Sijoiltaan – Pakolaisuuden arkeologiaa -verkkonäyttely

Evakkous ja pakolaisuus ovat seurausta ihmisten pakkomuutosta kotiseudultaan väliaikaisesti tai pysyvästi. Sen kokeneet kantavat muistoja ja jälkiä, jotka välittyvät seuraaville sukupolville. Kokemuksista tulee osa perhehistoriaa, usein myös paikallista ja kansallista historiaa, kuten Suomessa Lapin sodan evakosta tai Karjalan, Petsamon, Kuusamon ja Sallan siirtoväestä. Pakolaisuus on kaiken aikaa todellisuutta jossain päin maailmaa ja pakolaiset ovat siksi aina keskuudessamme.

Sijoiltaan-näyttely on syntynyt uudenlaisessa yhteistyöprojektissa, jossa tutkijat ja taiteilijat ovat työstäneet sitä, miten toisen maailmansodan pakolaiset ja evakot ovat tulleet hyväksytyksi tai torjutuksi uusissa yhteisöissään, millainen prosessi pakolaisuus on yksilöiden ja yhteisöjen elämässä ja millaisia kertomuksia muisti niistä rakentaa. Tekijät ovat syventyneet arkistomateriaaliin, pakolaisten ja evakkojen muistitietoon sekä evakkokirjailijoiden kaunokirjallisiin teoksiin. Aineistot ovat osa laajempaa tutkimushanketta ‘Tunnustuksia: Pakolaisuuden hankalat historiat ja muistamisen kulttuurit’; hanketta rahoittaa Suomen Akatemia vuosina 2017–2021. Pakolaisuuden kerroksia kuvaavat taideteokset on toteutettu sekä aineistojen että tutkimuksellisten tulkintojen pohjalta.

Työryhmä on myös etsinyt yhteistä kieltä vuoropuheluun akateemisen ja taiteellisen tutkimuksen välillä. Traumaattiset kokemukset, kuten sotapakolaisuus, jäävät usein sanoittamattomaksi ja siirtyvät affektiivisesti sukupolvelta toiselle. Se tekee niistä usein vaikeasti tavoitettavia. Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyö voi avata näiden kokemusten jälkiä aineistoissa ja taideyleisössä.

Näyttelyn taiteilijat ovat taidemaalari Antero Kahila ja muusikko, runoilija Kirsi Poutanen, kuvataiteilija Mika Karhu, Aalto-yliopiston elokuvaleikkauksen professori Anne Lakanen ja elokuvaaja Tahvo Hirvonen, kuvanveistäjä Heli Ryhänen, kuvanveistäjä Anssi Taulu ja taidemaalari Kari Vehosalo sekä Aalto-yliopiston elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksen opiskelijat Sevgi EkerVilja Harjamäki ja Menni Renvall.  Hankkeessa ovat olleet mukana Oulun yliopiston tutkijat FT Outi Autti (sosiologia), FM Saara Intonen (kulttuuriantropologia), dosentti, FT Seija Jalagin (historia), FT Ilmari Leppihalme (kirjallisuus) ja FT Hanna-Leena Määttä (kirjallisuus).

Sijoiltaan – Pakolaisuuden arkeologiaa verkkonäyttely on tehty Oulun taidemuseossa 29.2. avatun samannimisen näyttelyn materiaaleja hyödyntäen. Näyttely jouduttiin sulkemaan etuajassa koronatartuntojen ehkäisemisen vuoksi viranomaisten antamien suositusten mukaisesti.  Yläbannerin kuva näyttelystä Mika Friman.

Tekstien ja kuvien lomassa, valkealla pohjalla olevat runot ovat Seija Jalaginin. Verkkonäyttelysivun lopussa, mustalla pohjalla olevat runot I–IV ovat Kirsi Poutasen.

 
Poikkeusjärjestelyistä johtuen Sijoiltaan – Pakolaisuuden arkeologiaa -näyttelyyn ei voi enää tutustua paikan päällä, mutta virtuaalikierros tarjoaa kurkistuksen tärkeän ja vakavan aiheen koskettaaan toteutukseen. Video: Mika Friman.
 
Professori (ma.), FT Seija Jalagin sekä kuvataiteilija, tutkija, TaT Mika Karhu keskustelevat Sijoiltaan – Pakolaisuuden arkeologiaa -näyttelystä sekä laajemmin pakolaisuuteen liittyvistä teemoista. Video: Mika Friman.

Evakkous elämänmittaisena kokemuksena

Evakkokokemukset ovat usein olleet traumaattisia. Vaikka trauman kokeneella voi olla hyvinkin eläviä muistikuvia, hän ei välttämättä osaa rakentaa niistä luotettavaa ja johdonmukaista kokonaisuutta. Trauman oireet saattavat ilmetä vuosienkin kuluttua tapahtumista. Joskus menneisyys elää mielessä ja ruumiissa tavalla, jota ihminen itse ei välttämättä oivalla.

Niille, jotka ovat joutuneet loppuelämäkseen pois kotiseudultaan ja joilla ei ole ollut pääsyä menetetyille alueille jopa vuosikymmeniin, evakkous on jäänyt pysyväksi tilaksi ja kivuksi, joka tuntuu juurettomuutena tai paikattomuutena. Mirjam Kälkäjä kuvaa teoksessaan Joen takana Petsamo (1991) tällaista elämänmittaista jälkeä:

”Tuosta lähtöhetkestä ja sen jälkeisten aikojen tapahtumista, jotka roikottivat pientä ihmistä pelottaviin ja outoihin asioihin, niistä ulottuu yhtäjaksoinen jana tähän päivään. Ne ovat luoneet pohjan elämäni myöhemmille tapahtumille. Niistä pohjimmiltaan juontuu se, mikä olen, se, mitä kirjoitan. Olen paikaton. Olen lävistetty irrallisuudella, siirtolaisuudella.”

Muisti ja muistojen rakentuminen

Kirjailija Eeva Kilpi joutui 11-vuotiaana evakkoon Laatokan Karjalasta. Hän käyttää muistelmatrilogiassaan usein sanaa pakolainen: ”Mieleeni aukeaa näkymä tuosta isosta, rauhallisesta maalaistalon tuvasta. On ikään kuin yhä se ensimmäinen ilta jolloin saavuimme sinne pakolaisina, sama päivä yhä.” Myös Mirjam Kälkäjä vertaa evakkomatkaa tämän ajan pakolaisuuteen: ”Olimme pakolaisia omassa maassamme ja siitä huolimatta saimme nyreää ja halveksuvaa kohtelua. Sitä ei ole mukava muistella.”

Kilvelle sota on ylisukupolvinen trauma, sillä hänen äitinsä koki ensimmäisen maailmansodan alkamisen: ”Äiti täytti tänä kesänä 86 vuotta. Myös hänen muistikuvansa liimautuvat toisiinsa, niin että niitä on vaikea erotella ja sijoittaa oikeisiin vuosiin ja tapahtumayhteyksiin, vaikka hänellä on varsin hyvä muisti, monissa asioissa parempi kuin minulla. Kun kyselen häneltä tuon ajankohdan tunnelmia, hän muistaa kyllä jotakin, mutta samalla hänen mielensä on kuin tukossa, kunnes äkkiä elävimpänä nousee esiin muisto ajalta, jolloin hän oli samanikäinen kuin minä olin talvisodan syttyessä. Yksitoistavuotias.”

Kilven Talvisodan aika -teoksen (1989) alkulehdille syntyy siis tyttären muisto, jonka sisällä on lähes identtinen äidin sotamuisto. Muistot, tunteet ja traumat kerrostuvat ja ylisukupolvistuvat, ja lukija ymmärtää niiden kerrostuvan —  ei vain kerronnallisesti vaan myös kokemuksen tasolla.

Kari Vehosalo, The Rest is Silence, 2020.

Paettu jostain Venäjältä
Siitä asti sattumasuomalaisia
hitaasti maatuen

Puhe ei paljasta
Uskonto vaihdettu aikaa sitten
Nimet suomennettu
Kipua läikkyy ajoittain

Vedet värjäsi vallankumous
Uusi järjestys
nälkä ja sekaannus

Miehet katosivat
metsiin ja aseisiin

Talvella 1922
isovanhempani ja yksitoista tuhatta muuta
pakenivat pakkasessa
köyhään Suomeen
yli vasta piirretyn rajan

Lapsia paleltui matkalle

12 § Päätettiin hyljätä leirin hoitajan ehdotus tupakan jakelusta leirillä.

13 § Sallitaan leirien kansliain antaa paperia pakolaisille kirjevaihtoa varten rajoitetussa määrässä.

15 § Saippua-annokseksi pakolaisille Oulun, Kajaanin ja Sortavalan piireissä hyväksytään ½ naulanpalaa henkeä kohti kuukaudessa.

Vastaanotto

Evakkokuvauksissa toistuvat sanat ”kuljetettiin”, ”käskettiin”, ”sullottiin”, ”lastattiin”, ”purettiin”. Evakot jopa ”lajiteltiin kuin porot”. Sanallistuksilla ilmaistaan kokemusta toimijuuden menetyksestä. Matkaa tehtiin usein täpötäysissä härkävaunuissa; miehet saatettiin sijoittaa tavarankuljetuksiin tarkoitettuihin avovaunuihinkin. Kohtelu sai evakot kokemaan olevansa karjaan ja esineisiin rinnastuvaa liikuteltavaa massaa. Monelle tästä tuli elämän mittainen traumatisoiva muisto.

Romaanissaan Vihreiksi poltetut puut (2007) karjalaissyntyinen Anu Kaipainen kuvaa perheensä evakkomatkaa. Yksi etappi on pakolaisten “huutokauppa” Torniossa: “Sitten määrättiin menemään jollekin aukiolle. Evakoita määräiltiin aina. — — Seisoimme rivissä kuin tapettavat, mistä äiti oli kertonut, viipurilaisia juttuja sen edellisen sodan ajalta. Silloin ne oli ammuttu riviin. Edessä seisovalla miehellä oli kädessä paperit, se huusi nimiä. Jos oli vain yksi ihminen, sen ne sieppasivat heti, eivät huolineet isoja perheitä. Hävetti, kun olimme tulleet ollenkaan, hävetti niin, — — Mies selvitti, että hänen oli pitänyt valita sotapakolaisista jokin perhe ja antaa huone, koska oli pakko majoittaa ihmisiä. Toistaiseksi. Hän oli valinnut meidät, koska veimme vähiten tilaa.”

Mirjam Kälkäjän teoksessa Joen takana Petsamo (1991) perhe on evakkomatkalla Petsamosta päättänyt mennä Vihantiin sukulaisiin. Linja-autosta on päivällä jääty Rovaniemen asemahalliin odottamaan junaa, joka ei iltaan mennessä ole saapunut. Lopulta asemalla työskennellyt mies ottaa perheen kotiinsa yöksi. Seuraavana päivänä äiti ja lapset pääsevät junaan. Kertoja tuo esille, miten harvinaista ystävällinen kohtelu oli: ”Äiti ei vielä tiedä, miten tärkeä kohtaaminen se oli. Miten harvinaisia ihmisiä hän tuli kohdanneeksi. Pian hän tietäisi sen. Pian hän oppisi, miltä tuntuu, kun käännytettiin ovelta, kun ei väsymyksestä tärisevää osoitteetonta edes pyydetä istumaan, lepäämään.”

Ruotsiin saapuneet evakot sai kyyneliin oven päälle ripustettu lakana, jossa luki suomeksi: Tervetuloa. ”Olimmeko sittenkin tervetulleita, vaikka olimme vain sotapakolaisia?”

Selviytyminen

Evakko- ja pakolaiskertomuksista nousee esiin selviytymiskeinoja. Läheissuhteet toimivat turvaverkkona vierauden keskellä ja uuteen paikkaan sopeutumisessa. Pakolaiskokemusta helpotti myös joidenkin vastaanottajien ymmärtäväinen suhtautuminen. Uusien sosiaalisten suhteiden luominen mahdollistui, kun tulijoita ei kohdeltu pelkkinä avuntarvitsijoina vaan myös tasavertaisina yksilöinä. Evakkoudesta teki siedettävämpää myös mahdollisuus työhön, olipa se ansio- tai vapaaehtoistyötä, koulunkäyntiä, arkiaskareita tai harrasteita. Työnteko auttoi siirtymään passiivisesta toisten armoilla olijasta aktiiviseksi ja osallistuvaksi toimijaksi:

”Aika Vidselissä alkoikin luistaa paremmin, koska oli työtäkin ja olihan jo perhekin näköpiirissä ja rahaakin tuli sen verran että sai ostaa kaikenlaista ja muutenkin olo siellä oli vapaampaa ja paikallinen väestö oli poikkeuksellisen mukavaa muihin paikkoihin verrattuna.” 

Huumori oli yksi selviytymiskeinoista. Sen avulla voitiin reagoida yllättäviin tilanteisiin ja yrittää suhtautua arvaamattomaan tulevaisuuteen: “Huumoria koetettiin pitää yllä ja näin peittää se tuntematon tulevaisuus joka oli karmeasti tullut ihmisten eteen.”

Lapin sodan evakon, Toivo Saunavaaran muistelemalla junamatkalla ”tuli yhtäkkiä aivan pimeää, kun juna meni tunnelin läpi. Pian sen jälkeen levisi huhu, että joku poika oli pudonnut junasta. Huhu pitikin paikkansa [--]. Poika selvisi putoamisesta vähin vammoin ja tuotiin evakkopaikkaan Hortlax’iin muutaman päivän päästä. Jotkut kiusasivat poikaa, kun siltä oli tukka ajeltu lyhyeksi ja laastarilappuja ympäri päätä, että laitettiinko sinut postipakettina, kun on postimerkkejä vielä päässä.”

Huumorin avulla voitiin myös ottaa haltuun outoja tilanteita. Esimerkiksi Veikko Kerätär muistelee: ”Rovaniemellä mejät vietiin jollekki isolle koululle, se vissiin oli joku yhteiskoulu. Oli se kauhia väen palijous siinä koululla. Ei siinä liioin seisomaan sopinu. Siinä koululla ei oltu kun yksi päivä, kun komennettiin taas kulun päälle. Oli siinä uluko-ovella kauhia tungos kun kaikkien olis pitäny päässä yhtä aikaa ulos. Pekka-äiji se sanoki siinä, että mennään kaikki yhtä aikaa, että ei tule tungosta.”

Anssi Taulu, Kiskottu ajan virtaan (yksityiskohta), 2019–2020.

Helmille elämä antoi
himmeitä kiviä
ja varhaisen kuoleman

Katson kuvaan asettunutta
suoraa olemusta
vakavaa ilmettä
En tavoita ensimmäistäkään ajatusta
joka olisi muuta kuin omani

Paperittomana ja maattomana
mies painui pois tutkasta
Teki töitä ja eli
parikymmentä vuotta
Haudattiin routaan

Oliko sillä enää väliä
minkä maan multiin

Nimestään, muistoistaan hän ei luopunut

Lapset sen sijaan jäivät rajan taa

Neuvostoliitto romahti
Metsään uurrettu muuri
murtui rajaksi
Odottamaton hengenveto
vapauden utopia

Vienanmereltä länteen
sormi sivelee kartalla etäisyyksiä
Seitsemässäkymmenessä vuodessa
parisataa kilometriä
paisunut täyteen ennakkoluuloja
tietämättömyyttä

Häpeä ja kiitollisuus

Kiitollisuuden ja häpeän tunteen ristiaallokko on evakkomuistoissa varsin yleinen teema. Toisten varassa eläminen, ”armoleivän syöminen”, oli työtä tekemään ja arvostamaan tottuneille vaikeaa: ”Täällä oli sitten ne helpot päivät, ei tarvinnut itse edes ruokaa laittaa. Valmiiseen pöytään sai vain istahtaa. Ei se meikäläinen ole tottunut niin helpolle. Kun kaula pitkällä on aina saanut juosta työstä työhön, eikä sittenkään ole ehtinyt kaikkea tehdä, vaan on aina jäänyt huomiseksikin”. Etenkin leirimajoituksessa keinot toimeliaisuuden ylläpitämiseen olivat rajatut: ”Ei mikään ole raskaampaa kuin pakollinen joutilaisuus ja sitähän oli enemmän kuin tarpeeksi”. Siten hyväntekeminen saattoi myös kääntyä itseään vastaan: se vei kohteiltaan mahdollisuuksia oman arvon osoittamiseen ja itsetunnon ylläpitämiseen.

Antropologi Laura Huttusen tutkimissa nykypakolaisten elämäkerroissa suhde uuteen kotimaahan, Suomeen, on samankaltaisesti ristiriitainen kuin Lapista Ruotsiin paenneilla evakoilla. Yhtäältä elämä uudessa paikassa merkitsee rauhaa ja materiaalista turvaa, toisaalta myös riippuvaisuutta vieraasta järjestelmästä. Lapin sodan evakoille rajajoen ylittäminen Ruotsiin merkitsi rajanylitystä rauhaan ja yltäkylläisyyteen. Köyhyys yhdessä riippuvaisuuden kanssa voi voimistaa tunnetta vieraudesta sekä häpeää lahjana saadusta hyvästä, jota ei koeta itse ansaituksi. Etnologi Marcel Mauss onkin osoittanut, miten lahjojen antaminen ja saaminen pitää ihmiset pysyvässä velassa toisilleen. Lahja voidaan nähdä myös vallankäytön välineenä ja uhkana tasavertaisuudelle. Evakkojen kokeman häpeän ”armoleivästä” voikin ymmärtää tunteeksi kyvyttömyydestä korvata saatu apu.

Lapin sodan evakot

Jatkosodan päätyttyä syyskuussa 1944 Suomen oli aselevon ehtojen mukaisesti poistettava maaperältään saksalaiset sotajoukot. Lapin väestö evakuoitiin sodankäynnin keskeltä kahdessa viikossa, osa Ruotsiin, osa Pohjanmaalle. Lapin sota päättyi huhtikuun lopussa 1945.

Ruotsiin mennessä ylitettiin ensin valtakunnan raja, sitten yksityisyyden raja. Ruotsalaissotilaiden kirjattua Lapin evakkojen tiedot ylös oli täisaunan ja terveydentilan tarkastamisen vuoro. Lapset saivat rokotuksia. Täisauna oli monelle negatiivisin kokemus: riisuttaminen, alastomana odottelu ja yhteissauna miessotilaiden läsnä ollessa koettiin loukkaavana ja alentavana: “Lapin tyttäriltä riisuttiin kainous” Nopea kodin jättäminen, matkat härkävaunuissa, kylmä ja nälkä, täisaunat, usein alkeelliset majoitusolot ja toisten armoilla oleminen olivat alentavia kokemuksia.

Eräs Lapin sodan alta kotoaan paennut kuvaa kokemuksiaan: ”Se oli luonnollisesti jotain aivan tavatonta. Se oli jännittävääkin ehkä juuri nuorten mielestä, jotka eivät niin raskaasti ottaneet sitä, että oli lähdettävä kotoisilta nurkilta ulos maailmaan ja kohti tuntematonta päämäärää. Mutta se oli myös surua ja tuskaa, huolta ja vaivaa ja ennen kaikkea epätietoisuutta siitä, päästäisiinkö enää koskaan näkemään kotipaikkaa, omaisia ja ystäviä siellä.”

Lapin evakkojen muistoissa kerrotaan moninkertaisesti marginaaliin jääneestä historiasta. Kansallisessa historiankirjoituksessa Lapin sota on jäänyt vähälle huomiolle ja esiintyy jonkinlaisena jatkosodan jälkinäytöksenä. Monet suomalaiset ovat yhä tietämättömiä Lapin hävityksestä ja sana ’evakko’ ymmärretään lähes synonyymiksi Karjalan evakolle. Anu Kaipainen kirjoittaa teoksessaan Vihreiksi poltetut puut (2007): ”Olen miettinyt jälkeenpäin, miksi näistä pohjoisen evakoista on puhuttu niin vähän. Ikään kuin me karjalaiset ottaisimme kunnian, jos nyt sotasiirtolainen kunnon on.”

Evakkotalven jälkeen valtaosaa odottivat vain kodin ja kotiseudun rauniot. Oli evakkous väliaikaista tai pysyvää, kokemus toisesta maailmansodasta ja pakolaisuudesta oli niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta elämää mullistava.

Mika Karhu, Unohdettu, 2019.

Kartalle voi kuvitella suvun kotitalon
pellot, niityt, kalaveneet
Mutta ei ketään joka
olisi opettanut kutomaan verkkoja

Hänelle ei luvata
historiaa, osaamista, haaveita
Kai aika hoitaa

Kotouttaa seuraavan polven
keinumasta kahden maailman välillä
Lastenlapset jo meitä

Runot: Seija Jalagin.

Itäkarjalaiset

”Tuli sellainen huhu, että kaikki karjalaiset, jotka oli sodassa, viedään takasin Venäjälle. Ja olihan siinä tietenki isäki jokseenkin sillai, kun hän oli suojeluskunnassa. Että semmonen pelko oli, että viedään Venäjälle”, muisteli iäkäs mies itäkarjalaisen lapsuudenperheensä pakomatkaa Ruotsiin vuonna 1948. Suomesta pakeni toisen maailmansodan jälkeen tuhansia ihmisiä länteen laittomasti ja salaa. Matkalla piti varoa rajaviranomaisia ja poliiseja. Jotkut auton- ja veneenomistajat Pohjanlahden rannikolla ja Tornionlaaksossa hankkivat sievoisia tuloja pakolaisten hädällä. Monet venematkat länteen olivat tuolloin samalla tavalla vaarallisia kuin tämän päivän pakolaisten ja siirtolaisten Välimerellä.

Itäkarjalaisten kohdalla Ruotsiin siirtymistä voidaan kutsua toiseksi pakolaisuudeksi. He olivat paenneet Neuvosto-Karjalasta Suomeen 1920-luvun alussa, osa vielä jatkosodan loppuvaiheessa, tai syntyneet Suomessa pakolaisvanhemmille. Poliittista turvapaikkaa anoneet itäkarjalaiset merkitsivät Ruotsille kaivattua työvoimaa. Yksilölle taas pako Ruotsiin tarjosi mahdollisuuden päästä turvaan tai etsiä parempaa toimeentuloa ja tulevaisuutta, kuten siirtolaiset tyypillisesti tekevät – tai molempia. Elämä uudessa maassa saattoi olla helpompaakin: ”Täällä [Ruotsissa] ei koskaan kuullu sitä ryssän sannaa, ko ryssiteltiin. Niinko meilleki monesti ko ne rupes riiteleen toiset lapset, niin ne sano ryssänkakaroiksi. Siellä Kemissä.”

Muistot valaisevat sitä, miten perheen pakolaishistoria sovitetaan vuosikymmeniin uudessa maassa. Iäkkäät maahanmuuttajat ovat tyytyväisiä, koska ovat omalla työllään ansainneet paikkansa uudessa kotimaassa, saavat vanhuudessaan tarvitsemansa palvelut, heillä on koti ja turvallinen loppuelämä. Ja vaikka he ovat aloittaneet kaiken kahdesti alusta, heidän lapsillaan ja lastenlapsillaan on nyt hyvä elämä.

Runot: Kirsi Poutanen.