla varustettu monogrammi A. Pohjassa on vihreällä lasitteen alla kruunattu A II ja vihreät neljä pistettä. Kannun korkeus on 21,7cm.

Sirot kahvikupit ja aluslautaset ovat keskenään samanlaisia, mutta hieman erikokoisia. Kupissa on pieni jalkarengas, ja kuppi levenee hieman, suuosan ollessa suora ja ohut. Alaosastaan kulmikas korva on molemmista päistään kultakoristeinen ja yläosastaan kohokuvioinen. Koristemaalaukset ovat lasitteen päällä. Kyljessä on vaaleansinisellä kuparipainetut kirkkokyrilliset kirjaimet Tsarevna  ja toisella puolen kruunulla varustettu monogrammi A.  Kupin korkeus on 5,9 cm.  Kupin suuaukon halkaisija on  6,5 – 6,7 cm.

Jalkarenkaallinen, kaarevareunainen aluslautanen kohoaa hieman. Keskellä lautasta on sileä ja pieni painanne. Lautasen reunaa koristaa leveä koboltinsininen raita ja kaksi kapeaa kultaraitaa. Myös painanteen reunassa on ohut kultaraita. Lautaset ovat halkaisijaltaan 12,7 – 14 cm.

Vihreällä lasitteen alla on kahden kupin ja neljän lautasen pohjassa kruunattu A II. Kaksi kupeista on leimaamattomia ja kahdessa lautasessa on lisäksi A II:n alla numero 9. Keisarillinen posliinitehdas on valmistanut astiat vuosina 1874 -79.

tutkija Eija Konttijärvi

kuva: tutkija-valokuvaaja Mika Friman

Astiasto on kuulunut Venäjän keisarilliseen Tsarevna-huvipurteen. Näistä kahvikupeista ovat todennäköisesti juoneet iltakahvinsa keisari Aleksanteri III (hallitsi 1881–1894) ja hänen tanskalaissyntyinen vaimonsa Maria Fjodorovna (Prinsessa Dagmar). Keisarillisen perheen käyttöön valmistettu posliiniastiasto, lasit sekä pöytähopeat oli merkitty identtisellä tavalla. Sininen kruunattu A-monogrammi viittaa todennäköisesti keisari Aleksanteri II:n ja keisarinna Maria Aleksandrovnan vanhimpaan tyttäreen Aleksandraan (Sjasjenka), joka kuoli vuonna 1849 vain kuuden vuoden ikäisenä. Mahdollisesti hänen muistokseen alus on saanut nimen Tsarevna eli tsaarin tytär.

Sekä kahvikannu että kahvikupit lautasineen kuuluvat alkuperäiseen, Pietarissa sijainneen Keisarillisen Posliinitehtaan 1870-luvulla valmistamaan astiastoon. Myöhemmin sitä täydennettiin korvaamalla vahingoittuneet astiat uusilla. Keisarillisissa astioissa ei nimittäin saanut olla pienintäkään säröä. Vahingoittuneet yksilöt tuhottiin murskaamalla. Uudemmissa astioissa on A III tai N II – monogrammit.

Tsarevnan astiasto oli valmistettu 60 hengelle. Tämä tarkoittaa, että pelkästään posliiniesineitä oli yli tuhat. Tähän pitää lisätä ainakin neljä eri lasityyppiä sekä pöytähopeat. Aluksen päällystöllä oli lisäksi omat yksinkertaisemmat astiastonsa, kuten tietenkin myös matruuseilla. Aluksiin rakennettiin astiastoja varten erityiset jalopuiset telineet, joissa jokaisella esineellä oli oma lokeronsa. Näin varmistettiin, etteivät posliinit ja lasit päässeet liikkumaan kovassa merenkäynnissä.

Lähde: Kultainen sapeli ja upseerin aarteet. Esineitä everstiluutnantti L. Pohjanheimon asekokoelmasäätiön kokoelmista. Pohjois-Pohjanmaan museon julkaisuja 17. Oulu 2012.

Kirjaa on myynnissä Pohjois-Pohjanmaan museon museokauppa Parkissa hintaan 38 €.

Syyskuu 2014

Koristenukkepari

Syyskuun 2014 esineenä esittäytyy koristenukkepari, jolla on kytkös ajankohtaiseen henkilöön, kaikkien aikojen ensimmäiseen Miss Universumiin Armi Kuuselaan.

Nukkeparit on luetteloitu museon tietokantaan seuraavasti:

"Nuket seisovat omilla pyöreillä, mäntypuisilla jalustoillaan, jotka on kiinnitetty pahvialustalle vierekkäin.  Käsityönä tehdyt nuket ovat kangaspäällysteisiä, kasvot on maalattu ja hiukset mustat. Naisen kokopitkä puku on vaaleansävyistä, läpikuultavaa raidallista kangasta. Alla samansävyinen alusmekko. Miehellä myös vaaleansävyinen, läpikuultava paita sekä mustat housut. Vaatteet ovat tekokuitukangasta.  Naisella on kaulassa ja ranteissa korut.

Alustan pohjaan on kirjoitettu "Gil ja Armi Hilarion lahja Aukusti ja Ida Koivistolle, heidän vieraillessaan Oulussa". Aukusti Koivisto (1886-1962) oli tunnettu taidemaalari ja Armi Hilario (s. 1934) tunnetaan paremmin Armi Kuuselana, Miss Universumina vuodelta 1952. Museolle koristenukkeparin on lahjoittanut taidemaalari Koiviston tytär. Armi Kuusela on siis lahjoittanut nukkeparin vieraillessaan Oulussa vuonna 1955."

Nukkepari on 5.10.2014 asti esillä Pohjois-Pohjanmaan museon tilapäisnäyttelyssä RETRO  KITSCH  DESIGN - Mitä museo kerää?

Elokuu 2014

Åströmin nahkatehtaan valmistama olympiasatula


 

Nahkasatula, jossa on puurunko ja etureunasta topatut alussiivet. Satulasiipien alla on molemmilla puolilla satulavyön kiinnitystä varten kolme rinnakkaista vastinhihnaa. Englantilaiset nikkelijalustimet ovat luultavasti alkuperäiset.

Satula on valmistettu Oulussa Åströmin nahkatehtaalla mallikappaleeksi Helsingin olympialaisissa 1952 tarvittuja nykyaikaisen viisiottelun esteratsastussatuloita varten. Satulamestari Risto Suviranta etsi itse toimittajilta kuhunkin kohtaan parhaiten sopivat nahkat.

Tämä satula ei osallistunut olympialaisiin vaan Tukholmassa pidettyyn näyttelyyn, jossa se sai kultamitalin. Sen jälkeen satula oli käyttämättä, kunnes Suviranta myi sen vuonna 1970 ratsastuskäyttöön Eros-nimisen varsan omistajalle. Eros kuitenkin kasvoi jo parivuotiaana niin suureksi, ettei satula sopinut sille enää, ja satula myytiin suomenhevonen Katrin omistajalle. Katrille satula sopi niin hyvin, ettei siihen tarvinnut tehdä mitään muutoksia, ja se oli Katrilla päivittäisessä ratsastuskäytössä noin kymmenen vuoden ajan.

Veljekset Åström Osakeyhtiö toimi Oulussa Myllytullissa vuosina 1863-1974. Aluksi tehdas valmisti pohja- ja päällisnahkaa ja konehihnoja, mutta kasvoi kotimaisen kysynnän ja Venäjän viennin ansiosta. Kenkätehdas perustettiin 1875, remmitehdas 1885, valjastehdas 1890 ja salkkutehdas 1894. Lisäksi tehdasalueella oli oma tiilitehdas, metallivalimo ja liimatehdas. Åströmin nahkatehtaan tuotteissa on yleensä pyöreä leima, jossa on kuvattuna seisova poro ja alla teksti OULU. Tässä satulassa on pienet epäselvät syväleimat alussiivissä ja mahdollisesti jalustinhihnojen päissä.

Satula on 5.10.2014 asti esillä Pohjois-Pohjanmaan museon tilapäisnäyttelyssä RETRO  KITSCH  DESIGN - Mitä museo kerää?

Tutkija Maisa Lukkari

Heinäkuu 2014

Neuleharppu ohjekirjoineen

Kuukauden esineeksi on nostettu yksi Pohjois-Pohjanmaan museon kesänäyttelyn ”RETRO KITSCH DESIGN – Mitä museo kerää?” sadoista esineistä. Esine on nähtävissä museossa 13.6.- 5.10.2014.  Neuleharppu ohjekirjoineen (PPM 12763 1 ja 2a) ja lisäosineen on lahjoitus keväältä 2005.

Suomen Punainen Risti toi harppuneulonnan Suomeen 1950-luvulla työvälineeksi vanhusten virkistämiseen. Sittemmin huomattiin, että puinen väline kiinnosti myös miehiä ja sydänvaivoista kärsiviä, koska sen käyttö kuormittaa vähemmän kuin perinteinen neulominen. Harppuneulontaa on käytetty kuntoutuksessa sotasairaaloissa eri puolilla maailmaa.

Harppuneulonnan tekniikka on vanha, mutta osin unohdettu taito. Työvälineenä käytetään puista harppua ja virkkuukoukkua. Suomeksi on julkaistu vain yksi opaskirja, Bärbi Lutherin Harppuneulonta: malleja ja työohjeita (Otava 1960).

Bärbi Luther (1888–1979) oli helsinkiläinen lastentarhaopettaja ja toimintaterapian uranuurtaja Suomessa. Saksan matkoiltaan hän toi mukanaan pedagogisia näkemyksiä siitä, etteivät pienet lapset pysty kuuntelemaan ja katsomaan samanaikaisesti. Siksi Lutherin nukketeatteriesitykset rytmitettiin niin, että ensin lapsiyleisölle kerrottiin kohtauksen juoni, jonka jälkeen se näyteltiin varjoteatterina. Per och Brita -varjoteatteriesityksensä Luther esitti viimeisen kerran vuonna 1975.

Lutherin opaskirjassa suositellaan ”harppuneulontaa tavallisen neulonnan sijaan henkilöille, joilla on heikko sydän, joko krooninen tai muu sairaus tai invaliditeetti, jolloin voi käyttää vain yhtä kättä. Harppuneulonta soveltuu myös poliopotilaille ja aina kun tarvitaan erityisen piristävää askartelua.”  

Kuvassa oleva 1950-luvulta peräisin oleva neuleharppu on ollut myytävänä Oulussa Laurinin käsityöliikkeessä osoitteessa Kirkkokatu 6. Sieltä se on erinäisten vaiheiden jälkeen siirtynyt lahjoituksena museolle.

Esine on säädettävä käsityöväline, jonka kahdessa puulaudassa on metallikoukkuja. Puulaudat on yhdistetty kahdella siipiruuvilla, joista toisen mutteri puuttuu. Ruuveissa, lautojen välissä, on yhteensä neljä vanerilaattaa. Neuleharpun pituus on 64 cm ja kokonaisleveys 4 cm. Neuleharppu voisi olla vuonna 1956 perustetun Sokevan valmistama.

Nykyään myynnissä olevat neuleharput ovat pitkänmallisia lautoja, joissa on pystyssä puutappeja. Pyöreissä harpuissa taas puutapit ovat kehällä. Neuletyöhön tarvitaan harppu, lanka ja virkkuukoukku, jolla silmukoita nostetaan. Sorminkin nostaminen toki onnistuu. Lankaa kierretään tappien ympärille kaksi kerrosta ja alimmainen silmukka nostetaan sen päällimmäisen ylitse eli oikea- tai vasenkätinen saa langan kierrettyä tappien ympärille kummalta suunnalta tahansa.

Harppuja on nykyään saatavissa myös netin kautta. Ulkomailla valmistetaan muovisia neuleharppuja ja muutama kotimainen valmistaja, kuten Sokeva-käsityö, valmistaa puisia. Netistä löytyy myös käsityöblogeja ja muita sivustoja aiheesta. Harppuneulonta on selvästi nousussa niin USA:ssa kuin Suomessakin.

Luther neuvoo kirjassaan työnkulkua seuraavasti: ”Harppu asetetaan suoraan eteen pöydälle. Heti alusta alkaen totutellaan siihen, että sama puoli, esim. ruuveilla varustettu lauta, on aina käännettynä työntekijään päin. Ruuvit kiinnitetään siten, että siipimutterit tulevat harpun alapuolelle, sillä tavoin vältetään langan tarttuminen niihin työskentelyn aikana. Ks. ko. mallista, tuleeko koukkujen sijaita toisiaan vastapäätä vai lomittain, ja aseta harppu sen mukaan. Säädä samalla raon leveys. Rullateline lankoineen ruuvataan kiinni pöydän reunaan vastapäätä – ja työskentely voi alkaa.”

Lähteet:
Sari Vähäsarja, Raila Paavola Yle Keski-Pohjanmaa Unohdettu neuleharppu soi pehmeitä säveliä (viitattu 26.6.2014)

Bärbi Luther, Harppuneulonta: malleja ja työohjeita (Otava 1960)

Teksti: tutkija Eija Konttijärvi
Kuvat: PPM

Kesäkuu 2014

Kultaseppä Boris Strömin valmistama rintaneula

Kuukauden esineeksi on nostettu yksi Pohjois-Pohjanmaan museon kesänäyttelyn ”RETRO KITSCH DESIGN – Mitä museo kerää?” sadoista esineistä. Näyttely on esillä museossa 13.6.- 5.10.2014.  Rintakoru on osa testamenttilahjoitusta syksyltä 2012.

Valkoisen, soikeahkon ja kaarevan korukiven ympärillä on kultainen kehikko ja kukkamainen, osittain avonainen kultainen reunus. Mahdollisesti korukivi on lumikvartsia. Takana on neulakiinnitys, jonka toisessa päässä sarana ja toisessa päässä kapea lieriö, jonka sisään neulan terävä pää painetaan. Rintakorun pituus on 4, 8 cm ja korkeus/leveys 3,2 cm. Rintakoru on erinomaisessa kunnossa.

Kultaisen korukivellisen rintakorun on valmistanut kultaseppä Boris Ström vuonna 1965 Oulussa. Rintakorun takana kehikon reunassa on seuraavat leimat: kultasepän nimileima BTS, tarkastusleima eli kruunuleima, pitoisuusleima 585, Oulun kaupunkileima ja vuosileima M7 (on vuosi 1965).  Boris Strömin nimileima on ollut voimassa vv. 1957 -1997.

Boris Torsten Ström syntyi Pietarsaaressa elokuussa 1929. Hän oli suomenruotsalainen. Ruotsin kieli unohtui ajan myötä ja viittomakielestä tuli hänen ensimmäinen kielensä. Ström kävi kuurojen koulua Mikkelissä ja Oulussa. Strömin toiveammatti liittyi käsityöalaan, ja niinpä kun Strömin kuuleva ystävä opiskeli kultasepäksi, Strömkin kiinnostui alasta. Vuonna 1948 Turussa aloitti toimintansa kuurojen ammattikoulu, missä oli kaikkiaan seitsemän opintolinjaa. Heti koulun ensimmäisenä toimintavuonna Ström aloitti opinnot kultasepän opintolinjalla.

”Opiskelu oli pääasiassa työssä opiskelua kultasepän liikkeessä. Työpäivän päätteeksi järjestettiin teoriaopetusta. Muutaman kuukauden kuluttua oppilaat osasivat jo valmistaa korujen lukkoja. Opiskeluaikana työtä ohjasivat kokeneet kultasepät ja heiltä opittiin kaikki kultasepän työssä tarvittavat taidot sekä työvälineiden käyttö. Ström valmistui kultasepäksi vuonna 1952 neljän vuoden opiskelun jälkeen. Kisällin työnäytteinä olivat kultainen rintaneula ja miesten sormus. Valmistumisen jälkeen Ström työskenteli ensin kahdessa eri kultasepän liikkeessä ja perusti vuonna 1957 oman kultasepänliikkeen Ouluun.”

Hänen vaimonsa Annikki Ström työskenteli samassa liikkeessä, josta he molemmat jäivät eläkkeelle vuonna 1994. Vuonna 2007 Ström lahjoitti kultasepänliikkeensä esineistöä Kuurojen museolle, joka sijaitsee nykyään Tampereella osana Työväenmuseo Werstasta.

Lähteet: Kuurojen museon Facebook-sivusto ja seurakuntalehti Rauhan Tervehdys No25, 6.8.2009

Teksti: tutkija Eija Konttijärvi
Kuvat: PPM

Toukokuu 2014

Ihmeellinen haamu valokuvassa?

Kansanopistolla syömässä Rukatunturin retkeläiset, Rouva Kerttu Fock, tohtori Herbert Fock, neidit Paavola ja Holmström sekä Eino Jokisen haamu. Kuusamo 26.7.1931. Kuva on julkaistu Eino Jokisen kirjassa Maitopyörän laulu (1994), sivulla 128.


Tällä viikolla vietetään Museoviikkoa teemalla Kokoelmien ihmeet. Niinpä esittelemme valokuvan, jota on vuosien varrella usein ihmetelty ja kummasteltu henkilökunnan keskuudessa. Pöydän päässähän näyttäisi istuvan haamu!

Oheinen kuva kuuluu Eino Jokisen kokoelmiin (PPMEJ 742:1 negatiivi 6x8) ja herra itse istuu kuvassa "haamuna". Kyseessä lienee itselaukaisimella otettu kuva, johon Eino Jokinen on ehtinyt valotuksen loppuvaiheessa. Vai keksiikö joku paremman selityksen?

Maanmittausinsinööri, kotiseutuneuvos Eino Jokinen (1902 Kangasala -1997 Oulu) aloitti pitkän uransa niin sanottuna kruununtorppa-auskultanttina Pudasjärvellä vuonna 1925. Maanmittausinsinöörinä hän toimi vuodesta 1929 aina eläkkeelle jäämiseensä asti vuoteen 1969. Jokisen piirinä oli Pudasjärvi, mutta hän teki töitä muissakin kunnissa laatien muun muassa Sallan Aholanvaaran isojaon vuosina 1934–1938. Työteon ohella Jokinen dokumentoi työtään sekä ympäristöään ja teki kaikesta tarkkoja muistiinpanoja. Näin ollen materiaali on erinomaisen hyvin tutkijoiden hyödynnettävissä.

Eino Jokinen oli kantavana voimana, kun Turkansaaren ulkomuseota perustettiin ja kehitettiin. Eino Jokisen kuoleman jälkeen hänen perikuntansa lahjoitti museolle arvokkaan ja mittavan kuvakokoelman, johon kuuluu noin 10 500 negatiivia, valokuvaa ja diaa. Kokoelman kuvat on digitoitu ja niiden luettelointi on käynnissä.

Eino Jokisen kuvakokoelma käsittää kuvia Utsjoelta Helsinkiin ja sen ajallinen kattavuus on vuodesta 1925 1990-luvulle saakka. Mikäli Eino Jokisen kuvakokoelma kiinnostaa, voit ottaa yhteyttä arkistonhoitaja Meeri Rauhalaan esimerkiksi sähköpostitse etunimi.sukunimi@ouka.fi

Teksti: museolehtori Arja Keskitalo ja arkistonhoitaja Meeri Rauhala

Toukokuu 2014

Luistimet, joilla on voitettu SM-kultaa

Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin kuuluu entisen Kärppäpuolustajan Ilkka Mikkolan (s. 1979) luistimet. Luistimet eivät ole esillä museon perusnäyttelyssä, vaan niitä säilytetään kokoelmavarastossa. Ne on luetteloitu numerolla 13056.

Luistimet ovat päätyneet museon kokoelmiin 29.6. – 26.8.2007 museossa esillä olleen Moni kenkä päältä kaunis – jalkineita museon kokoelmista -näyttelyn jälkeen. Näyttelyn yhteyteen oli ideoita osuus, jossa oli lainassa tunnettujen oululaisten henkilöiden kenkäpareja. Vihjeiden avulla yleisöllä oli mahdollisuus arvata, mitkä jalkineet kuuluivat kenellekin. Esillä olivat esimerkiksi Kärppäkapteeni Ilkka Mikkolan luistimet, näyttelijä Mika Nuojuan buutsit, tanssija Marko Keräsen kengät, toimittaja Kaisu Mikkolan "Lagerfeldit", viestintäministeri Suvi Lindenin avokkaat, kirjailija Joni Skiftesvikin purjehduskengät sekä näyttelijä Risto Tuorilan roolikengät. Näyttelyn päätyttyä Ilkka Mikkola lahjoitti luistimensa museon kokoelmiin.

Ilkka Mikkolan käyttämät luistimet ovat merkiltään Bauer Supreme 6000 ja ne on valmistettu Kanadassa. Materiaalina on tekonahka ja kuntotietojen kohdalla on merkintä "kohtalaiset". Luistimet oli otettu käyttöön marraskuussa 2006. Erityisen ajankohtaisiksi luistimista teki se, että ne jalassa oli voitettu Suomen mestaruus vain muutamaa kuukautta aiemmin, keväällä 2007!  Ilkka Mikkola onSuomen menestynein liigakiekkoilija kahdeksalla mestaruudellaan. Niistä neljä on saavutettu Kärppäpaidassa. Kymmenen peräkkäisen Kärpissä viettämänsä kauden jälkeen Mikkola siirtyi kaudeksi 2013–2014 kaksivuotisella sopimuksella Rauman Lukkoon.

Luistimet eivät ole ainoa Kärppätuote Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmissa. Varastoituna on esimerkiksi kaksi erilaista Kärppätakkia sekä pipo 1980-luvulta. Kokoelmissa on niin ikään tarroja, postikortti, viirejä, julisteita, muovikasseja sekä lippis joissa on aiheena jääkiekkojoukkue Kärpät. Oulun Kärpät -aiheiset esineet ovat tervetulleita museon kokoelmiin.

Teksti: museolehtori Arja Keskitalo
Kuva: PPM

Huhtikuu 2014

Muumihahmoja 1950-luvulta

Kuukauden esineenä on Muumilaakson luojan Tove Janssonin (1914-2001) syntymän satavuotisjuhlavuoden kunniaksi kolme muumihahmoa. Ne on lahjoitettu Pohjois-Pohjanmaan museolle vuonna 2004.

Muumit on ostettu 1950-luvulla Pohjan Somesta, joka tuolloin sijaitsi Oulun Saaristonkadulla. Lahjoittaja ihaili niitä näyteikkunassa ja sai syntymäpäivä-, nimipäivä- ja joululahjoiksi. Ne olivat aarteita, joita säilytettiin hyllyllä ja pidettiin varoen. Muumit on valmistanut Tuusulassa toiminut Atelier Fauni Tove Janssonin luvalla. Muumihahmot valmistettiin käsityönä nahasta, turkiksesta ja Marimekon kankaista. Valmistajan nimi on merkitty hahmojen jalkapohjiin. Atelier Fauni lopetti toimintansa vuonna 1971.

Niiskuneidin, Muumipapan ja Hemulin kasvot, kädet, jalat ja häntä ovat valkoista nahkaa. Kaikilla on värilliset lasisilmät. Niiskuneidin vartalo ja häntätupsu ovat vaaleanpunaista lammasturkista, otsatukka on valkoista puuvillalankaa ja nilkkarengas kimalteella koristeltua nahkaa. Muumipapan vartalo on valkoista lammasturkista ja nahkaisen silinterihatun alla on pystyt korvat. Hemulin vartalo on huopamaista tekokuitukangasta ja häntätupsu ja hiukset vaaleaa turkista. Mekko on vaaleanpuna-ruskearaidallista puuvillakangasta, jossa on edessä pitsiä ja kullanvärinen koriste. Silmälasit on taivutettu rautalangasta ja kädessä roikkuu vaaleanpunainen sateenvarjo rottinkia ja puuvillaa. Hahmot ovat kovia, mahdollisesti sahajauhotäytteisiä, ja jäykkä häntä auttaa pystyssä pysymistä.

Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmissa on näiden lisäksi Atelier Faunin valmistamat Pikku Myy, Nipsu, Haisuli, Hattivatti, Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko. Kokoelmista puuttuu Muumimamma, Vilijonkka, Mymmeli ja Tuutikki. Hahmoista on olemassa hieman erinäköisiä versioita, etenkin Hemuleita on monennäköisiä.

Tutkija Maisa Lukkari
Kuva Veikko Stöckel

Maaliskuu 2014

Uuno Laukan diakuva Oulusta Isokadulta

Oululainen valokuvaaja Uuno Laukka (20.3.1914-31.5.1978) aloitti uransa sanomalehti Kalevassa ja kuvasi sotien aikana rintamalla. Sotien jälkeen hänellä oli oma valokuvaamo kuolemaansa asti, ensin Pohjan Kuva Oy ja sitten Valokuvaamo Laukka.

Laukka kuvasi niin kulttuurilehti Kaltiolle kuin Helsingin vuoden 1952 olympialaisissakin ja otti luokkakuvia. Hänen noin 8000 otoksen kuvakokoelmansa kuuluu Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin ja on esillä verkkonäyttelyssä www.ouka.fi/oulu/ppm/verkkonayttelyt. Parhaillaan Pohjois-Pohjanmaan museossa on esillä Uuno Laukan syntymän satavuotisjuhlavuoden kunniaksi hänen tuotantoaan esittelevä pienoisnäyttely.

Arkistonhoitaja Meeri Rauhala on valinnut kuukauden esineeksi kuvan Laukan aiemmin julkaisemattomasta diatuotannosta. Tunnelmallinen ikkunan läpi kadulle otettu iltakuva on hieman epätyypillistä Uuno Laukkaa, joka yleensä mielletään kaupunkinäkymien dokumentoijaksi. Kuvan aiheena on rakennuksen ulkoseinässä oleva koristeellinen lyhty, jossa palaa valo. Sinihämärässä katumaisemassa näkyy puistoa, kadun varteen pysäköityjä autoja ja risteävän kadun kerrostalo. Ikkunan ääressä on iso viherkasvi ja verho. Kuva on otettu Isokadulta Mannerheiminpuistoon päin, Diakonissalaitoksen korttelista, todennäköisesti Isokatu 43:n talosta, joka on rakennettu vuonna 1969. Siinä oli alakerrassa Diakonissalaitoksen käyttämä kerhohuoneisto, jota nimitettiin Lyhdyksi. Kuvassa näkyvä lyhty oli tutkijan muistin mukaan rakennuksen seinässä vielä 1980-luvulla.

Uuno Laukka ei itse ole tallettanut tietoja kuvan ottoajankohdasta ja -paikasta. Kuvassa näkyvistä autoista ja rakennuksista kuitenkin saa kiinni kuvan ajankohdasta. Parhaiten erottuva kerrostalo on rakennettu jo vuonna 1959, ja sen vasemmalla puolella Albertinkadun varressa on pieni Elokuvateatteri Kinon puurakennus. Sen viereisen puutalon harjakaton takaa näkyy Kirkkokatu 22:n kerrostalo, joka on rakennettu vuonna 1966. Kuvasta erottaa, että kerrostalon räystäslinja päättyy oikealla ja vierestä puuttuu vuonna 1971 rakennettu Kirkkokatu 20:n kerrostalo. Kuva on siis otettu vuosien 1966 ja 1971 välissä, todennäköisesti 1969-1971. Myös Isokadun varteen pysäköidyt 1960-luvun malliset henkilöautot sopivat tähän ajoitukseen. Maassa on vähän lunta.

Tutkija Maisa Lukkari

Lovi-lintu

Linnunmuotoinen koriste-esine ohutta koivuvaneria. Koostuu kuudesta vanerilevystä leikkaamalla irrotetusta palasta, jotka on koottu säteittäin yhteen. Vaneri on maalattu kauttaaltaan vaaleanvihreäksi. Muistuttaa siivet hieman levällään istuvaa rastasta tai vastaavaa lintua. Pituus on 16 cm ja tämä on malliston suurin lintu, samaa mallia valmistetaan myös pienempänä ja useissa eri väreissä. Lovi-lintu on suunniteltu vuonna 2008 ja tämä yksilö on valmistettu vuonna 2013.

Lovi Oy on perustettu vuonna 2006 ja se valmistaa Kiimingissä toimitusjohtaja Anne Pason suunnittelemia koottavia koristeita kotimaisesta koivuvanerista. Pienemmät Lovi-tuotteet myydään postikortin muodossa, isommat litteissä paketeissa. Asiakas irrottaa koristeen valmiiksi leikatut osat itse vanerilevystä ja liittää ne yhteen ohjeen mukaan. Näin Lovi-tuotteissa on myös tekemisen iloa, ja isot koristeet voi purkaa varastoinnin ajaksi. Lovi-linnun voi asettaa istumaan Lovi-puuhun.

Pohjois-Pohjanmaan museo sai Lovi-tuotteita lahjoituksena liittyen museon kokoelmien kartuttamisstrategiaan, jossa yksi painopistealue on pohjoissuomalainen design. Tämä lintu lahjoitettiin valmiiksi koottuna ja sen mukana tuli samankokoinen sininen lintu kokoamattomana levynä – molemmat säilytetään museossa näin, joten pystymme tulevaisuudessa esittelemään hyvin Lovi-tuotteiden ideaa.

Lähde: www.lovi.fi

Tutkija Maisa Lukkari

Tammikuu 2014

Matchbox Ford LTS Series Tipper Truck -pikkuauto

Rekan vetoauto ja perävaunu. Auton metallinhohtoharmaa kori ja metallinhohtopunainen pohja on valettu metallista. Muovirenkaissa on kromikoristeinen keskiosa ja sileät muoviset kulutuspinnat. Tuulilasi ja sivuikkunat ovat kirkasta muovia, etusäleikkö ja vetopöytä mustaa muovia, ohjaamon takana olevat pystyt pakoputket, ilmanottoputket ja poikittainen säiliö kromattua muovia. Ohjaamossa on kromatut etupenkit ja musta ratti.

Konepelti avautuu etureunasta saranoituna oikean kyljen vivusta ja sen alla on kromattu muovimoottori. Perävaunussa on metallinhohtopunainen runko ja syvä metallinhohtoharmaa lava, etupään alla vetopöytään kiinnittyvä tappi, muovipyöräiset taakse taittuvat apujalat, kaksi taka-akselia ja samanlaiset renkaat kuin vetoautossakin. Lava kippaa takareunasta saranoituna, alla on hydrauliikkaa jäljittelevät tukitangot. Takaluukku on heilunut yläreunasta saranoituna (puuttuu).

Ajoneuvoyhdistelmä on mittakaavassa noin 1:43, kokonaispituus 20,6 cm. Se jäljittelee Ford L -sarjan rekan vetoauton normaalihyttistä versiota, jossa on puoliperävaunun vetopöytä. Perävaunu jäljittelee kippaavaa maansiirtolavaa. Matchbox-merkkistä lelua on myyty Super Kings -sarjassa. Samaa vetoautoa on käytetty muissakin ajoneuvoyhdistelmissä. Valmistaja on englantilainen Lesney Products & Co. Ltd, joka valmisti Matchbox-pikkuautoja vuoteen 1982 asti. Kyljissä on brittiläisen rakennusmateriaalifirma Tarmacin logot.

Pohjassa on copyright-merkintä 1973, mutta todennäköisesti tämä lelu on valmistettu 1980-luvun alussa, koska se on kuulunut vuonna 1979 syntyneelle pojalle. Leikeissä auton maali on paikoin kolhiintunut ja perävaunun takalaita ja toinen kylkitarra ovat irronneet. Lelua on myös väritetty punaisella tussilla enemmän oman näköiseksi.

Rekka kuuluu laajaan yksityishenkilön lahjoitukseen, jossa on yhden perheen arkielämään kuuluneita tavaroita monelta vuosikymmeneltä.

Tutkija Maisa Lukkari

Kuukauden esine Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmista

Tällä sivulla esitellään Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmiin kuuluvia museoesineitä. Esine-esittelyt ovat museon tutkijoiden valintoja työn alla olevista, menneistä tai mielenkiintoa herättävistä aiheista.

Kuukauden esine -palsta kiinnosti Forum24 -lehteä. Lue juttu täältä.