Valokuvaaja Esko Männikön (s. 1959) koko taidemuseon täyttävä retrospektiivinen näyttely tuo yhteen neljän vuosikymmenen keskeiset valokuvasarjat ja parhaat otokset. Yli 200 teoksen joukossa on ennen julkaisematonta 2010-luvun materiaalia sekä uusia ”luontovalokuvia” vuodelta 2016. Kokonaisuutta täydentää Männikön videohaastattelu.

Pudasjärvellä syntynyt, Utajärvellä varttunut ja Oulussa vuodesta 1989 asunut Männikkö on suomalaisittain poikkeuksellisen kansainvälinen taiteilija, jonka galleria- ja museonäyttelyiden painopiste on ollut jo pitkään ulkomailla. Edellinen iso katselmus Time Flies avautui Helsingin Taidehallissa 2014 ja on sittemmin kiertänyt Turussa, Reggio Emiliassa, Amsterdamissa, Göteborgissa, Tukholmassa ja Hudiksvallissa, josta teokset kotiutuivat sopivasti Oulun näyttelyyn.

Valokuvaajana itseoppineen Männikön läpimurto tapahtui 1995, jolloin hänet valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Samana vuonna Helsingin Ars95 ja Venetsian biennaalin Campo-näyttely avasivat ovia maailmalle. Tuolloin käynnistyi myös yhteistyö ruotsalaisen galleristi Claes Nordenhaken kanssa, joka jatkuu edelleen.

1990-luvun alkupuolen kuvasarjat pohjoisen miehistä karuissa elinympäristöissään yhdistetään lähtemättömästi Männikköön, jonka mielenkiinto perinteiseen ihmiskuvaukseen on sittemmin hiipunut tai oikeammin saanut uusia muotoja.  ”Kyllähän tietysti patsaat ovat ihmisen kuvia, muumioista nyt puhumattakaan”, toteaa Männikkö pääosin Italiassa kuvatuista hautausmaaveistoksista ja katakombien balsamoiduista vainajista. Laajasti ymmärrettynä Männikön koko tuotanto on loputonta omakuvaa ja sielunmaisemaa olipa kyse riutuneesta kynttiläkuusesta Posion Riisitunturilla tai rikkinäisestä katulyhdystä Kap Verden saarilla eteläisellä Atlantilla.

Marginaaliset olosuhteet ja ihmisen toimista kertovat arkiset yksityiskohdat ovat aina kiinnostaneet Männikköä, jonka yhä vertauskuvallisemmaksi ja eksistentiaalisemmaksi käyneessä kuvastossa katoavaisuuden prosessit ovat sekä luonnollisia että hämmentäviä, toisinaan humoristisia, mutta aina esteettistä. ”Kauneus tulee mielestäni yksilöllisyydestä. Sitä korostetaan nykyaikana kauheasti, mutta käsitän sen vähän eri tavalla kuin yleensä. Kaikki sellainen on hyvännäköistä, missä näkyy ajan kosketus”, sanoo Männikkö ja jatkaa: ”Itse kullakin alkaa parasta ennen päivä lähestyä. Monissa kuvissa on hienoa havaita miten asiat ja esineet palaavat takaisin luonnon kiertokulkuun”.

Valokuvien voimakasilmeinen kehystäminen ja installaatiomainen, epäkronologinen ripustaminen poikkeavat myös valtavirrasta. Männikkö haluaa haastaa katsojia ja esittämiskäytäntöjä. Kaikki työvaiheet kuvien printtaamisesta pohjustamiseen ja kehystämiseen hoituvat myös omatoimisesti, joskin tällä kertaa on ollut saatavilla kehystysapua. Valmista siis tuli vai miten lie, naljailee Männikkö itselleen näyttelyn otsikossa.

^{Kuva ylhäällä: Esko Männikkö, Nimetön, 2016, Sarjasta UUPUU}