Valovoimainen Oulu

< Takaisin

Puhutaan minusta

 
  
  
Yläkoulun välituntitoiminta starttaa syksylle koulun kuvaamataidon luokassa. Mukana menossa näkyy uusia kasvoja ja paljon jo itselleni tuttuja nuoria. Kuulumisien kertomisia: mitä kesällä tapahtui, missä sitä on oltu kesätöissä, kuka on löytänyt hellun, miltä tuntuu jälleen olla koulussa ja kuinka kesä oli ihan liian lyhyt... Kaikkia ei ehdi edes kohdata, jutella. Kehotan käymään talolla, niin ehtii paremmin nähdä. Olla läsnä.
 
Välituntitoiminnassa syksyn aikana käy uusi paikkakunnalle muuttanut tyttö. Heti näkee, että hän on oman polkunsa kulkija eikä sulaudu nuorten valtamassaan. Hän käy juomassa meidän kanssamme säännöllisesti kahvit. Yksin, mutta ei yksinäinen. Pyydän nähdä piirustusvihkoa, jota olen huomannut hänen kuljettavan mukanaan ja kerron nähneeni hänen töitään kuvaamataitoluokan seinälläkin. Erittäin taitava sekä lahjakas nuori ja kerronkin sen hänelle. Itsellenikin piirtäminen on kirjoittamisen ohella joskus ollut se ”juttu”, tapa selventää nuorena päätä. 
 
Aiheesta asiaa riittäisi, mutta välitunti on lyhyt ja menee äkkiä. Pyydän tulemaan käymään talolle illalla, juteltaisiin lisää. Sitä paitsi olisi vielä pelkästään tyttöjen ilta. Ajattelin sen madaltavan hänelle kynnystä tulemaan talolle. Vastaus tulee heti. Hän toteaa, että hänkö olisi ”nuokkarinuori”, saatikka sitten viihtyisi tyttöjen illassa. ”Katso ny häntä, ei hän ole perinteiseen kaavaan menevä tyttö, ei kiinnosta kynnet, eikä hiustenlaitto.” Hymähdys ja hymy irtoavat vielä päälle. Naurahdan ja sanon että minähän katson. Katso sinäkin minua. Sama juttu, mutta töissä silti siellä olen. Kannustan tulemaan iltaa kurkkaamaan, voihan siellä muutakin tehdä kuin kynsiä laittaa tai tukkaa. Vaikka syödä, sitä me molemmat osataan. Meillä kun on aina jotain herkkua erikoisen illan kylkeen. Usein olen häntä ennenkin nuorisotalolle pyytänyt, mutta ei ole näkynyt... Illalla hän tulee. Tunnen kokevani sisälläni suurta riemua siitä, että hän tuli, viipyipä hän sitten minuutin, kaksi tai koko illan. 
 
Tästä ensikohtaamisestamme on nyt kolme vuotta ja yhä hän meillä käy. Säännöllisen epäsäännöllisesti: yönuokkareilla, laneissa, normi-illoissa. Keittelee meillä itselleen nuudelit, kertoilee sen ohessa kuulumisia. Joskus pelaillaan korttia. Olemme saaneet olla mukana koiranpennun kasvaessa, kuulleet kuinka se söi kodista seinät ja kuinka äiti siitä ragesi. Pelkoa pääseekö mihinkään opiskelemaan peruskoulun jälkeen, kun ei tuo koulunkäynti niin helppoa ole ollut. Iloa nykyisestä ammatillisesta opiskelupaikasta ja siitä että ala vaikuttaa niin omalta. Piirtämisestä on ollut hyötyä, siltä tuntuu nyt. 
 
Olemme kuulleet ensimmäisiä kokeiluja tykkäämisistä ja nähneet kaverisuhteiden muodostumisia sekä niissä kipuilua. Mahdollisuutta asua omassa kämpässä on väläytelty, mietiskelty miltä se tuntuisikaan asua yksin. Olemme puhuneet laskuista ja niiden maksamisesta. Vastuusta sekä vapaudesta. Olemme nähneet paikan hakemista asiassa, jos toisessakin ja iloinneet yhdessä sen paikan löytymisestä. Joinain iltoina, kun hän on tullut talolle ja on ollut rauhallista, hän on istahtanut alas, hymyillyt ja pyytänyt että jutellaan. Kun häneltä kysyy, että mistäpä aiheesta, vastaus on yleensä: minusta. Se on niin hyvä aihe. Minustakin se on hyvä aihe.   
 
Me emme ole työssämme näille nuorille äitejä, emme isiä, emme opettajia, emme virkakoneistoja. Se suunnaton etu työssämme on. Kohtaamme nuoria työssämme omana itsenämme nuorisotaloilla, kouluilla sekä kaduilla jalkautuvassa nuorisotyössä. Milloin missäkin. Päästämme lähelle ja annamme vähän itsestämmekin. Jollei nuorelle anna mitään, ei voi olettaa heidän avaavan tai antavan meille itsestään. Aito läsnäolo, kohtaaminen. Useimmiten se riittää ja on nuorelle paljon. 
 
Kouluyhteistyössä, vanhempainilloissa sekä yhteistyöryhmissä olemme nuorten äänenä ja tulkkina, kertomassa kuinka vaikeaa tai helppoa nykypäivänä oikeastaan onkaan olla nuori. Olemme tukemassa sekä vanhempia että opettajia nuorten kasvussa, kasvatuksessa ja elämässä.
 
Itse haluaisin ajatella, että olemme joidenkin nuorten elämässä se törmäyksen edessä oleva puskuri ennen kuin rysähtää tai se pehmentävä airbag törmäyksen jälkeen. Joillekin nuorille olemme normaalissa arjessa ”vain” turvavyö. Se on arjessa mukana melkein päivittäin tukena ja turvana, vaikka sitä ei tietoisesti ajattele, eikä sitä välttämättä tarvita… mutta tarpeen tullen kultaakin kalliimpia. 
 
Talomme seinällä on kehyksissä piirretty, värikäs yksisarvinen. Se nousee takajaloilleen kukkien keskeltä täynnä elämää ja taustalla näkyy sateenkaari. Sellaisina toivoisimme nuortemmekin taloltamme elämään ponnistavan. Kyseinen yksisarvinen kehyksissä on välituntitoiminnassa kohtaamani nuoren tekemä taideteos.
 
Puhutaan minusta. Nyt hänestä on kirjoitettukin. Ehkä jonain päivänä sen hänelle kerron, kun taas kohtaamme.
 
 
​Teksti: Eija Kemiläinen, Maikkulan nuorisotalon nuoriso-ohjaaja 
 
 
Tämä viikko on valtakunnallinen Nuorisotyön viikko. Nuorisotyön viikolla 8.-14.10.2018 nostetaan esille nuorisotyöntekijöiden, järjestöjen, kuntien ja seurakuntien tekemää arvokasta työtä nuorten hyväksi. Tänä vuonna kerrotaan erityisesti perusnuorisotyön positiivisista ja ennaltaehkäisevistä vaikutuksista, syrjäytymisen ehkäisystä sekä nuorisotyön erilaisista työmuodoista. 
 
 

Jakolinkki