In English | Tekstin koko A- A+

Suutari, räätäli, pikipöksy pietari -- käsityöläisiä vanhassa Oulussa Suutari, räätäli, pikipöksy pietari -- käsityöläisiä vanhassa Oulussa

Pohjois-Pohjanmaan museo aloittaa kaupungin juhlavuoden mielenkiintoisella uutuusnäyttelyllä, joka esittelee käsityöläisyyden ja ammattikuntalaitoksen historiaa Oulussa. Näyttelyssä luodaan katsauksia yksittäisten käsityöläisten uraan ja opintien vaiheisiin oppipojasta mestariksi. Esillä on myös runsaasti esineitä ja taidonnäytteitä eri ammattikuntien töistä.


Käsityöläisyyden edellytykset


Vanhaa Oulua Sara Wacklinin mukaan


Ammattien harjoittajat otettiin erikseen huomioon Oulun kaupungin privilegiokirjassa vuonna 1610. Siinä säädettiin kaupungissa toimivien käsityöläisten määrät seuraavasti:

Oulu oli laajan kauppapiirin keskus, joten edellytykset monenlaisen tavaran tuottamiselle ja jälleenmyynnille olivat olemassa. Käsityöläisten määrä ja kaupungin vauraus alkoivat kasvaa sen jälkeen, kun kaupungille vuonna 1765 myönnettiin osittaiset *tapulikaupunkioikeudet. Vuonna 1812 sallittiin myös ulkomaalaisten laivojen tulo kaupunkiin.


Laivanrakennus työllisti monia käsityöläisaloja.
Kuvassa Toivo-laiva. Kuva: PPM


Kun käsityöläisten määrä kasvoi, alkoi kehittyä myös ammattikuntalaitos. 1760–80-luvuilla omat kiltansa saivat muun muassa suutarit, sorvarit ja kultasepät. Kisällien ulkomailta ja muualta Suomesta tuomilla opeilla oli suuri merkitys kansainvälisen ammattitaidon ylläpitämisessä ja hankkimisessa. Tukholman lisäksi tässä mielessä tärkeäksi nousi Pietari. Näistä kaupungeista tuli myös suuri osa kaupunkiin asettuneista käsityöläismestareista ja muista ammattilaisista.

Kaupungin käsityöläisten määrä vaihteli suhdannevaihteluiden mukaan. Taantumat tiettyjen käsityöläisten määrissä ovat selitettävissä esimerkiksi 1830-luvun alun katovuosilla ja tuolloin riehuneella koleralla, jotka vaikeuttivat meriliikennettä ja ulkomaankauppaa. Epäsuorasti se vaikutti myös käsityöläisten toimeentuloon.

* Tapulikaupungeilla oli oikeus käydä ulkomaankauppaa suoraan omasta satamastaan. Päätös oli ehkä eniten kaupungin ja sen kauppa-alueen kehitykseen vaikuttanut tekijä. Muodolliset esteet kansainvälisen kaupan ja merenkulun tieltä oli raivattu.


Turva ammattikunnassa

Vuoden 1720 ammattikuntajärjestys määräsi kaikki käsityöläiset kuulumaan ammattikuntiin. Sellaisen sai perustaa, mikäli kaupungissa oli kolme saman ammatin mestaria. Ammattikunnan ja sen jäsenten toimintaa valvoi ammatinvanhin eli oltermanni, jolla oli kaksi apulaista. Oulu oli Pohjois-Suomen kaupungeista ainoa, jolla oli kokonsa puolesta edellytyksiä ammattikuntiin. Ensimmäisenä järjestäytyivät suutarit  vuonna 1760.

Elinkeinoasetus lakkautti ammattikunnat vuonna 1868 ja toiminta jatkui sen jälkeen käsityö- ja teollisuusyhdistyksissä. Vuoden 1879 elinkeinovapauslain myötä käsityöläisten liikkuminen paikkakunnalta ja alalta toiselle vapautui. Vaeltelu töiden perässä yleistyi ja helpottui entisestään.


Oppipoika – kisälli – mestari

Nuorukaisen tuli olla vähintään 14-vuotias aloittaessaan opintien. Opinkäynti alkoi ammattikuntaan sisäänkirjoittautumisella. Oppimestareilta edellytettiin vastuuta; mestari sai ottaa vain sen verran oppilaita kuin kykeni asianmukaisesti opettamaan. Oppivuosien ylärajaksi oli säädetty viisi vuotta. Oppivuosien jälkeen oli palveltava kisällinä vähintään kolme vuotta. Kisällien vaeltaminen paikkakunnalta toiselle kuului vanhaan saksalaiseen kisällitraditioon, joka oli levinnyt myös Suomeen. Kisällin ura päättyi työnäytteeseen.


Ilmeisesti Oulun kultaseppäkisällien arkku
1800-luvun alkupuolelta. Kuva: PPM

 

Kun kisällit olivat aikansa tehneet työtä mestarien pajoissa ja saaneet palkkaa parinkin markkaa päivältä, saattoivat he pyrkiä mestareiksi. Silloin taas piti suorittaa taidon ja opin näyte, "mestarstykki", jotta sai mestarin "betyygit".

(Samuli Paulaharju, Vanha Raahe)


Tie mestariksi oli pitkä, työntäyteinen ja eteni säädetyssä järjestyksessä. Miesten keski-ikään nähden mestarin arvoon edettiin suhteellisen vanhoina miehinä, noin 30-vuotiaana. Käsityöläisiä pidettiin arvossa. Mestarikirjan saamista seurasi kaupungin maistraatin myöntämä porvarisoikeus. Käsityöläismestarit muodostivat yhdessä kauppiaiden kanssa kaupungin porvariston, jolla oli vahva päätösvalta kaupungin asioihin.


Kahvi- tai teekannu, C. J. Hedman, 1865.
Esine on nähtävissä museon 2. kerroksessa.
Kuva: PPM


Oululaisia käsityöläisiä


Monet käsityöläiset asuivat Oulussa
Isonkadun varrella. Kuva: PPM

 

Näyttely esittelee seuraavien alojen toimintaa ja edustajia Oulussa: suutarit, nahkurit, satulamaakarit, vaunumaakarit, koristemaalarit, kirjansitojat, sokurileipurit / leipurit, värjärit, räätälit, hatuntekijät, puusepät, sorvarit, sepät, kultasepät, kellosepät, valurit, köydenpunojat, savenvalajat ja lasimestarit.


Kakaravaaralla asunut timpuri, laivanrakennusmestari Hiltunen
johti Pateniemen varvilla useiden alusten rakennustöitä. Kuva: PPM