In English | Tekstin koko A- A+

Viuhkan viestit -- viuhkoja museon kokoelmista Viuhkan viestit -- viuhkoja museon kokoelmista

Pienoisnäyttely museon infotilassa 6.3.-29.4.2012
--> näyttely jatkuu 20.5. saakka

Oululaisnainen viuhkoineen. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat Kuva suurenee klikkaamalla


Viuhka on vanha keksintö ja sillä on voitu paitsi viilentää oloa myös karkottaa hyönteisiä. Viuhkoina on voitu käyttää tehtävään sopivia kasvin lehtiä tai vaikkapa riikinkukon sulkia, joita on lisäksi pidetty onnea tuottavina. Viuhka on myös voinut ilmaista kantajansa arvoaseman.1700-luvun Euroopassa viuhkasta muodostui yläluokan naisten muotiasusteja seurusteluväline. Viuhkan käyttäminen vaati tietoa ja taitoa sen merkkikielen säännöistä. Viuhkan käyttöön saattoi perehtyä erityisissä viuhka-akatemioissa. Viuhkaa on kutsuttu naisten aseeksi ja verrattu miesten kantamaan miekkaan; kuten siviilimiekka,  kertoi myös viuhka yhdellä silmäyksellä kantajansa aseman ja varakkuuden

Näyttelyssä on esillä noin 20 viuhkaa museon kokoelmista. Museon kokoelmien viuhkat ajoittuvat 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuun. Esillä on laskosviuhkoja, joiden materiaalina on sälemateriaalina puu tai luu, ja varjostinmateriaalina silkki, strutsinsulat tai paperi.

Oululainen kulttuurivaikuttaja, Filosofian tohtori h. c. Kaisu Mikkola on lainannut näyttelyyn viuhkojaan. Mikkola on ostanut viuhkoja lukuisilta ulkomaanmatkoiltaan sekä tuliaisiksi että omaan käyttöönsä.


Laskosviuhkoja Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmista.


Laskosviuhkoja tiedetään käytetyn Japanissa ja Kiinassa jo 900-luvulla. Vasco da Gaman (1460-1524) idänmatkojen seurauksena ne saapuivat myös Eurooppaan. Kristoffer Kolumbuksen (1451-1506) matkojen myötä tutustuttiin puolestaan eteläamerikkalaisen sulkaviuhkaan. Uutuus osoittautui käyttökelpoiseksi myös vanhalla mantereella. Italiassa ylhäisönaiset käyttivät muotiasusteenaan viuhkaa ja 1500-luvun loppuun tultaessa viuhkoja käyttivät myös porvarisnaiset.

Viuhkamuoti levisi Italian kaupunkivaltioista myös Tudorien Englantiin. Kuningatar Elisabet I (1533-1603) suosi viuhkoja asusteinaan ja hänet on kuvattu hovimaalauksissa viuhka kädessään.  Muotokuvista voidaan nähdä myös viuhkamuodin muuttuminen; vuonna 1590 kuningatar kuvattiin ensimmäisen kerran laskosviuhkan kanssa. Sitä ennen hän suosi sulkaviuhkoja.

Ranskan suuri vallankumous (1789) vapautti viuhkan kaikkien kansankerrosten käyttöön. 1800-luvun puolivälissä viuhkoja alettiin valmistaa teollisesti ja kuten aina, massatuotanto huononsi tuotteen laatua. Teollisesti valmistetut viuhkat olivat puusäleisiä räikeäkuvioisia kangas-, pitsi- tai paperiviuhkoja.

Vuonna 1678 Pariisiin perustettiin viuhkantekijöiden ammattikunta ja 1700-luvulla viuhkasta tuli Ranskassa naisten asuun kuuluva muodikas asuste.  Muoti levisi myös muualla Eurooppaan. Ennen vuosisadan puoliväliä Pariisissa toimi jo viitisenkymmentä työhuonetta, joissa valmistettiin viuhkoja. Ala työllisti sorvareita, jotka valmistivat säleosia sekä varsinaisia viuhkantekijöitä, joita valmistivat varjostinpaperin, pingottivat ja asensivat sen sekä kokosivat viuhkan valmiiksi.

Viuhkamuoti levisi myös Pohjolaan, vaikka ainakaan sään puolesta se ei olisi ollut tarpeellista. Ruotsi-Suomessa säädettiin 1700-luvun kuluessa useita ylellisyysasetuksia, joiden tarkoituksena oli tukea kotimaista tuotantoa ja vastustaa ulkomaalaista tuontikauppaa.

Ylellisyysasetusten nimissä yli kahden riikintaalerin arvoisten viuhkojen tuonti kiellettiin vuosina 1731, 1739 ja 1746. Vuonna 1744 Lovisa Ulrika (Ruotsin kuningatar vuosina 1751-1771) perusti viuhka-ritarikunnan L'Ordre de l'Harmonie, johon kuuluneet hovinaiset hankkivat viuhkansa tukholmalaiselta viuhkantekijältä. Vuonna 1764 määrättiin, että kaikki kotimaassa valmistetut viuhkat oli hallileimattava. Kustavilaisella ajalla 1770-luvulla viuhkat vapautettiin tuontikiellosta.

Suomessa viuhkanteko jäi ainoastaan lyhytaikaiseksi kokeiluksi. Nimeltä tiedetään ainakin viuhkantekijä Eric Neulander (Jöransson), joka muutti Tukholmasta Turkuun ja varsin pian takaisin, koska ei päässyt ammatissaan ansioille. Viuhkoja oli kuitenkin saatavilla; rihkamapuodeissa myytiin edullisia paperivarjostimellisia viuhkoja.

Viuhka - ajan peili

Viuhkojen koristelu muuttui aikojen ja muodin vaihtelun myötä. Suunnannäyttäjänä oli Ranska. Koristemaalausten aihepiirit vaihtelivat Raamatun aiheista antiikin myytteihin ja historiallisiin kuvaelmiin. Aiheina saattoivat olla myös tunnettujen taiteilijoiden työt. Taidemaalari Antoine Watteaun (1684-1721) myötä muotiin tulleetfête galante eli paimenidylli-kuvitukset löytyivät myös viuhkoista.

Vuonna 1755 keksitty Pariisissa keksitty uusi ajoneuvo, kaksipyöräinen cabriolet-vaunut löysivät tiensä myös viuhkaan; viuhkan säleet muodostivat pyöräkuvion. Uutuus myös kuvattiin viuhkaan. Viuhkojen koristeaiheet saattoivat liittyä päivän politiikkaan ja viuhka olla näin kantajansa yhteiskunnallinen kannanotto!

Viuhkan viestit

Vilvoittelun lisäksi viuhkasta kehittyi 1700-luvulla viestintäväline. Ajan seurustelukulttuuri oli tarkasti valvottua ja rajattua. Viuhkasta muodostui kuitenkin esine, jonka avulla jopa flirttailu sujui tapakulttuurin rajoja rikkomatta. Viuhkalla saattoi ilmaista tunteitaan tai sopia vaikkapa tapaamispaikasta. Viestittely ei ole ainoastaan tämän päivän ilmiö.

1700-luvulla perustettiin niin sanottuja viuhka-akatemioita, joissa yläluokan tytöille opetettiin viuhkan käyttämistä viestitysvälineenä. Viuhkan salojen oppiminen kesti noin puoli vuotta. Näyttelyssä on esillä viuhka-akatemian ohjeita, joiden avulla sinäkin opit "viuhkan kielen". Lisäksi voit askarrella itsellesi kierrätysmateriaalista viuhkan. Näyttelyn yhteydessä on esillä viuhkan historiaa kuvin esittelevä pover-point -ohjelma Viuhka taiteessa – taide viuhkassa.

Viuhkan kieli - näin viestit viuhkalla (pdf)


Lähteitä:

Marketta Franck, Ja viuhka käy
Sirkka Kopisto, Muodin vuosikymmenet 1810-1910
Riitta Pylkkänen, Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700