In English | Tekstin koko A- A+

Kuva:Samuli Paulaharju.Kankahankylän pojanmälkkejä häävieraina,
Härmä. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat. 

Samulin seitsemän huonetta - Paulaharjun syntymästä 140 vuotta Samulin seitsemän huonetta - Paulaharjun syntymästä 140 vuotta

Pienoisnäyttely 14.4. – 24.5.

Professori, opettaja, kirjailija ja museonhoitaja Samuli Paulaharjun (1875–1944) perintö on vaikuttava vielä tänäkin päivänä. Parhaiten hänet muistetaan perinteen kerääjänä, jolla oli taito löytää ja kerätä aineistoa, joka muilta jäi huomaamatta. Yli neljän vuosikymmenen aikana väsymättä tehdyt pitkät keruumatkat kartuttivat aineiston, joka yhä on määrällisesti ylittämätön. Parin vuosikymmenen ajan hänen rinnallaan keruumatkoilla kulki Jenny-vaimo (Jenny Paulaharju os. Simelius 1878–1964).  
 
Viime vuosisadan alkupuolella Oulun läänin historiallinen ja kansatieteellinen museo, sittemmin Pohjois-Pohjanmaan museo, sai uudet tilat puurakenteisen Ainola-huvilan yläkerrasta. Museonhoitajana työskennelleen Paulaharjun käytettäväksi tuli seitsemän huonetta, joihin hän jäsenteli museon kokoelmat. Juhlavuoden pienoisnäyttely on jaettu tuon vanhan näyttelyn mukaisesti seitsemään vitriiniin. Jokaisessa osioissa on mukana Paulaharjun elämäntyötä ja henkilöhistoriaa.
 
Pohjois-Pohjanmaan museon omistukseen kuuluvassa Paulaharjun kokoelmassa on hänen matkoilta ottamia valokuvia tuhansia. Paulaharjun alkuperäispiirroksia kokoelmassa on satoja. Suurin osa niistä on tarkoitettu alkuperin kuvitukseksi kirjoihin.  Työhuone on Lappi-osaston yhteydessä kolmannessa kerroksessa ja se on siirretty näyttelyyn Paulaharjun kodista kokonaisuutena melkeinpä pienintä nuppineulaa myöten.
Kuva:Kieringin kylä, Sodankylä/ S.Paulaharju /PPM:n kokoelmat

Reppu täynnä tietoa

Satoja ja taas satoja kuljettuja kilometrejä, tuhansia kuvia, kymmeniä tuhansia muistiinpanoja, Paulaharju oli todella kerääjä ja keräilijä. Aineiston määrällä oli hänelle merkitys. Pitää muistaa, että Paulaharju keräsi esimerkiksi 56 000 sanalippua Sanakirjasäätiölle, olematta edes kielitieteestä kovin kiinnostunut.  Hän koki velvollisuudekseen kerätä kaikkea mitä saatavissa oli.
 
Määristä voisi sanoa esimerkkinä, että SKS:n arkistossa on 80 000 numeroa hänen ja Jennyn keräämää tietoa. Haaparannan lehti kirjoitti elokuussa 1932 Paulaharjujen Pohjois-Ruotsin retkestä, joka kesti kaksi ja puoli kuukautta. Saaliina pariskunnalla oli yli neljäsataa valokuvaa, satoja piirroksia ja 150 liuskaa tiukkaan kirjoitettuja muistiinpanoja.    
 
Pelkästään Kansallismuseossa on hänen ottamiaan valokuvia yli 1300 kappaletta, mikä on valtava määrä kun muistaa miten työlästä ja sitä paitsi kallista valokuvaaminen tuolloin oli. Kerätyn materiaalin määrä antoi sille merkityksellisyyttä ja kerääjälleen intoa ylittää itsensä. 
 
Suurimmalta osin Paulaharju rahoitti matkansa ja keruumateriaalin itse muutamia stipendejä lukuun ottamatta. Joskus rahoitusta tuli esimerkiksi Antellin valtuuskunnalta, Helanderin rahastosta tai yliopiston osakunnilta ja kotiseutuyhdistyksiltä. Opettajan palkka oli tietenkin tasainen turva ja kirjojen julkaisusta sekä artikkeleista sai vähän lisää siihen. Tarkkana miehenä Paulaharju kuitenkin turvautui matkustellessaan usein omiin jalkoihinsa ja joskus pyörän kyytiin.
 
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuki tuotteliasta kerääjänsä jonkin verran. Seuran toimintakertomuksesta käy ilmi, että vuonna 1932 Paulaharjuille on myönnetty yhteensä 11 670 markkaa ja 3400 mk:n arvosta kirjallisuutta. Lisäksi Samuli on saanut viransijaisen palkkaamista varten 15 000 mk.
 
Paulaharjun keruu oli pitkäaikaista ja ennen kaikkea sitkeää. Se noudatti toistuvaa tahtia ja rutiinia. Kesällä kerättiin aineistoa: sananlaskuja, muisteluita, tietoa, taikoja ja esineitä. Kuin muurahainen kannettiin kaikki kotiin, jossa talven iltoina materiaali lähti joko muiden hyödyksi puhtaaksi kirjoitettuna kokoelmiin tai jalostui omiin kirjoihin ja artikkeleihin.
 
Talven aikana materiaalista muodostuu eheä kuva ja se herätti innon ja palon hakea seuraavana kesänä lisää, vähän kauempaa, vähän tarkempaa. Kun koulut loppuivat keväällä opettaja-Paulaharju muuttui kerääjä-Paulaharjuksi. Jenny Paulaharju kertoi eräässä haastattelussa, kuinka kodin ilmapiiri jännittyi keväisin, kun uutta kuukausien retkeä ryhdyttiin suunnittelemaan. Vaellussauvat ilmestyivät eteiseen, reppuja pakattiin ja kartat haettiin esille. Lapset jäivät asumaan sinistä taloa Tuiraan kotiapulaisen ja sukulaisten hoiviin.
Paulaharju kuvaa itse motiivejaan julkaisussa Tietoja kirjallisuuden ystäville vuonna 1923/5 näin:
 
Mikäkö minua on kannustanut erämaita kiertämään? Mikä lienee, veren vika, kaista kallossa. Jo pienestä pitäen on huvittanut metsien ja takamaiden elämä, metsäsaunat, vanhat kodat, tervahaudat sekä savupirtit, vielä tanotorvet, tuohikontit ja kaikki sellainen vanha kadonnut – hullutus.
 
Paulaharjun muistiinpanoja luovutetuista aineistoista

"Tämän hupsun ukon rinnalla"

Jenny oli Samuli Paulaharjulle niin ystävä, työpari kuin tukijakin. Oli onni, että nämä kaksi samanhenkistä löysivät toisensa. Myös Jenny oli kiinnostunut historiasta ja kansanperinteestä. Hän vaelsi samat reitit ja kesti samat sääsket ja sateet kuin Samulikin, yksitoista kesää. Jennyllä oli myös loistava kyky saada lempeällä tyylillään ihmiset kertomaan elämän sellaisista puolista, joista akateemiset mieskerääjät eivät varmaankaan olleet edes keksineet kysyä. Muistiinpanoja kertyi Jennylle 6400 kappaletta. 
 
Samuli Paulaharjun ensimmäisen vaimo Kreeta kuoli vuonna 1913. Jenny ja Samuli avioituivat vuonna 1919.  Heidän seurustelunsa tuli lähipiirille vähän yllätyksenä, ehkä myös heille itselleen, pitkän työtoveruuden jälkeen. Paulaharjun kuoltua Jenny jatkoi hänen käsikirjoitusten puhtaaksi kirjoitusta. Itse asiassa hän epäili ensin jatkaa työtä yksin mutta sai asiasta niin voimakkaan johdatuksen tunteen, että jatkoi työtä. Tämä oli onni, sillä Jenny Paulaharju oli oikeastaan ainut, joka pystyi sujuvasti lukemaan Samulin koukeroista käsialaa.
 
Jenny oli Samulin tavoin innostunut kirjoista jo lapsena. Kotitalossaan Paavolassa hän oli löytänyt vintiltä vanhoja kirjoja, joiden parissa oli istunut tuntikausia. Kylään tulleiden vanhusten tarinat olivat jääneet myös pienen tytöt mieleen.  
 

Satukirja sätkäpaperista

Kaikkea Paulaharjun toimintaa, keruuta, kirjoittamista ja museotoimintaa kantoi hänen oma intohimonsa asiaan. Aika oli oikea kansanperinteen keruulle ja kansankuvauksille, mutta se ei riitä selittämään Paulaharjun pitkää ja sitkeää työsarkaa. Into löytyi jo pienestä Kurikkalaisesta pojasta. "pojanmälkistä", kuten sielläpäin sanotaan.
 
Kuusivuotiaana syntyi jo ensimmäinen kirja. Sivut olivat isältä saaduista tupakan kääreistä ja aiheen oli innoittanut Maamme kirjan tarina karhusta ja ketusta. Lainakirjaston lehdistä ja kirjoista nuori poika oppi, ettei maailma loppunut pellonreunaa vaan maailmassa oli niin paljon muuta. Paulaharjulla oli tapana jäljentää kirjoja ja artikkeleita ja se toimi sekä oppina mutta myös valmisti tekstin omaan tuottamiseen.  Kartat, murrekirjat, matkakertomukset, kaikki imeytyivät kuin kuivaan maahan pojan loputtomaan intoon ja uteliaisuuteen. 
Kansanvalistusseuran kalenterissa oli vuonna 1882 Kaarlo Krohnin ohjeet satujen ja runojen kerääjille, kansalaisten toivottiin heräämään asialle. Tiede tarvitsi laadukasta aineistoa. Nämä ohjeet luettuaan alle kymmenvuotias Samuli pohti, mistähän tuollaista tietoa voisi alkaa kerätä. Totesi sitten mielessään, ettei äidiltä kannattanut tätä asiaa kysellä. 
 
Göstä Grotenfeltin kirja kansanomaisista rakennuksista herätti pienessä Samulissa sellaisen innon, että kohta metsän reunaan kohosi kota tulisijoineen kaikkineen.

Neljän meren Suomi

Paulaharjun seminaariaikainen lehtori Yrjö Blomstedt ohjasi innokkaan nuorukaisen Karjalaan. Karjala oli se aarrearkku, josta fennomaanit ja kansallisromantikot olivat hakeneet suomalaista Homerosta. Karelianismiin liittyi Jugendin ornamentiikka, keveys ja luonnon läheisyys. Silloin ei pohjoisen karummalla ilmiasulla olisi ollutkaan varmasti sellaista innoituksen mahdollisuutta kuin karjalaisilla kirjonnoilla ja puuleikkauksilla. Runot ja runous olivat kansantaiteen sanallista kirjontaa. Karjala kiinnosti myös kirjailijoita kuten Ilmari Kiantoa.  
 
Blomstedt arkkitehtinä innostui kansaomaisista puuesineistä ja rakennuksista. Jyväskylän seminaarin kansatieteelliseen kokoelmaan pyrittiin keräämään erityisesti koristeltuja ja koristemaalattuja esineitä, sellainen ohje ylioppilaille annettiin. Kokoelmaa vähän aikaa hoitaneelle Samuli Paulaharjulle, kärrymestarin poikana, kansaomainen koristemaalaus oli varmasti tuttua. Paulaharjun alkuaikojen kiinnostus suuntautui aineelliseen perinteeseen, lähinnä esineisiin. Museotyötä lukuun ottamatta myöhemmin kerääjän kohteena oli lähinnä suullinen aineisto.
 
1900-luvun alun oikeistolaisuuden poliittiseen henkeen kuului vahva isänmaallisuus, yhteinen Suomen kansa, yksimielinen ja vahva.  Heimoaate katsoi Suomen rajojen ulkopuolelle kiinnostuen Virosta, Vepsästä ja muista suomen sukulaiskielistä. Saamelaisuus jäi sukulaiskansana vähemmälle huomiolle. Heimoaatteen Suur-Suomesta innostuneet haaveilivat jo suuresta suomalaisesta valtiosta, joka leviäisi Venäjän lisäksi myös Norjan Ruijan ja Ruotsinkin Länsi-Pohjan puolelle, mikä tietenkin oli omiaan herättämään närkästystä länsinaapurissa ja Norjassa.  1900-luvun alun ajatus saada koko Suomen suuri suku samojen rajojen sisälle aiheutti heimosotia, joita tehtiin tai joihin osallistuttiin aina Petsamosta Viroon.  Paulaharju itse kulki tunnustellen suomalaiseen äärilaitoja Karjalassa, Jäämerin rannoilla ja Pohjois-Ruotsissa. Idän ja lännen rajan hän näki kulkevan siellä missä Suur-Suomen tavoittelijatkin kuten sodan aikana vuoden 1942 radioesitelmässään hän sanoo. Täytyy kuitenkin muistaa missä ankarassa tilanteessa sanat on lausuttu.
 
Kaikkivaltias on itse aikojen alussa rakentanut idän ja lännen rajan luodessaan Vienanmeren, Äänisjärven ja Laatokan. Sieltä alkaa länsi. Suomalainen itse on pantu puolustajaksi itää vastaa. Kalevalan kaiut kuuluvat vieläkin. Vienan ja Kannaksen Karjalan kautta Ruijan rannoille ja Värmlandiin asti.
 
 
Siinä missä Karjala oli jo monen tutkijan käymä ja kuvaama, Perä-Pohjola ja Pohjois-Ruotsin suomalaiskylät olivat vielä melko kiertämätöntä aluetta. Niistä kerätyllä tiedolla oli toisella lailla uutisarvoa. 30-luvulla Paulaharjun kiertelyä seurattiin Ruotsin tietyissä piireissä tarkasti Suur-Suomi ajattelun vuoksi. Kerääjän tukena olikin Upsalan yliopiston kielitieteen professori Wiklundin suosituskirje taskussaan.
 
Saamelaisuuden tutkimus oli ehkä paljolti Paulaharjun omien mieltymysten tulos.  Tässä intohimoa ohjasikin ehkä paremmin toiseuden ja erilaisuuden lumo, suorastaan seikkailun ja eksotiikan kaipuu kuin ajatus Saamen maan liittämisestä valtiollisesti Suomeen. Mutta mikään ei vähennä sitä arvoa, mikä Paulaharjun varsinkin alkuperäisille kolttienmaille tekemillä keruumatkoilla on vielä tänäkin päivänä. 
 
Kuva: Kirkko,Soikkula / S. Paulaharju /PPM:n kokoelmat 

Kansan vanha sielu

Tulisieluisilla aatteen miehillä täytyi olla jokin, jota puolustaa ja se oli Suomen kansan ydin, sen sielu. Paulaharjun kirjeenvaihdossa esiintyy usein sanoja kansa, heimo ja erityisesti kansan sielu, joka on syvällä, ikään kuin piilossa. Tuo sielu tuli löytää ja vapauttaa. Nostaa arvoiseensa asemaan. Paulaharjun käsittämä kansa oli ehkä jotain muuta, mutta hänen työnsä otettiin hyvin vastaan heimoaatteen harrastajien piireissä.
 
Suomen heimon suuri perintö, joka on piillyt ja odotellut. Hetkeänsä odottaneen Suur-Suomen pyhä perintö tuleville.  (Paulaharju Oulun radiossa 1.3.1942)
 
Kansan tieto, olkoonpa sitten sielu, oli piilossa ja kätketty syvälle metsäkyliin.  Paulaharjun avain salattuun kansan sieluun oli ihmisten kunnioitus. Hän loi henkilökohtaisia suhteita matkoillaan ja oli toivottu vieras taloissa, nykyään puhuttaisiin verkostautumisesta. Lisäksi hänellä oli Jenny.  Arkistoon jääneestä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Paulaharju on ottanut ennalta yhteyttä taloihin ja informantteihin matkoja suunnitellessaan. Jenny on pitänyt yhteyttä monella tavalla, vaikkapa lähettänyt kesällä luvattuja ruusun ja sireenin istukkaita postissa.
 
Yhteys kertojiin oli pitkä.  Karjalainen Haapas-Mariakin kertoi Paulaharjulle runoja, satuja ja tarinoitaan kolmen vuoden ajan ja alkujaan kerjäämässä käynyt, Oulussa oleskellut vienalainen Anni Lehtonen kertoi kuutena talvena tarinoitaan kirjailijan omassa kodissa. Kirjoihin ei myöskään päässyt mitään arvostelevaa, halventavaa tai ivallista Paulaharjun kohtaamista ihmisistä.  Riidat ja rikokset jäivät pois muistiinpanoista.
 
Ehkä akateemisen opin puuttuminen, mitä toisaalta arvosteltiin, koitui siunaukseksikin. Olivathan perinteen kerääjät joillain kulmilla olleet jo tuttu näky, mutta joskus ihmisten oli vaikea hahmottaa vanhoja asioita ja niitä ylöskirjaavaa miestä. Joskus häntä epäiltiin lehmänostajaksi tai konekauppiaaksi. Nimitykset vaihtelivat kapteenista arkkitehtiin. 
 
Mutta väliin sai olla lapsenlikkana, toisinaan on pyydetty sairasta sikaa lääkitsemään ja joskus pässiäkin kuohitsemaan. Olen kerran kelvannut lapselle kummiksi ja kerran taas yritettiin minut saada lasta kastamaan. (Tietoja kirjallisuuden ystäville vuonna 1923/5 ) 
 

Rajalta

Jos fennomaanit ja kansallisromantiikka muodostivat kuvaa siitä, mikä on Suomen kansa, heimoaate pohti mikä maantieteellinen alue tuolle kansalle kuului.  Taustalla vaikutti myös Suomen henkinen status idän ja lännen välissä. Kansallisromantiikka etsi suomalaisen kulttuurin pääjuurta Uralilta ja ugrilaistenkansojen mailta idästä. Heimoaatteen suomalaiset juuret kasvoivat kohtisuoraa alas. Ne ulottuivat suomalaisuuden alimpiin kerroksiin, menneisyyteen ja alueille, missä uusi aika ei ollut niitä kuihduttanut. 
 
Suomi eli suuria muutoksen aikoja itsenäistymisensä aikoihin. 1900-luvun alun poliittiset ja valtiolliset muutokset muuttivat myös arkea koko Suomen alueella. Tieverkosto kehittyi ja tiedon kulku nopeutui ja helpottui. Maantieteelliset katve-alueet, joissa elettiin oikeasti syrjässä, sulivat olemattomiin sotiin mennessä. Kansakoulut, kunnalliset palvelut, sähkö ja puhelin levisivät keskuksista reuna-alueille. Suomi ei kuitenkaan ollut yhtenäinen tai edes samanlainen 30-luvulla vaan alueelliset ja taloudelliset erot olivat suuria. Uusi ja vanha elivät vierekkäin ehkä selvemmin kuin nykypäivänä.
 
Uuden ja vanhan raja tulee ehkä parhaiten esille Sompiossa, Paulaharjun lempipaikassa. Perinteinen, vanhakantainen kulttuuri on vielä läsnä ja kerääjän löydettävissä. Karhunkaatajia ja verenseisauttajia on mahdollista löytää vaikka tiet puhkovat jo uria syrjäisiin kyliin. Sompio oli Paulaharjulle rakas. Hän oli mieltynyt sen luontoon ja ihmisiin, jotka eivät vielä olleet "sivistyksen pilaamia", kuten Jenny asian sanoi. Ajatus sivistyksessä menetettävästä aitoudesta oli tuttu yleisesti suomalaisessa kirjallisuudessakin tuona aikana (kuten Sillanpään teoksessa Hurskas kurjuus käy hyvin ilmi).
 
Peräpohjolan laajat jänkämaisemat miellyttivät kulkijan silmää. Lapin rakkaus ylitti melkein härmäläisen kotiseuturakkauden, kuten Jenny Paulaharju on myöhemmin haastatteluissa kuvannut. Toki Etelä-Pohjanmaa tuli hyvin kuvattua ja kerättyä, mutta oululaiset odottivat Vanha Raahe –teoksen jälkeen suurta teosta Oulun historiasta, mutta turhaan. Ehkäpä sellainen olisi vielä ilmestynyt jos aikaa olisi ollut vielä enemmän. 
 

Kuva: Kuhilaita /S. Paulaharju /PPM:n kokoelmat

Tietoa ja tiedettä

Kansan perinteen kerääjiä nuoressa valtiossa oli liikkeellä useitakin. Kansatieteilijöistä ja kulttuurintutkijoista samaan aikaan Paulaharjun kanssa työskentelivät keruiden, tutkimuksen ja kirjoitustyön Albert Hämäläinen, Ilmari Manninen, Sakari Pälsi, Ahti Rytkönen, Esko Aaltonen Kustaa Vilkuna ja Toivo Vuorela.  Miehet pitivät myös yhteyttä ja vaihtoivat julkaisuja ja kommenttejaan. Paulaharju sai osan olla pohjolan asiantuntija.
 
Ahti Rytkösen savolais-karjalaisella alueella kokoama aineisto kypsyi tyyliltään ehkä lähinnä Paulaharjun vastaaviin verrattaviksi kirjoiksi. Mutta toisin kuin Rytkönen, Paulaharju luettelee useimmiten, ei ainoastaan paikan ja ajan, vaan myös keneltä tiedon on saanut, henkilö esiintyvät omilla nimillään. He kertovat isistään tai sedistään, jotka ovat kaataneet karhun. Se oli Hukan Eeran akka, joka asuu kuusta vasten kyhätyssä majassaan, Paulaharju ei siis kuvaa vain alkeellista rakennelmaa Sotkamossa. Toisessa ääressä Paulaharjun teosten kanssa samanaikaisesti oli esimerkiksi Arvi Järventauksen Satu Ruijan maa –teoksen kaltaiset, puhtaasti kaunokirjalliset teokset pohjoisesta elämästä.
 
Paulaharjun opinnot olivat suuntautuneet opettajan ja puusepän aloille, eikä hän tuntunut kaipaavankaan akateemista uraa. Ehkä ymmärrys siitä, kuinka tärkeä hänen työpanoksessa oli muun muassa suomalaiselle kielitieteelle, kansanrunoudentutkimukselle kuin kansatieteellekin oli, riitti tyydyttämään hänen ammatillisen kunnianhimonsa. Olihan kaikille päivän selvää, ettei Paulaharju ollut pelkästään aktiivinen tietojen kerääjä. Vaikka Paulaharjua voisi kuvailla ehkä paremmin etnografiksi kuin etnologiksi, hänen etunsa omalla sarallaan oli monipuolisuus tallentaa kohtaamaansa niin kameralla, sanoin kuin piirtäenkin.
 

Oulun ensimmäinen professori? 

Suurin kunnianosoitus akateemisesta maailmasta ja samalla myös valtiolliselta taholta oli hänen saamansa professorin arvo vuotta ennen kuolemaansa. Oululaisissa lehdissä painotettiin, että arvo oli mennyt oikeaan kohteeseen ja olisi saanut tulla jo aikaisemmin.  Paulaharju nautti kunnioitusta monien yhdistysten ja seurojen ja yliopistomaailmankin taholta, kunniajäsenyys tuli monelta taholta pitkään listaan. Nähtiinpä hänen monilla tärkeillä päivällisillä, kuten Kustaa Vilkunan syntymäpäivillä 1942 presidentti Urho Kekkosen kanssa ja itsenäisyyspäivillekin tuli kutsu. 
 
Paulaharjun keräämällä valtavalla tietomäärällä on tärkeä arvo tämänkin hetken etnologeille ja muille kulttuurintutkijoille. Aineisto on huolella ja sellaisella tarkkuudella kerättyä, että sitä käyttävät vielä seuraavatkin tutkijasukupolvet aivan varmasti. 
 
(kirjoituksen pohjana on käytetty Paulaharjun kokoelmien arkistoaineistoa)