LENTÄMINEN
Uutisissa kerrotaan säännöllisesti, että työn alla on taas yksi uusi yliäänennopeudella kulkeva matkustajalentokone. Lisäksi kaksi yhtiötä, Exosonic ja Hermeus Corporation, ovat suunnittelemassa Yhdysvaltain presidentille uutta Air Force One -konetta, joista toinen lentäisi 1.8 Machin ja toinen peräti 5 Machin nopeudella.
Tällaisia suunnitelmia ovat ilmailu- ja tiedelehdet olleet täynnä jo monta vuosikymmentä, mutta niistä ei oikeastaan koskaan ole tullut mitään konkreettista tulosta. Matkustajaliikenteessä on ilmailun historian aikana ollut vain kaksi konetyyppiä.
Äänen nopeus ilmassa on noin 343 metriä sekunnissa, eli 1235 kilometriä tunnissa. Nopeus kuitenkin vaihtelee esimerkiksi materiaaleista riippuen. Ensimmäisen kerran äänen nopeus ylitettiin tarkoituksellisesti vaakalennossa 1.10.1947, kun kapteeni Chuck Yaeger lensi Bell X-1 -koneella 1127 km/h nopeudella 13000 metrin korkeudella.
Brittiläis-ranskalainen Concorde on pisimpään matkustajaliikenteessä toiminut yliäänikone. Se teki ensilentonsa 1969 ja otettiin reittiliikenteeseen 1976. Koneen lentonopeus oli 2,04 Machia, eli 2179 km/h. Koneita rakennettiin kahdelle lentoyhtiölle vain 20 kappaletta. Koneen viimeinen kaupallinen lento tehtiin 2003.
Neuvostoliittolainen Tupolev TU-144 teki ensilentonsa 1968 ja matkustajaliikenteessä se oli vain yhden vuoden 1977-78. Pariisin ilmailunäyttelyssä vuonna 1973 kone syöksyi maahan kesken näytöslennon. Konetta käytettiin tutkimuskäytössä vuoteen 1989 ja uudelleen länsimaisen tutkimusryhmän kanssa, johon kuluivat muun muassa Boeing ja NASA, vuoteen 1999. Koneita rakennettiin 16 kappaletta.
Molempien koneiden operointi oli lopulta taloudellisesti kannattamatonta. Concordea vaivasi lisäksi Yhdysvaltain kauppapoliittinen vastustus, kun Boeing ei saanut omaa yliäänikonehankettaan toteutettua. Concorden käyttöä Yhdysvalloissa vaikeutettiin muun muassa melusyihin vedoten.
Ääntä nopeampia liikenne- ja matkustajakoneita suunnitellaan siis edelleen. Pienten koneiden hankkeet tunnetaan lyhenteellä SSBJ, eli Supersonic Business Jet. Elokuussa Virgin Galactic -yhtiö kertoi suunnittelevansa 19-paikkaista konetta, joka lentäisi New Yorkista Lontooseen 90 minuutissa, noin 3 Machin nopeudella. Moottorien valmistuksesta vastaisi Rolls Royce, joka oli myös Concorden moottorivalmistaja.
Yliäänimatkustajakoneiden kohdalla kannattaa todeta, että saas nähdä. Jälleen kerran.
Ensimmäisenä ihmisenä virallisesti äänen nopeuden ylittänyt lentäjä Chuck Yeager kuoli Yhdysvalloissa 7.12.2020 97-vuotiaana. Yeager ylsi 14. lokakuuta 1947 nopeuteen Mach 1.06. Hän lensi tarkoitusta varten suunnitellulla Bell X-1 -koneella.
Useissa lähteissä kerrotaan, että yliäänennopeuteen saatettiin päästä satunnaisesti jo toisen maailmansodan aikana, kun lentokoneet syöksyivät kovalla nopeudella. Tämä on kuitenkin kyseenalaistettu, sillä koneiden omat nopeusmittarit eivät olleet luotettavia, vaan nopeus olisi pitänyt varmentaa ulkopuolisella mittauksella.
Myöskään potkurikoneiden aerodynamiikka ei mahdollistanut sellaisia nopeuksia, vaan koneet ennemmin hajosivat kappaleiksi, kuin ylsivät äänen nopeuteen.
X-1-koneen idea oli lähtöisin Isosta-Britanniasta, mistä lähettiin tutkimustuloksia Bell-lentokoneyhtiölle. Ratkaisevia rakenneratkaisuja olivat esimerkiksi koneen terävä keula entisen pyöreän sijaan sekä niin sanottu pendeliperäsin, missä koko sivuperäsin liikkuu yhtenä osana.
Kun puhutaan äänivallin murtamisesta, ajatellaan yhä virheellisesti, että lentokoneen täytyy rikkoa jokin näkymätön muuri. Tosiasiassa kyse on siitä, että kun lentokone ylittää äänen nopeuden, sen ympärille muodostuu kartiomainen ääniaaltojen muodostama tihentymä. Kun tämä sokkiaalto saavuttaa ihmiskorvan, se aistitaan pamauksena.
Äänen nopeus on merenpinnan tasolla noin 21 celsiusasteessa 1238 km/h. Chuck Yeagerin nopeus oli 1299 km/h, mutta hänen lentokorkeutensa olikin 13,7 kilometriä. Yeager siirtyi siviiliin prikaatikenraalin arvoisena vuonna 1975 lennettyään yhteensä 10 131 tuntia 361 eri konetyypillä ja -mallilla.
Lentokonesuunnittelijat ovat ideoineet ja jopa rakentaneet perin omituisen näköisiä härveleitä vuosikymmenten saatossa. On kokeiltu pyöreitä lentokoneita, useita päällekkäisiä siipiä, epäsymmetrisiä siipiä ja vaikka mitä.
Yksi mielenkiintoisimpia ja myös tyylikkäimpiä kokeiluja oli yhdysvaltalainen X-29, missä siivet oli asennettu ikään kuin väärin päin, eli nuolisiipimuoto osoitti taakse ja itse siivet törröttivät eteenpäin. Eriskummallisista siivistään huolimatta kone näytti vauhdikkaalta.
Siipiratkaisulla yritettiin saada aikaan kone, joka pystyisi liikehtimään ilmataistelussa vastustajaansa paremmin. Siipien kulma oli huimat 33 astetta, eikä sen lentäminen olisi ollut mahdollista ilman tarpeeksi kehittynyttä tietokoneteknologiaa. Sitä tarvittiin korjaamaan koneen liiketilaa peräti 40 kertaa joka sekunti.
Arvioitiin myös, että jos kolminkertainen tietokonevarmistus pettäisi kerralla, lentäjä ei ehtisi edes käyttää heittoistuinta, ennen kuin kone hajoaisi hänen ympäriltään.
Koneita rakennettiin kaksi kappaletta. Hankkeen taustalla olivat NASA, Yhdysvaltain ilmavoimat, asevoimien tutkimusorganisaatio DARPA sekä sotateollisuusjätti Grumman. Koneella lennettiin 422 testilentoa vuosien 1984-92 välillä. Tuloksena oli, että siipiratkaisulla saavutetut edut olivat haittoja vähäisemmät, eikä hanke poikinut jatkoa. Neuvostoliitto ja sittemmin Venäjä tekivät oman versionsa SU-47:n, joka sekin jäi näytösluontoiseksi.
Mutta ettei totuus unohtuisi, X-29 ei suinkaan ollut ensimmäinen väärin päin olevaa nuolisiipeä kokeillut kone. Sellaisia tehtiin jo toisen maailmansodan aikana ja missäpä muualla, kuin Saksassa.
Koneesta ja siipiratkaisun saloista lisää.
Yhdysvallat perusti omat sotilaalliset avaruusjoukkonsa viime vuoden lopussa. Venäjällä tällainen joukko on ollut jo vuodesta 1992. Näiden joukkojen tehtävät ovat salaisia, mutta osana on varmasti omien satelliittien suojaaminen ja vastustajan satelliittien eliminoiminen.
Yhdysvaltojen salainen minisukkulaksikin nimitetty miehittämätön alus X-37B teki ensimmäisen avaruuslentonsa vuonna 2010. Aluksen tehtävistä ei ole annettu mitään tietoja, mutta lennot ovat olleet kestoltaan jopa yli kaksi vuotta.
Kun X-37B laukaistiin avaruuteen 17.5.2020, julkisuuteen kerrottiin jotain sen suunnitelluista tehtävistä. Lennon aikana tutkitaan esimerkiksi säteilyn vaikutusta eri materiaaleihin ja siemeniin sekä selvitetään aurinkovoiman muuntamista radiotaajuuden mikroaaltoenergiaksi.
Kaiken kaikkiaan alus on salaperäisyyden verhoama, ja spekulaatiot sen suorittamien tehtävien suhteen vellovat alaa seuraavissa piireissä kuumina.
Tiedetuubista löytyy mielenkiintoisia artikkeleita, jotka tuovat lisävalaistusta siihen, mitä X-37B:stä tällä hetkellä tiedetään.
Kun lentoliikenne vähenee, tuntuisi järkevältä, että ylimääräiset lentokoneet ajettaisiin kuvaannollisesti talliin, pysäköitäisiin sinne ja otettaisiin taas käyttöön tarvittaessa. Mutta onko näin? Kysytään asiaa ilmailun todelliselta sekatyömieheltä Perttu Karivalolta, jonka virallinen titteli on Project Manager, Finnair.
- Autolla tämä olisi teknisesti helppo tehdä: Ajetaan parkkiin ja annetaan seistä vaikka kuukausi. Sitten vain käynnistetään ja jatketaan matkaan. Matkustajalentokoneella tämä on mahdotonta.
- Isot matkustajakoneet on tehty lentämään. Suuret laajarunkokoneet lentävät jopa 20 tuntia päivässä. Mikäli iso matkustajakone laitetaan seisomaan pidemmäksi aikaa, tulee noudattaa kyseisen lentokoneen valmistajan ohjekirjan määräyksiä. Riippuen seisonta-ajan pituudesta matkustajakoneelle tehdään erilaisia toimenpiteitä.
- Lyhyeen seisontaan riittää vedenpoisto siivistä ja vesisäiliöistä, suojat moottoreissa sekä pitot/staattisessa järjestelmässä. Seisonta-ajan pidentyessä suojavoidellaan moottorit, rasvataan laskutelineitä ja suojataan paremmin esimerkiksi ikkunat ja ovet. Lisäksi akut poistetaan koneesta.
- Näiden toimenpiteiden tekeminen vaatii aikaa ja mekaanikkoja. Siksi on mahdotonta pysäyttää kaikkia koneita yhtä aikaa, sillä jokaiselle koneelle pitää tehdä ohjeiden mukaiset toimenpiteet. Näin taataan koneiden asianmukainen ja turvallinen seisonta-aika, kunnes ne taas palaavat käyttöön.
- Kun matkustajakone otetaan tämän jälkeen käyttöön, tehdään siihen taas useita huoltotoimenpiteitä, kuten poistetaan suojarasvaukset, asennetaan akut jne. Tämä vaatii myös aikaa ja mekaanikkoja.
Voidaan siis todeta, että matkustajakoneen seisottaminen on tarkkaa toimintaa, mikä tehdään aina valmistajan ohjeiden mukaisesti. Kiitos Pertulle tiedoista ja palataan varmasti myöhemmin aiheeseen.
TEKNOLOGIA
Sähköautojen määrä on kasvanut huimasti kymmenessä vuodessa. Vuonna 2010 teillämme kulki 23 täyssähköautoa, kun luku oli viime vuonna jo 4661. Maassamme myytäviä sähköautomallejakin on yli 20, ja latauspisteitä tulee koko ajan lisää. Ajomatka yhdellä latauksella vaihtelee automerkistä riippuen 50-1000 kilometrin välillä.
Sähköauto ei ole kuitenkaan mikään uusi keksintö. Kuten aina tällaisissa tapauksissa, sitä ensimmäisen sähköauton keksijän manttelia sovitellaan milloin kenellekin pellepelottomalle. Varmaa kuitenkin on, että ensimmäisiä kokeiluja tehtiin jo 1830-luvulla. Näissä ajoneuvoissa oli voimanlähteenä rautasinkkiparisto, jota ei voitu ladata.
Yksi virstanpylväs oli vuonna 1881, kun ranskalainen Gustave Trouvé esitteli sähköautonsa kansainvälisessä sähköalan näyttelyssä Pariisissa. Sähköautot alkoivat yleistyä, ja 1900-luvun alussa käytössä oli 30 000 sähköautoa. Se oli polttomoottoriautoja luotettavampi, hiljaisempi ja ajomukavuudeltaan parempi. Autojen nopeudet olivat yleensä 15-30 km/h, mutta olipa sähköautoilla hallussaan nopeusennätyksiäkin: Camille Jenatzyn raketinmuotoinen auto Le Jamais Contente saavutti peräti 105.88 km/h nopeuden vuonna 1899.
Moni ei tule ajatelleeksi, että polttomoottoriautojen vallankumous alkoi sähköstartin keksimisestä. Kun vaivalloinen kampikäynnistys jäi historiaan ja liukuhihnatuotanto alkoi, sähköautot vaipuivat vuosikymmeniksi unholaan.
Sähköauton uusi tuleminen alkoi verkkaisesti, mutta siihen kytkeytyi myös toinen keksintö: mikroprosessori vuodelta 1971. Sen myötä sähköinen autoilu sai uutta voimaa, sillä mikroprosessori pystyi ohjailemaan monia sähköauton tarvitsemia toimintoja. Toinen ratkaiseva keksintö oli litium-ioni-akku vuodelta 1980.
Vuosi sitten julkaistun tilaston mukaan maailmassa on 5.1 miljoonaa sähköautoa. Luvussa ovat mukana myös hybridit. Monet maat ovat jo tehneet päätöksiä uusien polttomoottoriautojen myynnin lopettamisesta asteittain. Norjassa tähän kaavaillaan päästävän jo vuonna 2025, Kiinassa, Intiassa ja Saksassa 2030, Ranskassa 2040 ja Britanniassa joko 2040 tai 2050.
Sähköautoista puhuttaessa on hyvä muistaa, että kuuluisin sähköautoilija ei suinkaan ole Tesla-keksijä Elon Musk, vaan tietysti Mummo Ankka! Vuonna 1943 esitelty hahmo on ajellut 1910-luvun hittipelillä Detroit Electricillä päivittäisillä asioillaan. Auton huippunopeus oli 32 km/h ja se kulki latauksella 130 kilometriä. Detroit Electricejä markkinoitiin nimenomaan naiskuljettajille, joten Mummo Ankkakin on ollut nuorena ajan hermoilla, vaikka antaakin itsestään pullantuoksuisen maalaismummon vaikutelman.
Vuonna 1900 kreikkalaisen Antikytheran saaren edustalta löydettiin noin 100-luvulta peräisin oleva laiva, jonka esineistöä nostettiin tutkittavaksi parin vuoden aikana. Päähuomion veivät tietenkin hienot pronssiveistokset, amforat ja keramiikka ja lasiesineet. Mitättömän näköinen hapettunut pronssikappale ei kiinnittänyt sen kummemmin tutkijoiden huomiota.
Kun kappale hajosi osiin, siinä havaittiin hammasrattaita ja muita mekaanisia osia. Vaikka sitä tuolloin alustavasti tutkittiin, sen epäiltiin olevan nykyaikaisempi kone ja joutuneen sattumalta hylyn kohdalla mereen.
Huimapäisimmät arvelivat jo 1905 laitteen liittyvän jollain tavalla tähtiteelliseen laskentaan. Kuitenkin vasta 1970-luvulla, kun kaikkia löydettyjä kappaleita röntgenkuvattiin, päästiin näkemään, miten monimutkaisesta koneistosta onkaan kyse. Ja lopulta laitteesta tehdyssä tietokonetomografiassa vuonna 2005 löydettyjen kirjoitusten perusteella voitiin olla varmoja, että kyseessä on todella pitkälle kehittynyt mekaaninen laskin.
On uskomatonta, että tuon kaltainen laite on suunniteltu ja rakennettu jo 2000 vuotta sitten. Ihmiskunnalla meni 1500 vuotta, ennen kuin vastaavaa pystyttiin tekemään seuraavan kerran. Laitteen tulkinnassa on paljon vaikeuksia: siitä on löydetty vain noin kolmasosa, mistä on tunnistettu 82 osaa. Kone on rakennettu aikansa viiden tunnetun planeetan mallin mukaan (Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus sekä Kuu ja aurinko).
Koneen hammasrattaisto on monimutkainen järjestelmä, ja osien työstäminen on ollut taidokasta. Laitteen tekijäksi on yleisesti arvailtu Arkhimedestä, mutta sekin on monien yksityiskohtien perusteella kyseenalaistettu. Tieto Antikytheran koneesta täsmentyy koko ajan tutkimusmenetelmien kehittyessä.
Mitä muuta tällaista menneisyydessämme piilee, mistä emme tiedä mitään ja mikä voi muuttaa merkittävästikin käsitystämme historiasta?
Ohessa pari linkkiä aiheesta kiinnostuneille. Tiede-lehden artikkeli on suomeksi, Nature-lehden perusteellinen analyysi kiinnostanee puolestaan asiantuntijoita. Kannattaa vilkaista sieltä ainakin hienot kuvat koneistosta.
Kaikki käyttävät nykyään tietokonetta muodossa tai toisessa. Ensimmäiset käytännölliset kotitietokoneet, eli PC:t (Personal Computer), tulivat markkinoille 1970-luvun puolivälissä. Varsinaisesti ne yleistyivät kuitenkin vasta 80-luvulla.
Toinen suuri keksintö oli internet. Sotilaalliseen käyttöön Yhdysvalloissa kehitetty järjestelmä levisi ensin yliopistojen käyttöön ja lopulta koteihin. Suomessa ensimmäisiä kotinettiyhteyksiä alettiin myydä vuonna 1993.
Seuraava suuri askel on kvanttitietokone. Eri valtiot ja yksityiset tahot käyttävät hyvän kvanttitietokoneen kehitykseen ympäri maailmaa jo nyt kymmeniä miljardeja dollareita. Mitä kvanttiteknologian käyttö oikein tarkoittaa?
Näin humanistina voin sanoa vain, että laskentanopeus muuttuu aivan radikaalisti: taannoin kerrottiin ilouutisena, että kvanttitietokone laski 200 sekunnissa sen, mihin supertietokone – paras vertailukohta nykytekniikalla – olisi käyttänyt 10 000 vuotta. Muutos on siis perustavanlaatuinen.
Kvanttitietokone ei käytä bittejä, vaan kvanttibittejä eli kubitteja. Sen toimintalogiikka on erilainen: kubitti voi olla samaan aikaan joko ykkönen tai nolla. Sitä kutsutaan superpositioksi.
Suomi on omalla osaamisellaan mukana tässä maailmaa mullistavassa kehityshankkeessa suprajohdeosaamisensa takia. Suprajohtavia kubitteja pidetään nimittäin ehkä lupaavimpana teknologiana kubittien rakentamisessa.
Mitä tämä mullistus sitten käytännössä tarkoittaa? Asiantuntijat maalailevat tulevaisuudenkuvia esimerkiksi ennennäkemättömistä lääkkeiden kehittämisnopeuksista ja taloustieteilijät himoitsevat erilaisten talousennusteiden perään.
Kvanttitietokoneesta ja kvanttiteknologiasta kannattaa lukea tarkemmin:
https://www.tiedetuubi.fi/video-nain-kvanttitietokonetta-voidaan-jaahdyttaa https://tekniikanmaailma.fi/teemalehti/tiede/kvanttitietokoneet-tekniikan-maailman-teema-artikkeli-kay-lapi-kvanttitietokoneiden-historian-ja-nykytilanteen/
AVARUUS
Aina välillä puhutaan superkuusta. Silloin täysikuu näyttää olevan tavallistakin suurempi. Samoin Kuu näyttää olevan matalalla ollessaan paljon suurempi, kuin ylhäällä taivaalla. Kyseessä on kuitenkin vain hahmotusasiasta.
Mutta onko Kuu ollut joskus oikeasti suurempi maasta katseleville? Otin yhteyttä planetologi Jarmo Korteniemeen, ja hän kertoo, että 4,5 miljardia vuotta sitten taivaalla mollotti tosiaan Aurinkoakin suurempi punaisena hohtava pallo.
Kuu syntyi tuolloin maapallon viereen, ja se oli vain 25 000-30 000 kilometrin päässä meistä. Näky on ollut todella mahtava, sillä Kuu peitti tuolloin 200 kertaa suuremman alueen taivaasta, kuin nykyisin. Kuu oli myös melkoinen viilettäjä, sillä se kiersi Maan kerran 12 tunnissa.
Nykyään Kuu on meistä turvallisen 384 400 kilometrin päässä. Jarmo Korteniemi kertoo asiasta lisää Tiedetuubissa.
Aurinko on oman Aurinkokuntamme keskus, tähti, jonka massa on 99,86 % koko Aurinkokunnan massasta. Auringon halkaisija on noin 1,39 miljoonaa kilometriä, eli yli sata kertaa enemmän, kuin Maan. Noin kolme neljäsosaa Auringosta on vetyä ja yksi neljäsosa heliumia. Tähdessämme on lisäksi vähäisiä määriä esimerkiksi happea, hiiltä, neonia ja rautaa.
Aurinko on niin sanottu G-sarjan päätypin tähti, keltainen kääpiö, ja sen ikä on noin viisi miljardia vuotta. Varsinaisesti se alkoi toimia aurinkona noin 4,6 miljardia vuotta sitten. Se on niin kuuma, että aineet esiintyvät siinä plasmana, eivätkä kiinteänä, nesteenä tai kaasuna. Auringon lämpötila on pinnalla noin 5500 celsiusastetta, mutta ydin hehkuu 15 miljoonan celsiusasteen voimalla.
Auringon ytimessä noin 600 miljoonaa tonnia vetyä muuttuu fuusioreaktiossa heliumiksi joka sekunti. Kotitähtemme aktiivisuus vaihtelee 11 vuoden jaksoissa. Jakson lopussa niin sanottuja auringonpilkkuja ei esiinny juuri lainkaan.
Aurinkoa on palvottu jumalana jo muinaisissa kulttuureissa. Tunnetuttuja ovat egyptiläisten auringonkiekko Aton ja eteläamerikkalaisten inkojen, atsteekkien ja tolteekkien auringonjumalat. Itse asiassa inkavaltakunnassa Auringon palvonta oli virallinen uskonto.
Viiden miljardin vuoden kuluttua Aurinko on käyttänyt loppuun vetyvarastonsa. Se yrittää ylläpitää fuusiota laajentumalla ja muuttumalla niin sanotuksi punaiseksi jättiläiseksi. Tällöin viimeistään elämä Maapallolla päättyy. Aurinko puhaltaa pois uloimmat kerroksensa ja jäähtyy valkoiseksi kääpiöksi ja lopulta mustasi kääpiöksi. Mustaa aukkoa siitä ei kuitenkaan tule, sillä sen massa ei riitä siihen.
Näillä tiedoilla vahvistettuina nautitaan Auringosta.
Kun tulee puhe avaruuslennoista ja eläimistä, kaikki muistavat varmasti venäläisen Laika-koiran, joka lähettiin kiertämään Maata Sputnik 2 -aluksella. Laika ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eläin, jota on käytetty koelentäjänä ennen ihmistä. Jo ranskalaiset Montgolfierin veljekset lähettivät lampaan, ankan ja kukon kuumailmapallolennolle kokeilumielessä vuonna 1783.
Avaruuteen lähetettyjen eläinten lajikirjo on laaja: Simpansseja, apinoita, koiria, hiiriä, kissoja, kilpikonnia, marsuja, sammakoita, katkarapuja ja hyönteisiä. Ja tietysti paljon erilaisia eläviä mikro-organismeja. Myös eläinavaruuslentäjiä käyttäneiden maiden lista saattaa yllättää: Neuvostoliitto/Venäjä, Yhdysvallat, Kiina, Ranska, Argentiina, Japani ja Iran.
Ovatpa eläimet kiertäneet Kuutakin. Vuonna 1968 Zond 5 -kapselissa oli mukana kaksi kilpikonnaa ja hyönteisiä. Pisimmän kuulennon ovat tehneet hiiret Fe, Fi, Fo, Fum ja Phooey, jotka lensivät Apollo 17:n mukana peräti 75 kierrosta Kuun ympäri.
Ehkä kuuluisin avaruusapinoista oli Ham-simpanssi, jolla testattiin kykyä suorittaa erilaisia tehtäviä painottomuudessa. Ham laukaistiin Mercury-kapselissaan avaruuteen 1961, ja oikean astronautin tavoin sen piti käännellä vipuja, mistä se palkittiin aina banaaniherkulla. Lisä”kannustimena” sille annettiin lieviä sähköiskuja, jos tehtävä jäi suorittamatta.
Hamin lento oli vain reilun 16 minuutin pituinen ja sen kapseli saatiin poimittua Atlantista vain hetki ennen sen uppoamista. Kovin tyytyväinen Ham ei ollut päästyään laivan kannelle, sillä se oli joutunut odottelemaan pelastajiaan kahden tunnin ajan. Ham eli eläintarhassa vielä 21 vuotta lentonsa jälkeen. Vain kolme kuukautta sen lennon jälkeen Alan Shepard lensi ensimmäisenä amerikkalaisihmisenä avaruuteen.
Eläimillä testattiin alkuaikoina avaruuslentojen perusasioita, kuten kovan kiihtyvyyden ja painottomuuden vaikutusta elävään olentoon. Nykyisin erilaisilla pieneliöillä tehtävillä testeillä etsitään parannuskeinoja sairauksiin ja tutkitaan, miten avaruudessa voi turvallisesti elää. Ne tekevät meille ihmisille tärkeää työtä tulevaisuuttamme varten.
Tiedetoimittaja Jari Mäkinen muistuttaa kirjoituksessaan, että tekemättömyys on suhteellista:
Tässä kotona käkkiessä tuntuu siltä, ettei pääse liikkumaan mihinkään. Siis että on vain paikallaan, kenties kiertää vähän kämppää, tekee mukamas töitä tietokoneella ja kurkkaa välillä ulos.
Nyt on kuitenkin niin, että minä, sinä ja me kaikki tällä pikku planeetallamme olemme koko ajan liikkeessä. Ensiksikin maapallo pyörii, eli me olemme karusellin kyydissä ja tämä karuselli tekee yhden kierroksen 23 tunnissa 46 minuutissa ja neljässä sekunnissa. Kun päiväntasaajan pituus on 40 075 kilometriä, tämä tarkoittaa sitä, että siellä oleva henkilö viilettää koko ajan eteenpäin 460 metriä sekunnissa, eli noin 1 656 kilometriä tunnissa.
Mitä lähemmäksi mennään napoja, sitä lyhyempi on maapallon ympärysmitta sillä kohdalla, ja Suomen kohdalla se on noin puolet, eli 20 000 kilometriä, ja se tarkoittaa sitä että Suomessa liikumme itää kohden koko ajan noin 700 kilomerin tuntinopeudella. Siis yhtä nopeasti kuin suihkumatkustajakone lentää.
Eikä tämä tietenkään ole kaikki, sillä maapallo liikkuu radallaan Auringon ympäri noin 108 000 kilometrin tuntinopeudella ja Aurinko sekä koko Aurinkokunta kiertää oman galaksimme keskustaa nopeudella, joka on noin 788 578 kilometriä tunnissa.
Siis kuin kiitäisi kaksi kertaa Maasta Kuuhun tunnissa.
Lisäksi Linnunrata, siis tämä meidän galaksimme, liikkuu sekin avaruudessa aika suurella nopeudella. Se kiitää noin 1000 kilometriä sekunnissa kohti niin sanottua Suurta Attraktoria, suurta puoleensavetäjää, joka on omituinen massakeskittymä noin noin 200 miljoonan valovuoden päässä meistä galaksienvälisessä avaruudessa.
Se sijaitsee taivaalla suunnassa, missä Linnunrata häiritsee havaintojen tekemistä kovasti, joten tästä attraktorista ei ole kovin paljoa tietoa. Mutta olemme siis menossa kovaa vauhtia sitä kohden ja aikanaan tulemme törmäämään siihen. Tosin se vaikuttaa kaikkien lähitienoillamme olevien galaksien liikkeisiin, ja jo ennen kuin otamme lähikosketysta attraktorin kanssa törmää Linnunrata Andromedan galaksin kanssa. Siihen menee noin 4 miljardia vuotta ja törmäyksen tuloksena on todennäköisesti kaunis jättiläisspiraaligalaksi.
Liikettämme avaruudessa voidaan määrittää myös taivaalta tulevan taustasäteilyn suhteen. Joka puolelta taivasta tulee mikroaaltosäteilyä, joka on vähän kuin alkurähähdyksen kaiku, ja sitä voi pitää vähän kuin absoluuttisena koordinaatistona. Kun kaikki pyörii ja nopeuksia voidaan määrittää milloin minkäkin kohteen suhteen, niin tämä on se absoluuttinen referenssikoordinaatisto. Sitä isompaa ei voi määrittää.
Ja sen suhteen mitattuna olemme menossa 390 kilometrin sekuntinopeudella kohti Leijonan tähtikuviota.
Kun siis seuraavan kerran sanot, että et ole mennyt minnekään ja löhönnyt vain sohvalla, niin se ei pidä paikkaansa...
Suomeenkin asti on riittänyt avaruuden kiviä ja isompiakin kappaleita. Virallisesti maastamme on löydetty 14 meteoriittia. Tunnetuin iskemäkohta meillä on kuitenkin muinainen kraatteri, johon liitetään koulussakin opetetut kärnäiitti ja sueviitti. Annetaan planetologi Jarmo Korteniemen kertoa tarkemmin:
Lappajärvi on Suomen nuorin ja kuuluisin törmäyskraatteri. Ja toiseksi suurin, mutta paljon vanhemman Keurusselän voi tunnistaa vain kivistä. Lappajärvellä on tallella vielä jäljellä syvä järvimonttu ja Pohjanmaalle epätavallisia korkeita reunavuoria, joten maallikkokin erottaa kyllä mistä on kyse. Kraatteri on läpimitaltaan noin 22 km. Se syntyi, kun maahan törmäsi noin 1,5 km läpimittainen asteroidi ehkä 20 km/s vauhdilla. Räjähdys oli voimakkuudeltaan 280 000 megatonnia TNT:tä, eli 6000 kertaa suurempi kuin isoin ikinä räjäytetty ydinpommi. Paikalle aukesi hetkessä 15 km leveä ja 5 km syvä monttu, joka muokkaantui minuuteissa nykyiseen laakeampaan muotoonsa. Ilmaan lensi käsittämätön määrä kiveä, josta osa putosi takaisin täyttämään itse kraatteria, osa levisi kauas ympäristöön.
Kun Lappajärven kraatteri syntyi, se huomattiin tuhansien kilometrien päässä. Havainnoijina 78 miljoonaa vuotta sitten vain oli monia muinaisia otuksia. Keskieurooppalaisessa puussa istunut liskolintu saattoi huomata taivaalta putoavan tuhkan ja ainakin kuuli selvää jyrinää. Utsjoella ihmetellyt dinosaurus sai niskaansa hiekanmurusilta näyttävää kivimurskaa ja myöhemmin säikähti kovaa melua. Oulun seutu kärsi pahoin, vaikka on yli 200 km päässä törmäyspaikasta. Jos kraatteri syntyisi tänä päivänä, kaupunki näyttäisi Berliiniltä 2. maailmansodan lopussa. Oulun horisonttiin syttyi aurinkoa 15 kertaa suurempi tulipallo, jonka kuumuus poltti sikäläiset otukset pahoin.
Maanjäristys saapui minuutissa kaataen ainakin osan puista. Neljän minuutin päästä alkoi sataa kivimurskaa. Se oli keskimäärin soraa, mutta oli mukana nyrkinkin kokoisia murikoita. Korviin sattuva 100 desibelin paineaalto iski 11 minuutin kuluttua. Lähempänä Lappajärveä käytännössä kaikki tuhoutui. Vastaavia törmäyksiä sattuu tilastollisesti kerran ehkä kymmenissä miljoonassa vuodessa. Tuhosta on nykyään jäljellä käymisen arvoinen luontokohde. Lappajärvelle on vastikään tehty georeitti, joka ohjaa ihastelemaan kraatterin ja muutakin geologiaa. Paikat löytyvät luonnosta, selitykset netistä.
Kun siis liikutte noilla seuduilla, pitäkääpä mielessä, millaisen historiallisen näyttämön vierestä kuljette. Matkakohteena Lappajärvi on myös taattua kaunista kesä-Suomea. Lisätietoa suomalaisista törmäyskraattereista täältä.
NASA:n Mars 2020 -hankkeessa lähetettiin 30.7.2020 Perserverance-kulkija ja Ingenuity-kopteri naapuriplaneetallemme. Perillä ne olivat 18.2.2021. Mars-kulkija on jo nyt tuottanut paljon hienoa kuvamateriaalia ja muita tutkimustuloksia. Joukossa on kuitenkin jotain ainutlaatuista.
Kulkijassa on kaksi mikrofonia: toinen rungossa ja toinen SuperCam-mastossa. Mikrofonit eivät ole mitään erikoisvalmisteisia, vaan kaupallisesti myytyjä niin sanottuja hyllymalleja. Ne ovat taltioineet ensimmäiset ihmiskorvin kuultavat äänet punaiselta planeetalta.
Koska Marsin ilmakehä on paljon Maan ilmakehää ohuempi, tutkijat ovat arvelleet, että korkeataajuiset äänet kantautuvat siellä vain lyhyen matkan. Siksi oli yllätys, kun mikrofonit taltioivat pienoiskopterin roottorin äänet varsin kaukaa. Marsin äänimaailma on hyvin erilainen, kuin oman planeettamme - matalat taajuudet ovat vallitsevina.
Tutkijat voivat nyt kuunnella Marsin tuulia, kulkijan metallirenkaiden ääniä sen liikkuessa kivikkoisella pinnalla ja SuperCamin laserin ääniä, kun se polttaa reikiä Marsin kiviin. SuperCamin kamera taltioi syntyneen savun ja höyryn ja siitä voidaan analysoida kiven koostumusta. Myös taltioidut äänet auttavat analysointia.
Oheisesta linkistä voi lukea lisää jännittävistä äänistä ja kuunnella niitä. Tämä linkki vie Mars-kulkijan omille sivuille.
Musta aukko on yksi maailmankaikkeuden hurjimpia kohteita. Itse asiassa jo vuonna 1784 englantilainen, monipuolisesti eri tieteistä kiinnostunut pappi John Michell, pohti niin massiivisten taivaankappaleiden olemassaoloa, ettei edes valo pääse pakenemaan niiden vaikutuspiiristä.
Musta aukko sai nykynimityksensä vuonna 1967, ja edesmenneen professori Stephen Hawkingin teoreettiset jatkokehitelmät aiheesta nostivat mustat aukot kaikkien tietoisuuteen. Hawkingin mukaan musta aukko on tietynlainen reikä aika-avaruudessa. Tästä väittämästä tieteiskirjallisuus ja monet elokuvat ovat sittemmin ammentaneet lukuisia tarinoita.
Musta aukko syntyy, kun massiivinen tähti luhistuu elinkaarensa loppuvaiheessa. Tuloksena on niin tiheä aika-avaruuden keskittymä, ettei mikään hiukkanen, ei edes sähkömagneettinen säteily, pääse irti sen alueelta. Musta aukko voi kasvaa vetämällä itseensä massaa ympäriltään ja jopa toisia mustia aukkoja. On arveltu, että supermassiivisia mustia aukkoja on galaksien, kun oman Linnunratamme, keskustoissa.
Mustiin aukkoihin liittyvistä asioista yritetään koko ajan saada myös konkreettisia todisteita. Nature-tiedelehdessä julkaistiin Stanfordin yliopiston astrofyysikko Dan Wilkinsin artikkeli tekemästään havainnosta, mikä vahvistaa jälleen yhden yleisen suhteellisuusteorian ennustaman asian.
Galaksin ytimessä 800 miljoonan valovuoden päässä meistä olevan mustan aukon takaa huomattiin tulevan röntgensäteilyä. Tämä on mahdollista ainoastaan, jos kappale taivuttaa painovoimallaan röntgensäteitä niin, että ne kulkevat sen ohitse.
Avaruus siis kaareutuu tällaisten valtavaien painovoimakappaleiden, kuten mustien aukkojen vaikutuksesta. Jälleen piste Einsteinille. Asiasta lisää täältä ja englanniksi.
Yötaivaamme upeita valonäytelmiä, revontulia, saadaan nähdä joka talvi. Revontulet, eli meillä pohjoisella pallonpuoliskolla aurora borealis ja eteläisellä puoliskolla aurora australis, ovat kirvoittaneet monenlaisia selityksiä syntytavastaan kansanperinteissä.
Meillä itse sana ”revontulet” viittaa kettuun eli repoon, jonka hännän huiske hangella saa tarinan mukaan taivaan loimuamaan. Ilmiö tunnetaan myös nimellä pohjanpalo, jolloin viitataan horisontissa näkyviin Pohjolan porttien hehkuun. Toisenlaista kimallusta tarjoaa skandinaavinen tulkinta, jonka mukaan revontulet syntyvät kiiltäväistä valkyyrioiden haarniskoista.
Niinkin etäällä toisistaan olevat kansat, kuten kolttasaamelaiset, eräät intiaaniheimot ja Siperian kansat, ovat puolestaan selittäneet ilmiön johtuvan vainajien verta vuotavista haavoista.
Revontulten oikea selitys tuntuukin näiden rinnalla vähän tylsältä: aurinkotuulten varautuneet hiukkaset osuvat Maan ilmakehään. Mitä lähempänä napa-alueita ollaan, sitä varmemmin revontulia näkyy. Revontulilla on useita muotoja: liikkumattomat tai sykkivät kaaret, nauhat, verhot, säteet, valoisat pinnat, kruunu ja liekehtivät revontulet.
Jotkut raportoivat kuulleensa ääniä revontulten yhteydessä. Äänien lähteestä ei kuitenkaan olla tutkijapiireissä yksimielisiä. Koska ilmiö esiintyy 100 kilometrin korkeudessa, fyysisen äänen kuuluminen on epätodennäköistä. Sen sijaan on pohdittu, voisivatko revontulten sähkömagneettiset aallot muuttua ääniksi joissain havaitsijan lähellä olevissa esineissä tai itse havaitsijassa, kuten hiuksissa tai kuuloelinten luissa.
Oli niin tai näin, revontulet ovat aina kaunista katseltavaa. Revontulista ja näkymisennusteista voi lukea lisää esimerkiksi täältä sekä tästä.
Tiedonjanoisena nuorena miehenä Tieto-Sampo luki moneen kertaan Heikki Ojan kirjan Tulipalloja taivaalla (Ursa, 1978). Kirjan ehkä mieliinpainuvin tarina kertoi salaperäisestä räjähdyksestä syvällä Venäjän erämaassa Kivisen Tunguskan alueella. Leonid Kulikin johtama retkikunta ei ennakkoarvailuista poiketen ei löytänytkään alueelta suurta kraatteria.
Mitä siellä oikein tapahtui? Ehkäpä tuttu planetologimme Jarmo Korteniemi osaa valottaa asiaa:
Tunguskan räjähdys sattui Keski-Siperiassa vuonna 1908. Se vastasi voimakkuudeltaan suurta, ehkä viiden megatonnin vetypommia. Jysäys rekisteröitiin maanjäristysten ja ilmanpaineen mittausasemilla tuhansien kilometrien päässä.
Syrjäistä ja vaikeakulkuista paikkaa päästiin tutkimaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Metsästä löydettiin noin 50 x 70 km alue, jossa puut olivat kaatuneet säteittäisesti poispäin räjähdyspisteestä. Osa puista oli palanut. Mutta mitään räjähdyskraatteria ei ole ikinä löytynyt.
Jos tapaus olisi sattunut Oulun kohdalla, kaikki Lumijoelta Kiiminkiin ja Oulunsalosta Muhokselle olisi mennyt tuhannen päreiksi. Ja kauempanakin.
Vuosien varrella Tunguskan tapahtumaa on selitetty mitä ihmeellisemmillä sattumuksilla. On mustia aukkoja, antimateriapalloja, käsittämättömän isoja metaanipurkauksia, avaruusaluksia ja ties mitä. Kutkuttavia ideoita, mutta eivät ne tieteellistä tarkastelua kestä.
Uskottavin ja yksinkertaisin selitys on jossain kymmenen kilometrin korkeudella räjähtänyt asteroidi. Ideaa tukevat aikalaiskertomukset taivaalla näkyneestä savuvanasta ja useista perättäisistä räjähdyksistä. Seudulta on myös löydetty jonkin verran mineraalihiukkasia, joiden koostumus vastaa meteoriittiainesta.
Asteroidi tuli ilmeisesti hyvin loivalla kulmalla ja räjähti siksi korkealla ilmassa. Se on arvioitu eri malleissa 50-200 metrin läpimittaiseksi. Jos murikka olisi törmännyt maahan, paikalla olisi nyt Arizonan kuulua "Meteor Crateria" suurempi monttu, ehkä sellainen parikilometrinen.
Ja näitähän sattuu, viimeisin merkittävä helmikuussa 2013. Silloin 20-metrinen asteroidi räjähti "vain" 0,5 megatonnin voimakkuudella 30 km korkeudella Tseljabinskin kaupungin yllä. Ja jo senkin paineaalto riitti aiheuttamaan miljoonien eurojen vahingot.
Tunguskan vuosipäivä 30.6. on nykyisin YK:n "kansainvälinen asteroidipäivä". Sen tarkoitus on muistuttaa meitä alati sattuvista törmäyksistä ja niihin varautumisen tärkeydestä. On vain ajan kysymys, milloin sattuu seuraava Tunguskan kokoinen tai suurempi.
Aiheesta kiinnostuneille löytyy lisätietoa isoista törmäyksistä ja Tunguskasta.
Robert Weryk teki 19. lokakuuta 2017 merkittävän havainnon Havajilla Haleakalān observatoriossa. Hän löysi ensimmäisen Aurinkokunnan ulkopuolelta tulleen kohteen, joka kaiken lisäksi oli erikoinen myös muodoltaan. Se oli pitkulainen, sylinterimäinen kappale, jonka pituuden arvioitiin olevan 100-1000 metriä ja paksuuden 35-167 metriä.
Oudon muotoinen tähtienvälinen kulkija sai nimen Oumuamua, mikä tarkoittaa havajin kielellä suunnilleen ”ensimmäinen kaukainen sanansaattaja”. Kohteen virallinen nimi on 1I/2017 U1.
Kappale oli poikkeava muutenkin: sen laskettu rata muuttui hieman, ja se yllätti tarkkailijat kiihdyttämällä odottamattomasti pois Aurinkokunnasta. Siksi eräät tutkijat muun muassa Harvardin yliopistosta ovat esittäneet, että kyseessä oli keinotekoinen kappale – siis vieraan sivilisaation luotain, avaruusalus tai teknologiajäännös.
Valtaosa tutkijoista pitää Oumuamuaa kuitenkin poikkeuksellisena, mutta luonnollisena, kappaleena. Sen arvioitiin koostuvan kivestä ja mahdollisesti metalleista. Väriltään se oli punertava.
Oli miten oli, kyseessä oli tärkeä havainto ja vierailu. Voit lukea lisää Oumuamuan alkuperän spekulaatioista NASAn ja CNN:n linkeistä.
Apollo 13:n miehistö laskeutui hengissä Tyyneenmereen 17.4.1970. Kyseessä on edelleen avaruuslentojen onnellisin epäonnistuminen. Kysyin Avaruuslentäjän käsikirjan kirjoittaneelta tiedetoimittaja Jari Mäkiseltä, mitä muuta Apollo 13 -onnettomuudesta opittiin, kuin että ilmastointiteipillä, sukalla, pahvinpalalla ja putkenpätkällä voi yhdistää vääränmuotoisen hiilidioksidisuodattimen happijärjestelmään?
Apollo 13 -lento alkoi 11. huhtikuuta 1970, mutta erinomaisen alun jälkeen lento muuttui selviytymiskamppailuksi. Kolme nälissään ollutta, kylmettynyttä, mutta erittäin onnekasta astronauttia palasi Maahan takaisin jotakuinkin tasan kuusi vuorokautta kestäneeltä lennoltaan 17. huhtikuuta 1970.
Ongelmat alkoivat klo 05:08 Suomen aikaa huhtikuun 14. päivänä 1970. Alus oli noin 330 000 kilometrin päässä Maasta, kun komentomoduulin ohjaajana toiminut Jack Swigert painoi nappia. Lennonjohto oli pyytänyt häntä käynnistämään happitankin sisältöä sekoittaneen moottorin, mikä sai aikaan räjähdyksen.
Alus oli tuhoon tuomittu – paitsi että neuvokkaasti miehistö onnistui sammuttamaan komentomoduulin ennen sen akkujen hiipumista, käyttämään kuualusta ratamanöveereihin ja hengissä pysymiseen aina siihen saakka, kun kolmikko palasi jälleen Maan luokse.
Vaikka kolmikko ei päässyt laskeutumaan Kuuhun, on lennosta tullut legendaarinen myös siksi, että se opetti paljon. Tai ennemminkin vahvisti muutamia jo aikaisemmin opittuja asioita erittäin hyvin.
Apollo 13 oli jälleen yksi osoitus siitä, että pienetkin, epäolennaisilta vaikuttavat sattumukset avaruusaluksen rakentamisessa saattavat muodostua suuriksi ongelmiksi myöhemmin. Räjähtänyt happitankki oli tarkoitus laittaa alun perin Apollo 10 -lennolla käytettyyn huoltomoduuliin, mutta koska siihen haluttiin tehdä muutoksia, laitettiin Apollo 10 -lennolle uudempi tankki ja tämä vanhempi jätettiin pois.
Jokainen Apollo-lento oli tarkkaan suunniteltu etukäteen, ja niin astronautit kuin lennonjohtokin olivat opetelleet käytännössä ulkoa, mitä milloinkin pitää tehdä. Apollo 13:n onnettomuus oli kuitenkin sellainen, että kukaan ei ollut sitä harjoitellut. Suuri osa räjähdyksen johdosta tulleista vioista ja vikaketjuista oli myös sellaisia, että joko niitä ei osattu ajatellakaan tai niitä ei vain pidetty todennäköisinä. Lennon jälkeen myös epätodennäköisempiä tapauksia alettiin harjoitella.
Astronautti Fred Haise kertoi myöhemmin myös yhden, yllättävän opetuksen: pidä aina kynä ja tyhjää paperia lähelläsi. Astronauteilla oli mukanaan paljon paperia, mutta ne olivat täynnä muistiinpanoja, tarkastuslistoja, karttoja tai muuta materiaalia – tyhjää paperia ei ollut juuri lainkaan, ja siksi he joutuivat kirjoittamaan muistiin lennonjohdosta tulleita ohjeita ja numeroita paperien tyhjiin kohtiin ja reunoihin.
Tuttuun tapaan aihetta käsitellään laajemmin Tiedetuubissa.
Hyvin perisuomalainen keksintö, puusatelliitti, teki ensilentonsa sunnuntaina 13.6.2021. WISA Woodsat -nimeä kantava laite lähettiin kaasupallolla stratosfäärilennolle aiheeseen sopivasti tiedekeskuksen pihalta Vantaalta. Heureka on toiminut aiemminkin esimerkiksi Kitsat-satelliittien lähetyspaikkana.
WISA Woodsatin koekappaleen lento kesti 2 tuntia 54 minuuttia, ja se nousi enimmillään 31,2 kilometrin korkeuteen. Satelliitin mukana oli myös kamera. Kun satelliittia kuljettanut kaasupallo lopulta räjähti suunnitellusti, itse puusatelliitti laskeutui laskuvarjolla takaisin maan pinnalle, tai itse asiassa korkealle puun latvaan, mistä se onnistuneesti noudettiin talteen jatkotutkimuksia varten.
Hankkeen johtajana on Tieto-Sampostakin tuttu Jari Mäkinen. Ensilennon jälkeen satelliittia testataan Euroopan avaruusjärjestön teknisessä keskuksessa ja se odottelee ensimmäistä oikeaa avaruuslentoaan.
Lisätietoa jännittävästä ensilennosta ja puusatelliittihankkeesta löytyy täältä.
Joulupäivänä 2021 laukaistiin Ranskan Guayanasta avaruuteen James Webb -teleskooppi. Helmikuussa 2022 huokaistiin helpotuksesta, kun kaikki sen elintärkeät peilipaneelit olivat avautuneet. Varsinaiseen tutkimustyöhön teleskooppi voidaan ottaa kesän 2022 korvilla. Teleskoopin tärkeitä tehtäviä ovat muun muassa kerätä tietoja maailmankaikkeuden alkuvaiheista ja etsiä uusia eksoplaneettoja.
Mutta kuka oli itse James Webb, jonka mukaan teleskooppi on nimetty? James Edwin Webb (1906‒1992) toimi NASA:n johtajana vuosina 1961‒1968 ja valvoi Apollo-ohjelman toteutumista. Webb erosi tehtävästään juuri ennen Apollo-8-lentoa, missä kierrettiin Kuu ensimmäistä kertaa miehitetyllä aluksella.
James Webb ei ollut tiedemies, mutta hän kannusti miehittämättömien luotainten käyttöön ja visio myös avaruusteleskoopin jo vuonna 1965. Hänet valitsi tehtäväänsä presidentti Kennedy, jolle ensimmäinen miehitetty kuulento oli etusijalla.
Webb osasi kuitenkin luovia politiikan monimutkaisilla vesillä ja hän yritti saavuttaa keskitien miehitettyjen avaruuslentojen ja puhtaasti tieteellisten tutkimuslentojen välille. Kuulennothan olivat pitkälti myös poliittinen voimannäyttö, kilpajuoksu, missä Yhdysvallat lopulta voitti Neuvostoliiton.
James Webbin johtajakaudella NASA lähetti avaruuteen 75 tieteellistä luotainta, joilla tutkittiin Kuuta, Marsia, Venusta ja Aurinkoa sekä ylipäätään tuolloin vielä tuntematonta ilmakehän ulkopuolista avaruutta. Lue lisää James E. Webbistä NASA:n sivuilta.
”Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt…” Näin alkaa H. G. Wellsin klassinen tieteisromaani Maailmojen sota vuodelta 1898. Nuo tarkkailijat olivat tietysti marsilaisia, joilla oli pahat mielessään.
Italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli näki kaukoputkellaan Marsin pinnalla kanavia vuonna 1877. Yhdysvaltalainen Percival Lowell meni tulkinnoissaan vielä pidemmälle, ja vakuuttui siitä, että Marsissa näkyi todella kanavia, jotka ovat älyllisen elämän aikaansaamia. Hän julkaisi kirjan Mars ja sen kanavat vuonna 1906.
Sittemmin marsilaisista on tullut synonyymi avaruusolennoille, joiden on väitetty vierailleen Maapallolla ainakin 1940-luvulta alkaen. Myös tieteiselokuvissa marsilaiset ovat vakiokalustoa vihreine ihoineen ja vihamielisine aikeineen.
Marsilaisia vai ei? Kysyin asiaa taas planetologi Jarmo Korteniemeltä:
Marsiin lähetetyt avaruusluotaimet ovat tehneet monia jänniä löytöjä, joiden voidaan tulkita kertovan tavalla tai toisella marsilaisista. Pinnalla on esimerkiksi monimutkaisten orgaanisten yhdisteiden rikastumia. Ja kaasukehästä löytyy aineita, joiden alkuperää ei ole onnistuttu vielä täysin selvittämään. Nuo ja monet muut asiat voisivat olla elämän tuotoksia. Mutta toisaalta ne voidaan kaikki selittää myös geologialla, elottomalla kemialla ja fysiikalla.
Marsin mahdolliseen elämään perehdytään tällä hetkellä hyvin perusteellisesti. Vuosituhannen vaihteen jälkeen Marsin tutkimus on keskittynyt juuri elämän merkkien etsintään. Ja veden etsintään, sen kun oletetaan olevan elämälle välttämätöntä. Pian Marsiin laukaistavat kulkijat Perseverance sekä Rosalind Franklin tulevat kertomaan näistä asioista paljon uutta.
Marsin pinnalla on niin karut olot, ettei siellä selviäisi mikään realistinen eliö. Joku todella karaistunut mikrobi saattaisi selvitä vaikkapa kivien rakosissa. Pinnan alta löytyy onneksi monia suojapaikkoja, kuten vesi- ja jäävarastoja sekä laavatunneleita.
Muinoin planeetta oli erilainen. Sillä oli paksumpi kaasukehä ja pinnalla virtasi paljon vettä. Jokia, järviä ja ehkä pari mertakin. Tulivuoret ja asteroidit toivat paljon uutta tavaraa ja lämpöä pinnalle. Kyllä siellä elämää olisi voinut syntyä ihan siinä missä tällekin pallolle.
Kukaan ei siis vielä tiedä, että onko niitä marsilaisia olemassa vai ei. Kovasti heitä kuitenkin etsitään.
Jos jotain varmaa tietoa etsii, niin sen voi sanoa, etteivät ne marsilaiset mitään pieniä tai isojakaan vihreitä naisia tai miehiä ole. Antennipäisyydestä en tiedä.
Lisää aiheesta löytyy Tiedetuubista.

EGYPTI
Egyptiläiset muumiot ovat mellastaneet kauhuelokuvissa jo vuodesta 1932 lähtien. Jotain on selvästi mennyt palsamoinnissa pieleen, jos muumiot pakkaavat heräilemään tuhansien vuosien jälkeenkin. Siksi lienee paikallaan kerrata muumioinnin historiaa ja sitä, miten se oikeaoppisesti muinaisegyptiläiseen tapaan tehtiin.
Esihistorialliset egyptiläiset hautasivat vainajansa autiomaan hiekkaan kaivettuihin kuoppiin. Sikiöasennossa vainaja makasi vasemmalla kyljellään, pää etelään ja kasvot kohti nousevaa aurinkoa. Autiomaan kuuma ja kuiva ilmasto hoiti ruumiiden säilyttämisen.
Palsamointitaito saavutti huippunsa 18. ja 21. dynastian välisenä aikana. Valitettavasti muumiointiprosessin salaisuuksia ei tallennettu kirjallisiin dokumentteihin, sillä työ oli tuottoisaa ja se verhottiin salaisten rituaalien alle. Muumioinnin karmeakin luonne sai kreikkalaisen Herodotoksen kiinnostumaan asiasta, joten hänen ja muutaman aikalaisen kuvaukset ovat niitä, joihin on pitkälti jouduttu nojaamaan. Löydettyjen muumioiden tieteellinen tutkimus on toki lisännyt tietoa, joten sitä on voitu täsmentää moneltakin osin.
Mutta itse palsamointitekniikkaan: heti kuoltuaan ruumis pestiin Niilin vedellä, johon oli sekoitettu natronsuolaa. Seuraavaksi puhkaistiin taltalla sierainten kautta seulaluu kallo-onteloon. Rautaisella koukulla vedettiin aivoaines pois ja loput kaavittiin pitkävartisella lusikalla. Aivo-ontelo täytettiin pihkalla kyllästetyllä pellavalla.
Vatsan tyhjentäminen aloitettiin viiltämällä rituaalisella, obsidiaanista valmistetulla, veitsellä aukko kylkeen. Vatsan sisäelimet poistettiin ja säilöttiin. Sitten viillettiin aukko palleaan, jonka kautta poistettiin keuhkot ja puhdistettiin rintaontelo. Sydän oli egyptiläisille älyn ja tunteen keskus, ja siksi se piti jättää ruumiiseen.
Tyhjennetty ruumis täytettiin väliaikaisilla toppauksilla, asetettiin kaltevalle pöydälle ja käsiteltiin natronsuolalla. Kynnet kiinnitettiin langoilla, koska vainajan nahka kutistui.
Poistetut sisäelimet pestiin, kuivattiin, voideltiin kuumalla pihkalla ja käärittiin laadukkaisiin pellavaliinoihin. Ne sijoitettiin kivisiin tai keraamisiin astioihin, joiden kannet olivat ihmisen pään muotoisia. Näitä kutsutaan kanooppiastioiksi.
Noin 40 päivän kuluttua ruumiista poistettiin väliaikaiset täytteet ja ruumis pestiin ja kuivattiin huolellisesti. Vatsaontelo täytettiin pihkatulla pellavalla ja natronsuolalla. Vainajaa hierottiin tuoksuvilla yrttiöljyillä ja vatsa kursittiin umpeen.
Kasvoja ja raajoja yritettiin pullistaa toppauksilla, jotka asennettiin joko olemassa olevien viiltojen kautta tai niitä varten tehtiin uudet. Kaikki vahingoittuneet tai puuttuvat ruumiinosat korvattiin, ja siksi vainajilta saattaa löytyä tekoraajoja, hiuslisäkkeitä ja monenlaisia muita paranneltuja ominaisuuksia.
Muumion kääriminen liinoihin saattoi kestää jopa 10-15 päivää. Kankaat revittiin pitkiksi, 6-20 senttiä leveiksi, suikaleiksi, ja kääriminen aloitettiin varpaista ja sormista. Kerrosten väliin sijoitettiin jalokiviä ja amuletteja. Kaikkiaan kangasta piti toimittaa palsamoijalle noin 375 neliömetriä. Lopuksi muumio kiedottiin punaiseen liinaan.
Näin tehtiin siis muinaisessa Egyptissä. Lähteeksi kaivoin hyllystäni brittiläisen egyptologi Joyce Tyldesleyn kirjan Muumiot (Gummerus, 2000).
Erja Salmenkivi
Suomen Egyptologinen Seura ry:n puheenjohtaja
Tutankhamon
Farao Tutankhamon hallitsi Egyptiä 1300-luvulla eaa. noin kymmenen vuotta. Hän oli valtaan noustessaan vain 9-vuotias poika ja kuollessaan noin 19-vuotias nuorukainen, jonka maailmanmaine perustuu pääasiassa hänen v. 1922 lähes koskemattomana löydettyyn hautaansa.
Tutankhamonin isä Akhenaten oli muuttanut radikaalisti perinteistä egyptiläistä uskontoa ja siirtänyt maan pääkaupungin Keski-Egyptissä sijaitsevaan nykyiseen el-Amarnaan. Vielä valtaan noustessaan Tutankhamonin nimi oli Tut-ankh-Aten isänsä ainoaksi hyväksyttäväksi jumalaksi nimittämän Atenin mukaan. Pojan hallituskaudella Egypti palasi perinteisiin ja Amonin asema yhtenä Egyptin uskonnon tärkeistä jumalista palautettiin.
Koska Tutankhamon kuoli nuorena, hänet haudattiin kiireellä hallitsijalle varsin pieneen hautaan. Hautajaisten jälkeen haudan oviaukko sinetöitiin ja sen sijainti unohtui. Noin kaksisataa vuotta Tutankhamonin haudan rakentamisen jälkeen hänen hautansa päälle vielä rakennettiin Ramses VI:n hauta, joka omalta osaltaan suojeli Tutankhamonin hautaa haudanryöstäjiltä. Vasta kun englantilainen arkeologi Horward Carter 1920-luvulla oli vakuuttunut siitä, että Kuninkaiden laaksosta täytyy löytyä vielä ainakin yksi kuningashauta tuolloin jo tunnettujen 61 haudan lisäksi, hauta löydettiin.
Tutankhamonin hauta tunnetaan Kuninkaiden laakson hautana numero KV62. Sieltä löydettiin yli 5000 esinettä, jotka ovat toinen toistaan hienompia. Haudan tyhjentäminen ja esineiden siirtäminen Kairon Egyptiläiseen Museoon kesti kahdeksan vuotta. Lisäksi tuohon aikaan arkeologit tekivät sellaista, mitä nykyään ei ehkä enää tehtäisi: He antoivat haudasta löytyneen pronssisen ja hopeisen trumpetin ammattimuusikon käsiin ja BBC:n radioima Tutankhamonin trumpettien soitto, jota on kuvitettu Carterin hautalöydön valokuvilla, on nykyään kuultavissa YouTubessa.
Egyptin pyramidit ovat yksi maailman ihmeistä. Ne oli tehty mahtavien faraoiden haudoiksi, mutta toimivat samalla majakkana haudanryöstäjille.
1870-luvulla alkoi Egyptin muinaisesinemarkkinoille ilmestyä kuninkaallisiin vainajiin viittaavia kanooppiruukkuja, papyruksia ja muuta esineistöä. Muinaismuistoviranomaiset alkoivat jäljittää tavaroiden lähdettä ja päätyivät pian tunnettujen el-Rasul-veljesten kannoille. He paljastivat uskomattoman tarinan.
Vuonna 1871 Abd el-Rasul oli ollut paimentamassa vuohia, kun yksi eläimistä putosi onkaloon, mikä osoittautui hautakammioksi. Veljekset veivät myyntiin pienissä erissä löytämiään esineitä. Tähän muumiokätköön, mikä nyt tunnetaan hauta numero TT320:na, suunnisti veljesten tunnustuksen jälkeen muinaismuistovirkailija Emil Brugsch.
Kyseessä ei ollut mikä tahansa kätkö, vaan onkalon päässä olleeseen kammioon olivat papit tuoneet turvaan yli 50 kuninkaallista ja muuten ylhäistä muumiota. Ne oli tuotu haudanryöstäjien ulottumattomiin, vaikka moni muumio oli jo ennen sitä ryövätty arvoesineistä.
Kätköstä löytyivät muun muassa Ramesses I, II, III ja IX, Seti I, Thutmosis I, II ja III. Muumioita oli alettu uudelleen sijoittaa kolmannen välikauden aikana.
Brugsch tyhjennytti valtavan kätkön vain kahdessa päivässä, jolloin moni muumio vaurioitui lisää. Kammiota ei myöskään millään tavalla luetteloitu tai tehty kuvausta siitä, missä kohtaa mikin muumio tai esine oli ollut. Löytö kuljetettiin Kairoon, missä osalle muumioista tehtiin ruumiinavaukset. Osa muumioista on vielä tänä päivänäkin tutkimatta.
Kiitos pappien, ylhäiset vainajat säästyivät jälkipolvien tutkittavaksi. Vuonna 1898 löydettiin vielä toinen, tosin pienempi, muumiokätkö.
Majesteettiset hautamuistomerkit olivat osoittautuneet hyvästä tarkoituksestaan huolimatta kyvyttömiksi varjelemaan, niitä, joille ne oli tarkoitettu. Ainoa koskemattomana löydetty kuningashauta kuuluu tietysti nuorena kuolleelle melko vähäpätöiselle farao Tutankhamonille. Jos sekin pullisteli toinen toistaan upeampia aarteita, kuvitelkaapa, mitä jonkun suurfaraon hauta on aikoinaan pitänyt sisällään!

ELÄIMET
Siilikö vieraslaji Suomessa? Kyllä, jos mietimme ihan lähimenneisyyttä. Siilin näkökulmasta ihminen on kuitenkin se varsinainen vieraslaji. Siili tai sen kaltaiset eläimet elivät maapallolla jo ennen sapelihammastiikereiden ja dinosaurusten aikaa yli 15‒20 miljoonaa vuotta sitten, jolloin ihmistä ei ollut vielä olemassakaan. Jääkausi siirsi siilin esiintymisalueen ihan Etelä-Euroopan seutuville.
Siili alkoi siirtyä jääkauden etenemisen myötä noin 25000 vuotta sitten pohjoisemmaksi. Jääkausi loppui Euroopassa noin 10000 vuotta sitten. Ei ole varmuutta, tuotiinko siili noin 1800-luvun puolen välin tienoilla Suomeen vai tuliko se laivojen mukana kuten rotan leviäminen on tapahtunut. Pohjois-Suomeen siili kyllä tiettävästi on tullut ihmisten tuomana. Emme tiedä, elikö siilejä Suomessa ennen viimeistä jääkautta, mutta joka tapauksessa siilejä on asustanut Suomessa jo ennen ajanlaskumme alkua.
Siili on piikikäs hyönteisiä syövä yöeläin, jonka näköaisti on huono, mutta jolla on erinomainen kuulo ja hajuaisti. Normaalisti siili painaa 500‒1500 gramman välillä. Yleensä horrostavan siilin tulee painaa Etelä-Suomessa vähintään 700 g ja Pohjois-Suomessa vähintään 800 g selvitäkseen horrostuksesta. Siili haistaa kovakuoriaiset ja madot noin 3 senttimetrin syvyyteen, murskaantuneen kovakuoriaisen 1‒2 metrin päästä ja kuolleen hiiren puolenkymmenen metrin päästä. Pihalla olevan ruoka-astian siili haistaa yli kymmenen metrin päästä.
Siili ei metsästä hiiriä eikä käärmeitä, kuten urbaanilegenda kertoo. Siili kyllä syö molempia kuolleena, mutta ne ovat liian nopeita siilin kiinniotettaviksi.
Yleensä siilin oletetaan olevan hidas köntystelevä piikkipallo, mutta ottaessaan jalat alleen siili juoksee kuitenkin 30-40 metriä minuutissa. Yön aikana siili saattaa liikuskella jopa 5 kilometrin säteellä etsiessään ruokaa. Siili on varsinainen ahmatti, joka voi syödä yön aikana jopa puolen oman painonsa verran ruokaa.
Siilin käyttäytymisen yksi erikoispiirre on vaahdottaminen, jota harvemmat ihmiset ovat päässeet näkemään. Vaahdottaminen eli itsevoitelu on sitä, että siili pitkällä kielellään ja sen mukana olevalla eritteellä (sylki) vaahdottaa kyljissä olevat piikit paksun vaahdon peittoon. Tätä saattaa kestää jopa puolen tunnin ajan. Vaahdottamisen syytä ei tiedetä, mutta laukaisevina tekijöinä voivat olla mm. erilaiset hajut, maut, tuoksut jne. Samoin vaahdottamisen voi laukaista uudet maut. Vaahdottaessaan siili saattaa unohtaa koko ympäristönsä altistuen ympärillä oleviin vaaratilanteisiin.
Aikuisella siilillä on 6000‒8000 piikkiä. Piikkien pituus on 2‒2,5 cm. Jokaisella piikillä on oma lihas, jonka avulla siili voi nostaa piikkinsä ylös panssaripuolustukseen. Erikoista on, että siili voi kontrolloida piikkiryhmiä ja jopa melkein yksittäisiä piikkejä erikseen.
Ilmojen kylmettyessä siili hakeutuu pesäänsä horrostamaan. Pesä on yleensä hiukan korkeammalla paikalla puiden juurakoissa, mättäiden seassa yms. paikoissa, joihin kevään sulamisvesi ei pääse. Siili aloittaa horrostamisen siinä vaiheessa, kun se tuntee painonsa olevan riittävä horrostamista varten. Pelkkä paino ei ole ainoa kriteeri vaan ihon alle kerrytetty ruskean rasvan määrä säätelee horrostamisen aloitusajankohtaa. Urossiilit siirtyvät metsiin horrostamaan jo elokuun loppupuolella. Imettäneen naaraat ja kesän poikaset syys-lokakuun vaihteessa. Siili horrostaa kevääseen asti. Ensimmäiset urossiilit ilmaantuvat maalis-huhtikuun vaihteilla ja naarassiilit huhti-toukokuun vaihteen tienoilla. Urokset ahmivat ruokaa sen pari kolme viikkoa ennen naaraita ja ovat valmiita parittelemaan heti, kun naaraat heräävät.
Horrostusaika ei ole yhtenäinen vaan siili herää säännöllisesti 9‒11 vuorokauden rytmissä, virtsaa ja käy uudelleen horrostamaan. Virtsaamisen tarve syntyy, kun siili polttaa syksyn aikana kerryttämäänsä ruskeaa rasvaa noin 4 asteen horroslämpötilan ylläpitämiseksi. Herääminen tarkoittaa, että siili nostaa ruumiin lämpötilansa melkein normaaliin lämpötilaan (36 astetta), jonka jälkeen siili taas laskee sen horrostuslämpötilaan ja jatkaa horrostamista. Heräämisjakson pituus on noin 2,5 vuorokautta. Tuo herääminen on sellainen, että ihmiset eivät tiedä siitä mitään. Kerran olen sattumalta saanut nseurata tuota lämpötilan vaihtelua ihan päivätasolla.
Seppo Pörhö, siilimies
Joka kevät isojen muuttolintujen majesteettiset parvet kiinnittävät kaikkien huomion. Myös lintubongarit ovat silloin liikkeellä sankoin joukoin, kuten väitöskirjatutkija Viivi Tuohimaa kertoo:
Vuosittain Suomessa pesii 246 lintulajia. Pesivien lajien määrä poikkeaa havaittujen lajien määrästä, sillä osa meillä havaituista lajeista on vain ohikulkumatkalla tai jopa eksynyt reitiltään.
Meillä havaitaan vuosittain myös häkeistä karanneita lintuja, joita ei lasketa Suomessa luonnonvaraisiksi linnuiksi. Suomessa pesivistä lintulajeista jopa 86 on määritelty uhanalaisiksi.
Birdlife järjestää keväisin leikkimielisen Tornien taisto- kilpailun, jossa lintutornit kilpailevat keskenään havaittujen lintulajien määrästä. Tornien taisto on koronan takia peruttu tältä vuodelta, mutta sen tilalla järjestetään 9.5. Pihojen taisto.
Pihojen taistossa voit bongailla kilpailumielessä tai omalta pihaltasi käsin tutustua lähistön lintulajeihin. Virallinen kisa-aika on klo 5-13, mutta koko aikaa ei tarvitse käyttää bongailuun.
Birdlife järjestää myös Bongaa 100 lajia -haasteen. Tavoitteena oli havaita 100 lintulajia vuoden loppuun mennessä. Vaikka määrää saattaakin tuntua isolta, niin 100 lajia on kuitenkin vain alle puolet Suomessa pesivistä lajeista.
Suomessa tavataan poron eli tunturipeuran lisäksi myös toista Rangifer-suvun (eli peurojen) alalajia, metsäpeuraa. Metsäpeura, toisin kuin poro, on villi peuran alalaji, jota tavataan suomenselällä ja Kainuussa. Yhteensä maassamme on alle 2500 metsäpeuraa.
Tavalliselle metsässä samoilijalle paras tuntomerkki metsäpeuran ja poron erottamiseksi on sijainti: poronhoitoalueella kyseessä on luultavasti poro ja Kainuussa tai Suomenselällä metsäpeura. Ulkonäöltään nämä kaksi ovatkin huomattavan samannäköisiä metsäpeuran ollessa isompi, pitempijalkainen, pidempiturpainen ja kapeasarvinen. Kapeat sarvet ja pitkät jalat ovat sopeumia metsäelinympäristöön, jossa puut ja syvä lumi vaikeuttavat kulkua laakeaan tunturiin verrattuna.
Historiallisesti maassamme on tavattu metsäpeuraa paljon laajemmalla alueella ja nyt peuran levinneisyysaluetta koitetaankin laajentaa palautusistutuksilla sen vanhoille elinalueille suomenselän eteläisiin osiin.
Suomessa on aikaisempaa kokemusta siirtoistutuksista, sillä suomenselän peurakanta, joka on jo ylittänyt koossaan alkuperäisen Kainuun peurakannan, on saanut alkunsa siirtoistutuksesta 1970-luvulla. Käynnissä on MetsäpeuraLIFE-projekti, jossa yhteistyössä Euroopan unionin kanssa tehdään palautusistutuksia sekä elinympäristöjen ennallistamisia.
Totutustarhojen ja vapautettujen peurojen edesottamuksia voi seurata myös facebookissa.
Viivi Tuohimaa, väitöskirjatutkija
Käyttäytymisekologi, tohtori Olli Loukola, kertoi syksyllä 2020 Tietomaassa Oulun yliopiston kanssa yhteistyössä järjestetyllä yleisöluennolla mehiläisten älykkyydestä. Pienistä aivoistaan huolimatta käyttäytymiskokeissa on saatu hämmästyttäviä tuloksia siitä, miten mehiläiset oppivat ja välittävät opittuja taitoja toisilleen. Oppimista tapahtuu myös eri lajien välillä, ja sekin on pystytty osoittamaan kenttäkokeissa.
Tutkimusryhmän tuloksia on nähtävissä Youtubessa ja BBC valmistelee aineistosta dokumenttia. Myös maailmankuulu käyttäytymistutkija Jane Goodall on kommentoinut tuloksia kiehtoviksi.
Ötökkäakatemian sivuilta voi lukea lisätietoa asiasta ja katsella aiheeseen liittyviä videopätkiä. Niiden jälkeen pörriäisiä katselee aivan eri tavalla. Ne eivät olekaan mekaanisia matkivia robotteja, vaan oppivia olentoja. Niillä on siis kulttuuri.
Ötökkäakatemian Pölyttäjät-sivusto löytyy täältä.
Syksyn pimetessä Suomessa vietetään perinteisesti rapujuhlia. Asiaa tuntemattomille kerrottakoon seuraavaa: kyseessä on sosiaalinen ruokailutapahtuma, jossa vain kokeneet saavat vatsansa täyteen. Muille luvassa on hämmentynyttä ähellystä veitsen, keitetyn vedenelävän ja kaulaan sidottavan ruokalapun kanssa. Pitkän puurtamisen tuloksena on yleensä muutama (mutta herkullinen) suupala ja paljon kurkunkostuketta.
Täsmennyksenä on mainittava, että oheinen kuvaus pohjautuu vain omiin kokemuksiini, eikä sitä voi yleistää someraivon kohteeksi.
Mutta mitä rapukesteillä oikein syödään? Suomessa tavataan kolme rapulajia: jokirapu (Astacus astacus), täplärapu (Pacifastacus leniusculus) ja kapeasaksirapu (Astacus leptodactylus). Ne elävät meillä puhtaissa, kylmissä vesissä, ja kasvukausi on vain muutaman kuukauden mittainen. Tänä vuonna ravustuskausi on 21.7.-31.10.
Jokirapu kasvaa normaalisti 10-12 senttiseksi. Virallinen ennätyspituus on 16.5 cm. Ravun kuori on tumma ja piikikäs ja väritys riippuu elinympäristöstä, mutta on pääasiallisesti tumma. Jokiravun sakset ovat pienemmät kuin täpläravulla, mutta leveämmät, kuin kapeasaksiravulla.
Täplärapu on hartiakkaampi ja sen sakset ovat suhteessa suuremmat, kuin muilla ravuillamme. Se kasvaa jokirapua nopeammin ja on myös samoilla esiintymisaluilla aggressiivisempi. Väritykseltään täplärapu on jokirapua vaaleampi, ja pituus on noin 12-14 senttiä. Ennätys on 18.7 cm.
Kapeasaksiravun kuori on piikikäs ja muita lajeja vaaleampi. Sen sakset ovat pitkät ja kapeat, ja niiden alapinta on huomattavan vaalea. Kapeasaksiravun ennätyspituus on 13.7 cm.
Suomen luonnonvesien raputuotto on nykyään 3-5- miljoonaa yksilöä, joiden lähteiden mukaan 7 miljoonaa, kun se oli esimerkiksi 1900-luvun alussa noin 20 miljoonaa yksilöä.
Ravun pahin vihollinen on rapurutto. Taudin merkityksen vähentämiseksi maahan tuotiin ja useisiin pienvesiimme istutettiin 1960-luvun lopulla täplärapua. 1990-luvulla keskityttiin istuttamaan täplärapuja vain maamme eteläisiin vesiin.
Ken ei ole vielä siis rapukestejä kokenut, rohkeasti vain leikkimään rapupatologia hyvässä seurassa Suomen pimenevässä syyskesän illassa! Lähteenä ja lisätietolinkkinä Raputietokeskuksen sivut.
Nykyiset linnut ovat vain pitkän kehityskaaren huippu. Monissa elokuvissa suuret ja pelottavat lentävät olennot ahdistelevat ihmisiä milloin milläkin aikakaudella, ja yleisimmin kuvataan pterodaktyylin kaltaisia hurjimuksia. Ne yhdistetään lähes aina dinosauruksiin.
Monien fossiililöydösten kohdalla mediakin puhuu lentävistä dinosauruksista, mutta näin ei kuitenkaan ole. Kyse on dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneistä lentoliskoista, joista käytetään yleisnimitystä siipisaurukset tai pterosaurukset. Ne eivät siis olleet dinosauruksia.
Lentoliskojen koko vaihteli paljon. Suurimmat olivat nykymittapuun mukaan valtavia: Quetzalcoatluksen siipien kärkiväli oli jopa 12 metriä! Pääsääntöisesti ne olivat silti 1-1,5 metrin mittaisia – isoja toki nekin.
Tärkeää kuitenkin on muistaa, että lentoliskot ja dinosaurukset ovat eri asia.
Paljon muuta mielenkiintoista pterosauruksista ja niihin liittyvistä väärinkäsityksistä löytyy englanninkieliseltä sivustolta.

JUHLAPYHÄT
Pääsiäiseen liittyen tässä muutama hauska tieto pääsiäisperinteistä Suomen siteeratuimmasta alan julkaisusta, eli Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto (1950).
”Merkille pantavaa on, että pääsiäisellä on useista muista kielistä poiketen suomalainen nimi. Se on johdettu --- teonsanasta päästä: pääsen, ja tarkoittaa päivää, jolloin on päästy paastosta ja on alettu jälleen syödä lihaa ja tuoreita herkkuruokia, mikä katolisena aikana oli suuri tapaus.”
Toisaalta Vilkuna huomauttaa, että ”--- Suomessa pääsiäinen sattuu vuoden laihimpaan aikaan. Silloin kaikki varastot ovat vähissä ja mitään uutta luonto ei ole vielä antanut. Syyttä ei ole kalpeasta ihmisestä sanottu --- että sillä on posketkin kuin pääsiäisen pyhät.”
Pääsiäisviikon päivillä on omat nimet. Kiirastorstai ei suinkaan tarkoita, että ihmisillä olisi kiire, vaan silloin karkotettiin talojen pihamaalta kiira. Kiiraa on karkotettu sanoin ja liikkein sekä erityisesti käyttäen väkeväntuoksuista tervansavua. Kiiran merkitystä ei ole tarkoin määritelty, vaan kyseessä on jonkinlainen paha. Sana tulee muinaisruotsista ja vastaa nykyruotsin sanaa skär (puhdas). Niinpä kiirastorstai voitaisiin kääntää myös muotoon puhdistuspäivä.
Pitkäperjantai oli hiljentymisen päivä. Kylävierailut olivat kiellettyjä (!), lieteen ei viritelty tulta ja syötiin vain kylmiä ruokia. Yhtenä eurooppalaisena erikoisuutena päivään liittyy piiskaaminen. Suomessa piiskattiin lapsia, ja esimerkiksi Tsekeissä ja Slovakiassa miehet piiskaavat edelleen vaimojaan – onneksi vain seremoniallisilla piiskoilla.
Suomessa piiskaamisesta käytettiin nimitystä ”saada pääsiäisporsaita”. Kun törmäätte vanhoihin termiin ”saada jouluporsaita” tai kun Nummisuutarien Esko puhuu ”hääporsaista”, kyse on piiskaamisesta. Kaiken syynä on väärä käännös ruotsin påskris-sanasta (pääsiäisvitsa), joka meillä luettiin påskgris, eli pääsiäisporsas. Virpojien pajunvitsat viittaavat nykyään tähän meiltä kadonneeseen tapaan.
Pitkäperjantain ja lankalauantain iltoihin liittyy olennaisesti se, että pahat voimat ovat voineet mellastaa. Syynä on ollut tietysti se, että kristillisessä perinteessä ristinkuoleman kärsinyt Jeesus ei ollut vielä ylösnoussut. Pahoja henkiä karkotettiin varsinkin Pohjanmaalla pääsiäistulilla eli -kokoilla. Samoin rullit tai trullit kävivät tekemässä pahojaan etenkin karjan keskuudessa.
Sunnuntaina ja maanantaina, eli varsinaisina pääsiäispäivinä, on tulkittu luonnon enteitä tulevan satokauden ja muun vuodentulon arvioimiseksi. Auringonpaiste pääsiäisaamuna on hyväksi, pilvinen sää tietää, että halla vie kesällä kukat eikä marjoja tule. Tai kesä on sateinen ja niin edelleen. Pohjatuuli tuo metsämiehille hyvän lintuvuoden. Etelätuuli taas vie linnut Lappiin ja Pohjanmaalle.
Yhtä kaikki pääsiäiseen liittyy meilläkin valtavasti kansanperinnettä ja uskomuksia kristillisen perinteen lisäksi. Ja pitää muistaa, että hyvällä ruoalla on aina ollut siinä tärkeä osuutensa.
Vappua on vietetty jo keskiajalla abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamispäivänä. Ja kuten me kaikki muistamme, hän oli pyhän Richard kuninkaan tytär, joka siirtyi veljensä Willibaldin kanssa Englannista Thüringeniin levittämään kristinuskoa.
Vappu oli vakava juhla: muiden muassa työnteko ja kalastaminen oli kielletty. Vapusta ennustettiin myös tulevaa säätä. Jos vappuna satoi lunta, tuli lumeton talvi. Kylmä sää tiesi kylmää kesää. Vakka-Suomessa sananlasku sanoi, että ”Ei vappu ole köyhän ystävä”. Näin siksi, että talvivarastot oli syöty ja uutta alettiin vasta kasvattamaan.
Oululaiseen vappuun kuuluvia perinteitä ovat esimerkiksi Tuomiokirkon vieressä sijaitsevan Frans Mikael Franzénin patsaan lakitus. Franzén eli 1772-1847 ja oli ehkä aikansa merkittävin runoilija. Hän riimitteli runojen ja virsien lisäksi myös kevyempää tekstiä. Kuuluisin niistä lienee juomalaulu Glädjens ögonblick, joka löytyy täältä.
Oulun yliopisto on luonnollisesti hyvin edustettuna kaupungin vappuperinteessä.
Arkkitehtikillan ammattilehti Ööpinen on monelle tärkeä vapputraditio. Ööpinen ei kuvia kumartele, ja sen toimitusperiaatteena on alittaa aina edellisvuoden julkaisun taso. Ainakin vuonna 2003 tämä näkyy onnistuneen, sillä Kaleva teki jutun pöyristyneiden ihmisten ilmiannon perusteella. Yliopiston edustaja totesi tuolloin, ettei ole tutustunut julkaisuun eikä aio niin tehdäkään, mutta että "Vappu antaa kuitenkin julkaisun suhteen määrättyjä vapauksia".
Yhtä vahva vapputoimija on Oulun tavoitelluin viihdeorkesteri Teekkaritorvet, joka kiertää ympäri kaupunkia ja kokoaa vapunpäivänä Rotuaarin täyteen juhlaväkeä kuuntelemaan hyvällä sykkeellä ulosannettua puhallinmusiikkia. Torvet vietti vuonna 2020 50-vuotista taivaltaan ja julkaisi historiikin. Torviin voi tutustua täällä.
Pohjoisella pallonpuoliskolla on 21.12 talvipäivänseisaus, eli se aika, jolloin Aurinko on suoraan Kauriin kääntöpiirin kohdalla. Sen ajankohta on vaihtelee 21.-22.12. Edellisen kerran se oli 22.12. se oli vuonna 2019 ja seuraavan kerran vuonna 2023.
Tuomaan päivä oli myös eilen. Kristillisessä perinteessä apostoli Tuomas Kaksonen toi kristikunnalle joulun ja julisti joulurauhaa. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi.”
Maallisempiin tapoihin kuului jouluoluen maun testaus: ”Tuomas tulee tuoppi kainalossa” tai ”Tuomas tulloo tuoppi käes koettalemmaa kaljan makua”. Ehkä tämä Tuomas oli vähän liiankin omistautunut tehtävälleen, sillä sanotaan myös, että: ”Tuomas on aina juomas”. Tuomaan päivän kohdalla ei siis sattumalta ole vanhoissa riimusauvoissa pikarin kuva.
Kansanperinteessä aikaväli 21.-24.12. tunnetaan myös nimellä pesäpäivät. Nimitys tulee siitä, että talvipäivänseisauksen aikana sanottiin auringon olevan kolme päivää kannallaan eli pesässään. Tältä ajalta ennustettiin seuraavan vuoden säätä. (Lähde Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto).
Lopuksi muutama jouluinen sananlasku Suomen kansan sananparsikirjasta: Joulu tulloo, juostap pittää! (Sonkajärvi); Juuvvaha joulun pittää, lihhaa syyvvä laskijaisen. (Terijoki); Tulis joulu, että sais yöllä syyvä! (Vihanti); Kun oj joulu nii on joulu, paistappa akka toinenki silahka! (Liminka).
RUOKA
Suomalaiset syövät kalaa noin 14 kiloa/henkilö vuodessa. Kalaa syöviä on 95 % maamme asukkaista, joten tavallaan voidaan puhua peruselintarvikkeesta. Kotimaisen kalan osuus oli vielä 1980-luvulla 50 %, mutta nyt tuontikalan määrä on jo 80 %, josta puolet tulee Norjasta.
Kotimaisesta kalasta meille maistuu parhaiten kirjolohi ja tuontikalasta kasvatettu lohi. Siikaa, kuhaa ja ahventa kulutettaisiin nykyistä enemmän, mutta niiden tarjonta on kausiluonteista. Ammattikalastajien määrä on myös vähentänyt saatavuutta.
Meitä vapaa-ajankalastajia (vai olisiko paremmin vapa-ajan…) on Suomessa arvioiden mukaan 1,6 miljoonaa. Mikäs sen mukavampaa, kuin istuksia kesäisellä laiturilla, onkia ja tarkkailla kohon liikkeitä tai hifistellä eri uistinten välillä ja nakella virvelillä pitkiä heittoja järvelle. Itselleni ainakin sellainen kalastaminen on sekä hermolepoa että alkukantaisen saalistusvietin täyttämistä.
Kun kaloja on saatu, pitää ne tietysti kypsentää. Mökin pihalla seisoo monella savustuspönttö. Kesäinen kalakeitto maistuu lähes jokaiselle.
Pannulla paistettu kala on myös herkullista. Mutta mitä, jos kalan paistaakin kylmällä pannulla? Ennenkuulumatonta – vai onko sittenkään? Lukekaapa, mitä elintarvikekehityksen professori Anu Hopia sai selville testiryhmänsä kanssa täältä.
Kun makean himo iskee, voi apu löytyä ihan omasta kotoa. Esimerkiksi marjojen, hedelmien ja jäätelön kanssa mainiosti sopiva kinuskikastike luonnistuu kätevältä kotikokiltakin.
Me menemme kuitenkin tässä asiassa kinuskia syvemmälle. Tai kuten elintarvikekehityksen professori Anu Hopia Molekyyligastronomia-bogissaan veikeästi toteaa: ”Maillard-reaktio, tuo pelkistävien sokereiden ja aminohappojen välinen monipolvinen reaktiosarja, tulee vastaan pitkin päivää arjessa ja juhlassa sitä kaunistaen tai antaen rosoisen särön sen kauneuteen. Se tulee pyytäen ja pyytämättä.”
Voitko tuon taitavammin asian sanoa ilman, että vesi herahtaa herkkusuun kielelle?
Kinuskikastikkeen, Maillard-reaktion ja vähän samppanjankin saloihin pääsee tutustumaan täällä.
Monessa perheessä herkutellaan viikonloppuna pitsalla. Oli kyseessä sitten perjantai-illan herkkuhetki tai sunnuntai-iltapäivän helpolla hyvää -tuokio, usein pitsasta jää syömistä vielä seuraavalle päivällekin. Näin eritoten, jos pitsan tekee itse.
Mutta millainen on suhde uudelleen lämmitetyn ja vastapaistetun pitsan välillä? Saako eilisen pitsasta enää samaa rapeaa syötävää, kuin heti paistamisen jälkeen? Tätä liian usein ohitettua ja toistaiseksi ratkaisematta jäänyttä kysymystä alkoi selvittää elintarvikekehityksen professori Anu Hopia testiryhmineen.
Merkittävässä osassa pitsan rakennetta on tietenkin vesi: ”Veden liikkeet menevät näin – pizzan sisuksista kohti pintaa ja samaa vauhtia ulos kuumaan uuniin – niin kauan kuin pizza on siellä uunissa. Mutta kun pizzan ottaa pois uunista, veden haihtuminen pizzan pinnasta pikku hiljaa lakkaa pizzan jäähtyessä. Harmillisesti veden liikkeet pizzan sisällä eivät lakkaa vielä pitkään aikaan, vaan vesi jatkaa kulkuaan pizzan sisuksista kohti pintaa. ”
”Niinpä pizzan pinta kostuu nopeasti uunista pois ottamisen jälkeen, ja kohta se onkin sellainen nahkea lätty, joihin olemme aivan liian usein törmänneet. Yön yli jääkaapissa seisoneessa pizzassa vesi onkin jo aika tasaisesti jakautunut läpi koko pizzan – täytteistä kuoreen ja takaisin.”
Kannattaa lukea koko pitsablogi, minkä lopussa selviää se oleellinen asia, mikä on paras tapa lämmittää eilinen pitsa.
Useimmille on tuttu kalan kypsennys suolaamalla. Esimerkiksi graavilohta myydään kaupoissa ympäri vuoden. Nimen graavi-sana tulee ruotsin kielestä, missä sana grav tarkoittaa hautaamista. Keskiajalla kalaa valmistettiin suolaamalla ja käyttämällä eli fermentoimalla kala niin, että se haudattiin rantahiekkaan.
Graavikala valmistetaan nykyään niin, että raa’at fileet suolataan ja halutessaan niihin lisätään vähän sokeria ja mausteita. Sen jälkeen fileiden annetaan olla kylmässä 1-4 vuorokautta.
Kotimaista kirjolohta meillä syödään 1,2 kiloa henkeä kohti ja ulkomailta tuotua kasvatuslohta 3,5 kiloa henkeä kohti.
Perinteinen suolaus ei kuitenkaan ole ainoa tapa tehdä suolakalaa. Elintarvikekehityksen professori Anu Hopia testasi ryhmänsä kanssa lohen suolaamista ammoniumkloridilla, eli salmiakilla! Oheisessa jutussa on myös tuhti paketti graavisuolauksen kemiallisista prosesseista. Miltä kuulostaisi salmiakkilohi joulupöydässä.
Kesä on Suomessa grillikautta riippumatta siitä, omistaako kesämökin vai ei. Yksi grillien perustuote on maamme kansalliseines makkara.
Makkaran historia ulottuu kauas muinaisiin sumerilaisiin ja egyptiläisiin kulttuureihin 3000 vuoden taakse. Kyseessähän on lihan säilöntätapa, jossa teurastuksessa yli jäänyttä tavaraa – mitäänhän ei heitetty hukkaan – säilöttiin eläimen suolesta tehtyyn kuoreen ja kypsennettiin siinä. Makkaran sisältöä ei kannata alkaa luettelemaan, mikäli haluamme, että grillaussuunnitelmat säilyvät ennallaan.
Joka tapauksessa makkarasta tuli hittituote, jonka suosio on säilynyt tähän päivään asti. Makkaran mahtimaa on edelleen Saksa, jossa valmistetaan 1200-1500 erilaista makkaralaatua. Saksassa makkarat luokitellaan rakoihin, esikypsennettyihin ja kypsennettyihin makkaroihin. Meillä luokittelu on puolestaan kestomakkara, ruokamakkara ja leikkelemakkara.
Suomalaiset kuluttavat noin 50 grammaa makkaraa päivässä henkeä kohti. Se on reilusti yli suosituksen, mikä on 20 grammaa. Makkaran valmistus ei ole rakettitiedettä, mutta vaati kuitenkin omat tarkat niksinsä onnistuakseen. Sen, minkä jo muinaiset roomalaiset taisivat, on nykyihminen purkanut kemialliseksi prosessikaavioksi, missä pääainesosat liha, rasva, vesi ja suola toimivat kukin tärkeällä tavallaan.
Vanha viisaus on opastanut käyttämään makkaran teossa jopa jääpaloilla jäähdytettä vettä. Miksi, sekin selviää elintarvikekehityksen professori Anu Hopian mielenkiintoisesta molekyyligastronomia-blogista.
Sitrushedelmät voivat olla arvokkaita. Japanissa myytiin huutokaupalla 20 kilon laatikko, eli 100 satsumaa, miljoonan jenin eli noin 8200 euron hintaan. Miksi joku maksaa 420 euron kilohinnan hedelmistä, joita täällä saa kaupasta 2 euroa/kilo? Ja mikä on satsuma?
Satsuma on itse asiassa mandariini, eli pieni sitruspuun hedelmä. Muita mandariineja ovat klementiinit ja tangeriinit. Satsumat ja klementiinit ovat meillä suosituimpia, sillä niissä ei ole siemeniä. Alun perin mandariinit tulivat Kiinasta, mutta nyt niitä viljellään ympäri maailmaa.
Satsumat ovat peräisin Japanista Kiushun saarelta. Niiden tunnusomainen piirre on helposti irtoava kuori ja mehukas hedelmäliha. Satsuma voi olla väriltään vihertävä, mikä ei tarkoita, että se olisi raaka. Se on vain kypsynyt hieman kylmemmässä ilmassa.
Satsumat, kuten kaikki sitrushedelmät, sisältävät kuituja, flavonoideja ja c-vitamiinia, mitkä kaikki ovat ihmiselle hyödyllisiä. Niissä on myös paljon nestettä ja ne sisältävät kaliumia.
Mutta miksi maksaa noin paljon laatikollisesta satsumia? Japanilaisessa kulttuurissa suhtaudutaan hedelmiin hyvin eri tavalla, kuin muualla. Niitä pidetään ylellisyystuotteina ja arvostetaan esimerkiksi lahjoina. Mandariinit ovatkin Japanin eniten syötyjä hedelmiä.
Nyt huutokaupattu satsumaerä tuotenimeltään Hinomaru oli kasvanut Ehimen prefektuurissa, mitä pidetään parhaana viljelypaikkana. Siellä hedelmät kasvavat ”kolmen auringon” valossa, eli suoran auringonvalon, merestä heijastuneen valon ja pengerrettyjen peltojen kivisistä rintgeistä heijastuneen valon vaikutuksessa.
Satokauden alkaessa tarkastetaan myös sadon laatu – kuten viinirypäleissä. Esimerkiksi vuonna 2020 se oli hyvä.
Aiheesta on uutisoitu muun muassa CNN:llä.
Mikä yhdistää mayoja ja atsteekkeja sekä herroja van Houten, Peter, Nestlé, Lindt ja Fazer? Sehän on tietysti suklaa. Siitä on nautittu jo yli 5300 vuotta. Suklaat jaotellaan yleisesti maitosuklaaseen, valkosuklaaseen, tummaan suklaaseen ja makeuttamattomaan suklaaseen. Melkein jokaisella maalla on oma lempisuklaansa, kuten meillä Fazerin Sininen ja länsinaapurilla Marabou.
Suklaateollisuudessa pyörii vuosittain noin 50 miljardia US-dollaria, josta 20 miljardia on Euroopan osuus. Yhdysvalloissa suklaajätit Mars ja Hershey lohkaisevat potista 13 miljardia. Luvut voivat vaihdella riippuen siitä, mitä tilastoa lukee, mutta antavat joka tapauksessa suuntaa.
Eniten suklaata kulutetaan henkeä kohti Sveitsissä, noin 8,8 kiloa. Itävallassa luku on 8,1 kiloa, Saksassa ja Irlannissa 7,9 kiloa ja Iso-Britanniassa 7,6 kiloa. Seuraavina ovat Ruotsi 6,6 ja Viro 6,5 kilolla. Suomen kulutus on 5,4 kiloa henkeä kohti vuodessa, ja sillä olemme sijaluvulla 11. Tiedot perustuvat vuoden 2017 kulutukseen.
Suurimmat suklaan raaka-aineen kaakon tuottajat ovat Norsunluurannikko ja Ghana, joiden yhteenlaskettu osuus on 60 % maailman kaakaotuotannosta. Valitettavasti noissa maissa ongelmana on lapsityövoiman käyttö, ja siksi monelle on tärkeää tietää suklaassa käytetyn kaakaon alkuperä.
Vuonna 2018 suklaamarkkinoille ilmestyi mullistava uutuus: rubiinisuklaa! Elintarvikekehityksen professori Anu Hopia maisteli tiimillään uuden tulokkaan ja kertoo paljon muutakin herkullista tietoa suussa sulavasta herkusta blogissaan.
”Tällä viikolla tarjouksessa Vivaldilla kypsytetty Emmental ja Eppu Normaali-vivahteinen edam. Kuuntele, miltä suosikkijuustosi maistuu!”. Siis mitä?
Tämä ei ole aprillijuttu. Sellainen ajatus kuitenkin hiipi mieleen, kun eteen sattui artikkeli juustojen kypsyttämisessä käytettävästä musiikista. Ja katsos kummaa, tätä tehdään ihan meillä Suomen Turussa.
Kyseessä ei ole edes ensimmäinen tieteellinen koe, vaan vuonna 2019 Sveitsissä tehdyssä kokeessa kypsyville juustoille soitettiin erityyppistä musiikkia. Makua arvioitiin aistinvaraisesti. Parhaan makuvivahteen sai aikaan muuan hiphop-kappale.
Turun yliopiston tutkija ja tohtorikoulutettava Sami Silén lähestyi aihetta hieman tieteellisemmin. Koekappaleina oli 15 vastavalmistunutta gouda-tyyppistä juustokiekkoa, joista 12 kypsyi musiikin maustamina ja kolme oli verrokkiryhmää.
Juustoille ei soitettu valmista musiikkia, vaan lyhyitä kappaleita, joissa erot olivat äänentaajuuksissa ja tempoissa. Aistinvaraisen tutkimuksen lisäksi tutkittiin myös tarkempaa dataa, eli mikrobiologisia muutoksia. Siinäkin havaittiin selviä eroja.
Tämä perin epätavallinen tutkimus saattaa johtaa siihen, että tulevaisuudessa pystytään manipuloimaan elintarvikkeiden kypsymisprosesseja ja ennen kaikkea nopeuttamaan niitä.
Kannattaa lukea Helsingin Sanomien artikkeli aiheesta.

MUUTA KIINNOSTAVAA
Muinaiset egyptiläiset uskoivat, että ihmisen tietoisuus asuu sydämessä. Siksi palsamoinnin yhteydessä he poistivat ensin turhana materiana aivot, mutta säilöivät sydämen tarkasti takaisin muumioon. Nykyään tiedämme, että aivot ovat kaiken ajattelun keskus.
Silmät ovat sielun peili, sanotaan vanhassa sananlaskussa. Tämän analogian mukaan ne ovat siten tiukasti sidoksissa aivoihin. Uusi kantasolututkimus vahvistaa uskomuksen todeksi.
Düsseldorfin yliopistollisen sairaalan tutkijat kasvattivat kantasoluista niin sanotun aivo-organoidin. Tämä alkoi itsenäisesti kehittää silmien esiasteita, kun siihen lisättiin A-vitamiinia. Näissä silmien muodostumissa havaittiin näkösoluja ja jopa sarveiskalvoa.
Tämä mielenkiintoinen tutkimus on julkaistu Cell Stem Cell -lehdessä (tiivistelmä ja graafi). Suomeksi asiasta enemmän Tiede-lehdessä.
Tunnustaudun sarjakuvien suurkuluttajaksi. Meillä Suomessahan pidettiin sarjakuvia pitkään lähinnä lasten lukemistoina, kun taas esimerkiksi Keski-Euroopassa ja Japanissa ne ovat olleet aina myös aikuisten kulutustavaraa.
Lapsuudessani kolme sarjakuvaa olivat ylitse muiden: Tintti, Lucky Luke ja Asterix. Puhki luettuja albumeja tuolta ajalta on edelleen hyllyssäni. Viime viikolla päättyi jälleen yksi aikakausi, kun Asterixin piirtäjä Albert Uderzo kuoli.
Asterixista itse opin monenlaista historiaa – vaikkakin vähän väritettynä. Roomalaiset, gallialaiset, hispanialaiset, gootit ja normannit tulivat tutuiksi. Samoin gladiaattorit ja entisajan olympialaiset, roomalaisten kilpikonnapuolustus ja pilum, sveitsiläisten pankkijärjestelmä, amforat ja fondue avautuivat nuorelle miehenalulle.
Kukapa muu osaisi kertoa mahtavasta Uderzosta paremmin, kuin sarjakuva-asiantuntija, Oulun Elokuvakeskus ry:n toiminnanjohtaja Sauli Pesonen:
Albert Uderzo kuoli äskettäin 92-vuotiaana. Italialaista syntyperää olevan taiteilijan ura ylsi kahdeksalle vuosikymmenelle: hänen ensimmäinen sarjakuvansa julkaistiin 1941, viimeiset piirrokset taas vuonna 2015.
Uderzon ammattilaisura käynnistyi varsinaisesti 1940-luvun puolivälin jälkeen. Hän toimi käsikirjoittajana ja piirtäjänä vuodesta 1946 lähtien. Työsarka alkoi painottua piirtämisen puolelle erityisesti silloin, kun hän tutustui käsikirjoittaja René Goscinnyyn, jonka kanssa teki yhteistyötä tämän vuonna 1977 tapahtuneeseen kuolemaan saakka.
Uderzon ja Goscinnyn sarjakuvista on meillä varmasti tunnetuin Asterix, mutta suomeksi on julkaistu myös Um-pah-pahia (viisi albumia) ja Joonatan Pistoolia (kokoomateos, jossa neljä albumia ja yksi lyhyttarina). Nuo kaikki ovat humoristisia historiallisia seikkailuja.
Paitsi omina albumeinaan, monia kaksikon sarjakuvia ilmestyi meillä myös Ruutu- ja Zoom-lehdissä 1970-luvulla. Nuo ovat kuitenkin vain murto-osa miesten yhteistöistä. Kuriositeettina voisi nostaa esiin vaikkapa Suomessa tuntemattomat yksisivuiset mainossarjakuvat La Famille Moutonet ja La Famille Cokalane. Niistä kiinnostuneiden kannattaa hankkia ranskankielinen kokooma-albumi Les Archives Goscinny, Le journal Tintin 1956-61.
Lisäksi Uderzo piirsi Jean-Michel Charlier'n kirjoittamaa lentäjäseikkailua Haikaralaivue kahdeksan albumin verran aina vuoteen 1967.
Asterix-sarjakuva synnytettiin Pilote-lehteä varten vuonna 1959. Ensimmäinen albumi ilmestyi kahta vuotta myöhemmin. Sarjan päähenkilöiden ideointi tapahtui yhteistuumin: Uderzo halusi sankariksi ison, tuhdin kaverin, Goscinny puolestaan nokkelan pikkuveijarin. Goscinnyn panos kirjoitustyössä nousi kuitenkin näkyvämmäksi.
Uderzo ja Goscinny tekivät yhdessä 24 Asterix-albumia. Ensimmäinen suomenkielinen Asterix-albumi ilmestyi vuonna 1969. Goscinnyn kuoleman jälkeen Uderzo jatkoi sarjaa yksin kymmenen albumin verran vuoteen 2009 saakka.
Albert Uderzo jäi eläkkeelle vuonna 2011. Tuon jälkeen Asterixin seikkailuista ovat vastanneet kaksikko Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad (tähän mennessä neljä albumia), mutta Uderzo valvoi yhä tuotantoprosessia. Asterix on saanut Ranskassa myös oman teemapuistonsa.
Muuan naistenlehti mainosti numeroaan otsikolla ”Millainen nukkuja olet horoskooppimerkkisi perusteella?”. Aiemmin sitten sama lehti kehotti lukemaan, mikä koirarotu kullekin sopisi – jälleen horoskooppimerkin mukaan. Harmitonta huvia, moni varmaan toteaa. Ehkä niin, mutta on paikallaan muistuttaa, mitä horoskoopit ja niihin liittyvä astrologia oikein ovat.
Aluksi täytyy erottaa astrologia (tähdistäennustaminen) ja astronomia (tähtitiede) toisistaan. Astrologia on uskomusoppi ja näennäistiedettä, jonka mukaan taivaankappaleiden suhteellisista asemista ja kulmista voidaan päätellä muun muassa ihmiskohtaloita ja maailman tapahtumia. Astronomia on luonnontiede, joka tutkii muun muassa maailmankaikkeutta ja sen kohteita.
Astrologia ulottuu muinaisten sumerilaisten tähtien palvontaan 4000-2000 eea. Ihmisluonteeseen on aina kuulunut halu tietää tulevasta. Siksi ennustaminen on ollut tuottoisaa toimintaa nykypäiviin asti. Sivistyksen kehtona pidettyyn Kreikkaankin astrologia rantautui vähän ennen ajanlaskun alkua. Ptolemaioiksen teos Tetrabiblos, Neljä kirjaa, oli astrologian ylin oppikirja satojen vuosien ajan.
Menemättä syvemmälle astrologian monimutkaisiin ”perusteisiin” totean vain, että niin sanottu länsimainen astrologia pohjautuu Eläinradan kahteentoista merkkiin. Oppiin kuuluvat ennustaminen, luonneanalyysi, maapallon historiallisten tapahtumien tulkinta taivaankappaleiden asemia tutkimalla ja tietysti horoskoopit.
On väitetty, että 20-55 % (melkoinen vaihteluväli) länsimaisista ihmisistä uskoo astrologiaan. Naiset uskovat siihen selvästi miehiä enemmän. Hindulaisuudessa astrologia on yleisesti hyväksyttyä. Ominaan erottuvat lisäksi Japani ja Brasilia.
Pelottavinta on, että taannoisen Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin vaimon Nancy Reaganin kerrotaan vaatineen, että presidentti tekee tärkeät koko maailmaa koskevat päätöksensä astrologin suosittelemina ajankohtina. Suomessa muutamissa rajatiedon lehdissä on ollut ”ammattiastrologien” palstoja, jossa ihmiset ovat pyytäneet neuvoja esimerkiksi lastensa koulutukseen, omaan parisuhteeseen tai muihin elämänvalintoihin liittyen.
Se, että tähtien, planeettojen ja muiden taivaankappaleiden keskinäiset asennot vaikuttaisivat ihmisten elämään, on maalaisjärjellä ja vähäiselläkin tieteellisellä tajulla ajateltuna täysin mahdotonta. Parhaan kommentin horoskoopeista luin yhdestä pilakuvasta:
- Mikä olet horoskoopiltasi?
- Dinosaurus.
- Mutta eihän sellaista ole olemassa?
- Ei ole kyllä niitä muitakaan…
Aikanaan lahjaksi saamani pikkuruinen onnenbambu säilyi pitkään vaatimattomana koristeena pienessä lasimaljakossa. Kun istutin sen pieneen ruukkuun, se alkoi kasvaa. Keväisin auringon paistaessa se taas villiintyy ikkunan edessä – vettä menee ja vartta tulee. Kattokin on tullut vastaan ja uutta versoa puskee vanhojen runkojen juuresta.
Bambulajeja on yli 1400, ja kyseessä on yksi maailman nopeimmin kasvavista kasveista. Jotkin lajit kasvavat jopa 910 mm, eli lähes metrin vuorokaudessa. Tämä tarkoittaa 1 millimetri 90 sekunnissa ja 4 senttimetriä tunnissa. Onneksi minun bambuni tyytyy kasvamaan nykyään vajaan metrin kesässä.
Bambu on ikivihreä puuvartinen kasvi ja sen pääasiallinen esiintymisalue on Aasian trooppisilla alueilla. Bambun juuristo on verkkomainen ja itse kasvi kasvaa tyvestä, ei latvasta. Pituutta bambulla voi olla jopa 30 metriä.
Monikäyttöisyydessä bambu hakee vertaistaan. Tunnettua on, että pandat käyttävät bambunversoja ruokanaan. Myös ihmiset käyttävät bambua ruokanaan ja siitä tehdään teetäkin.
Rakennusmateriaalina tiettyjen bambulajien vahvuuden ja painon suhdetta on verrattu tavalliseen rakennuspuutavaraan. Bambua on käytetty vaatteisiin ja astioihin ja onpa niillä vahvistettu teräksenkin kantavuutta. Kasvualueillaan bambu on siis erittäin merkittävä sekä taloudellisesti että kulttuurisesti.
Ja lopuksi muistutus, että minunkaan onnenbambuni, vaikka onkin jo liki 2,5-metrinen ja 14-vuotias, ei ole bambu lainkaan. Kaupoissa myytävät onnenbambut ovat itse asiassa ruokotraakkipuita (Dracaena sanderiana tai Dracaena braunii), joka on länsiafrikkalainen sademetsien aluskasvi. Mutta kyllä se minulle bambusta käy.
Vuoden 2020 fysiikan Nobel-palkinto annettiin englantilaiselle fyysikolle ja matemaatikolle Roger Penroselle. Hänet palkittiin mustia aukkoja koskevista tutkimuksistaan.
Musta aukko on valtavan tiheä aika-avaruuden massakeskittymä. Sellainen syntyy, kun tarpeeksi suurimassainen tähti luhistuu elinkaarensa loppuvaiheessa. Musta aukko vetää puoleensa lähistöllä olevia taivaankappaleita ja jopa toisia mustia aukkoja.
Mustassa aukossa painovoima on niin voimakas, ettei edes sähkömagneettinen säteily pääse sieltä ulos. Yksinkertaistettuna siis edes valo ei pääse pakenemaan sieltä, ja siksi nimitys musta aukko.
Nobelisti Penrosen ehkä kaikkein kiinnostavin teoriakehitelmä koskee maailmankaikkeutta, sen syntyä alkuräjähdyksessä ja lopullista kohtaloa. Penrose on tullut siihen päätelmään, että laajennuttuaan tarpeeksi maailmankaikkeus romahtaa ja sitä seuraa uusi alkuräjähdys. Näin ollen ennen nykyistä maailmankaikkeutta on ollut edeltävä maailmankaikkeus ja meitä seuraa uusi maailmankaikkeus sitten joskus.
Tämä selittäisi sen, mitä oli ennen alkuräjähdystä. Paitsi tietysti sen, mitä oli ennen sitä ensimmäistä alkuräjähdystä.
Maallisten murheiden äärellä kannattaa muistaa, että elämme yhdellä Aurinkokunnan planeetoista. Aurinkokuntamme puolestaan on Linnunrata-galaksimme yhdessä kierteishaarassa ja galaksissamme on satoja miljardeja tähtiä. Galaksimme kuuluu noin viidenkymmenen lähigalaksin kanssa niin sanottuun galaksiryhmään, mikä taas kuuluu niin sanottuun galaksijoukkoon.
Nobel-palkitun tiedemiehen mielenkiintoinen englanninkielinen haastattelu on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, todetaan lastenlaulussa. Samoin maailmassa tutkitaan monia ihmeellisiä asioita. Tieto-Sampo törmäsi tällaiseen fysiikan uutisia julkaisevalla sivustolla.
Matemaatikoista ja fyysikoista koostunut ryhmä tutki, miten esimerkiksi veden lämpötila vaikuttaa sulavan jääpalan muotoon. Physical Review Letters -lehdessä julkaistu tutkimus löysi selviä eroja vain muutaman asteen sisällä olevissa lämpötiloissa.
Samanlaisia jääkimpaleita upotettiin veteen, missä lämpötila oli 1‒10-celsiusastetta. Erot ilmenivät alle viiden asteen, yli seitsemän asteen ja niiden välillä olevissa lämpötiloissa.
Alle viiden asteen lämpöisessä vedessä jääpuikko suli, kuten olemme tottuneet näkemään räystäillä, että siitä tuli ylhäältä alaspäin kapeneva sileä puikko. Kun jääpalaa sulatettiin yli seitsemän asteisessa vedessä, siitä tuli alhaalta ylöspäin suipponeva sileä puikko. Mutta näiden lämpötilojen välillä olevassa vedessä sulanut jää oli aaltoileva puikko.
Onko löydetyllä tiedolla sitten mitään merkitystä? Tällaisia sulamismuotoja havaitaan jäätiköiden pohjaosissa, ja sulamismuodoista voidaan päätellä esimerkiksi sulamista aiheuttaneiden virtausten lämpötiloja. Linkissä itse juttu ja yksi hieno sulamisvideo.
Mielenkiintoista.
Vapun aikaan kaupoissa myydään paljon ilmapalloja, joiden sisällä on heliumia. Ilmaa kevyempänä nämä pallot leijuvat ilmassa, kun taas itse puhalletut roikkuvat seinällä narujen varassa tai lojuvat lattialla.
Helium on ainoa alkuaine, joka on löydetty ensin avaruudesta, ennen kuin sitä on löydetty Maapallolta. Pierre Janssen teki ensimmäisen havainnon auringonpimennyksen aikana 1868. Havaintoja oudosta keltaisesta viivasta Auringon spektrissä tekivät samana vuonna vielä Joseph Lockyer ja Edward Frankland, ja aineelle annettiin nimeksi helium kreikan kielen Aurinkoa tarkoittavan helios-sanan mukaan. Lopun um-liite viittaa mineraaliin, joksi sitä aluksi luultiin. Muut jalokaasuthan loppuvat on-liitteeseen, kuten neon, ksenon ja argon.
Heliumin kemiallinen merkki on He ja sen järjestysluku on 2. Se on maailmankaikkeuden toiseksi yleisin alkuaine vedyn (H) jälkeen. Sitä on noin 24 % kaikesta aineesta. Valtaosa heliumista syntyi nykykäsityksen mukaan alkuräjähdyksessä ensimmäisten muutaman minuutin aikana.
Maapallolta heliumia löydettiin ensiksi 1895 kleveiitistä, mikä on uraniitin epäpuhdas muoto. Vuonna 1903 Yhdysvalloista löydettiin suuria heliumesiintymiä maakaasusta. Yhdysvallat onkin ollut maailman suurin heliumin tuottaja, ja sieltä tulee edelleen noin 84 % maailman heliumista. Aineella oli alkuaikoina sotilaallista merkitystä, sillä sitä käytettiin ilmalaivoihin. Saksa joutui käyttämään omissa zeppeliineissään tulenarkaa vetyä, ja historia muistaa Hindenburg-ilmalaivan tuhoutumisen liekkimeressä vuonna 1937.
Vuodesta 1990 lähtien Algeria on ollut maailman toiseksi suurin heliumin tuottaja noin 10 % osuudellaan. Muita tuottajamaita ovat Qatar, Venäjä, Kiina, Kanada ja Puola. Heliumin määrä Maapallolla on varsin rajallinen, ja sen on ennustettu loppuvan vuoden 2040 tienoilla.
Heliumin käyttö ilmapalloissa, sääpalloissa ja nykyaikaisissa ilmalaivoissa on murto-osa sen kokonaiskäytöstä. Heliumia käytetään muun muassa lasereissa, suprajohtavien magneettien jäähdyttämisessä, magneettikuvauslaitteissa, TIG-hitsauksen suojakaasuna ja hiukkaskiihdyttimissä. Kryogeniikka käyttääkin 28 % kaikesta heliumista. Kryogeniikassa tutkitaan materiaalien käyttäytymistä alle -150 celsiusasteen lämpötiloissa.
Lopuksi pakollinen varoitus: Vaikka helium on hajuton, väritön ja myrkytön, se on ihmiselle vaarallinen hengitettävä. Se saa äänen kuulostamaan hauskan kimeältä, koska se nostaa äänihuulten resonanssitaajuutta. Helium kuitenkin syrjäyttää suurina määrinä verestä happea ja voi aiheuttaa näin ollen tajuttomuutta ja jopa ilmarinnan. Nauttikaamme heliumista siis vain ulkoisesti. Turvallisia vappuja!
Kun kysytään, mikä on ihmisen suurin elin, ajatukset alkavat kelata maksan, sydämen ja muiden sisuskalujen välillä. Oikea vastaus on kuitenkin se, mikä peittää kaiken tuon: iho. Ja kun puhutaan suuresta, sitä se todella on. Aikuisen ihmisen iho on kooltaan noin kaksi neliömetriä ja painoa sillä on noin kymmenen kiloa.
Iho on meidän suojamme ympäristön monenlaisilta vaikutuksilta: vieraat aineet, kuten esimerkiksi bakteerit, ja vesi pysyvät poissa. Iho suojaa säteilyltä, pitää sisuskalut viileänä kuumalla ja lämpimänä kylmällä ilmalla.
Eikä iho ole pelkästään passiivinen toimija. Se valmistaa D-vitamiinia ja ottaa vastaan erilaisia tuntoärsykkeitä. Myös ihmisen silmässä on ihoa: silmän sidekalvo kuuluu ihoon ja silmäluomien sisäpuolella on ihoa.
Ihossa on kolme kerrosta: orvaskesi, verinahka ja ihonalainen rasvakerros. Orvaskedessä on 4-5 kerrosta, joista ylin on nimeltään marraskesi. Iho uusiutuu koko ajan.
Ihminen ja sika ovat ainoita maaeläimiä, joiden ihoa ei peitä minkäänlainen turkki. Toki ihmiselläkin on karvoja, mutta varsinainen turkki on hankittava muualta – nykyisin suositaan keinoturkista. Ihokarva kasvaa orvaskeden soluista, ja sen osat ovat juuri ja karva. Ihokarvan kuoressa on pigmenttisoluja, jotka antavat sille värin. Karvoja lähtee iholta noin 100 kappaletta päivässä. Hiukset kasvavat noin sentin kuukaudessa. Vastoin uskomusta leikkaaminen ei tee hiuksista vahvempaa tai kiihdytä sen kasvua eikä parranajo vaikuta siten partakarvoihin.
Ihmisen ihon väriin vaikuttaa kolme tekijää - orvaskedessä oleva ruskea pigmentti melaniini, verinahkassa aurinkosuodattimena toimiva oranssi karoteeni, sekä tietysti veri, joka punertavana kulkee verinahkan hiussuonissa. Lapset ovat yleensä vaaleampia, kuin aikuiset ja naiset vaaleampia kuin miehet. Albiinolta puuttuu ihosta melaniini.
On hyvä muistaa myös, että iho myös viestii. Punastuminen ja kalpeneminen kertovat paljon ihmisen tunnetiloista. Toisen ihmisen kosketus aistitaan herkästi ja on merkittävä osa esimerkiksi seurustelua ja parisuhdetta.
Ja lopuksi: lähes jokaisen ihmisen hikirauhasissa ja karvatupissa asustaa pienenpieniä huokospunkkeja. Erityisesti ne pitävät silmäluomista ja majailevat silmäripsissä. Lohdutuksena on sanottava, että ne ovat ”enimmäkseen” harmittomia.
Aurinkoisten kelien helliessä kannattaa muistaa suojella ihoaan. Se on meille elintärkeä, eli elin tärkeä!
Suomessa on vietetty reilun sadan vuoden ajan elokuun viimeisenä viikonloppuna mökki- ja veneilykauden päättäjäisiä, eli niin kutsuttuja venetsialaisia. Hyvän seuran, ruoan ja juoman lisäksi tapahtumaan on alkanut liittyä entistä laajemmin myös ilotulitus.
Ilotulitusten historia ulottuu Kiinaan Song-dynastian ajalle (960-1279 jaa). Jo tuolloin ilotulituksista vastaavista kehittyi arvostettu ammattikunta. Toki ennen tätäkin oli jo aikaansaatu paukahduksia ja rätinöitä heittelemällä esimerkiksi bambun varsia nuotioihin.
Ilotulite on käytännössä pieni raketti, jossa sen sisältämä metallien suoloista koostuva kemikaalipaketti ajetaan taivaalle sytytyslangalla sytytetyn ruudin avulla. Halutussa korkeudessa raketin sisältämä ruutipanos räjähtää ja sytyttää sisällä olevat aineet. Jos ne on osastoitu, ne räjähtävät peräjälkeen ja saavat aikaan haluttuja kuvioita.
Ilotulitteiden monet värit saadaan aikaan seuraavasti: punainen – litiumkarbonaatti ja strontiumsuolat; purppura - strontium- ja kupariyhdisteet; oranssi – kalsiumkloridi ja alumiini tai bariumoksidi; vihreä – bariumsuolat ja kloorin vapauttaja; sininen – kupariasetoarseniitti ja kloorin vapauttaja; turkoosi – kuparikloridi; hopea – alumiini ja titaani tai magnesium.
Kiinassa valmistetaan 70 prosenttia maailman ilotulitteista. Suomessa ilotulituksia järjestetään venetsialaisten lisäksi uudenvuoden aattona, jolloin taivaalle ammutaan pelkästään meillä arviolta 10 miljoonan euron arvosta raketteja.
Suomessa ilotulitteiden maahantuontia, valmistusta, säilytystä ja kauppaa valvoo Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes. Tukesin sivuilta löytyy hyödyllistä lisätietoa niin myyjille kuin kuluttajillekin.
Kalevalan päivää vietetään Suomessa 28.2. Yksi Elias Lönnrotin kokoaman ja kirjoittaman kansalliseepoksemme keskeisiä tarinoita liittyy sampoon.
Kun Väinämöinen ajautuu Pohjolan rannoille, Pohjan akka pelastaa hänet ja hoitaa kuntoon. Vastapalvelukseksi Väinämöinen lupaa lähettää seppä Ilmarisen takomaan Pohjan akalle sammon. Näin tapahtuu, mutta lopulta Väinämöinen lähtee ryöstämään sampoa itselleen, ja pakomatkalla Pohjan akan ja Väinämöisen yhteenotossa sampo vajoaa meren pohjaan ikuisiksi ajoiksi.
Mitä oli tuo himoittu sampo, kirjokansi?
Kalevalassa todetaan, että sampo toi Pohjolan asukkaille vaurautta ja onnea, mitä Väinämöinen alkoi kadehtia. Martti Haavio toimittamassa Kirjokansi-kokoelmassa (1952) esitetään, että kyseessä on taivaan kupua keskeltä tukenut pylväs, maan napa tai taivaannaula tai tästä maailmanpatsaasta taottu kuva. Sen juuret ovat myös syvällä maassa ja yhden alkuperäisrunon mukaan Väinämöinen ottaa ryöstöretkelle mukaan kuokan.
Kosmologis-filosofisia tulkintoja tukee myös sammon rinnakkaissana ”kirjokansi”, millä tarkoitetaan taivaankantta tähtineen.
Sampoa on tulkittu hedelmällisyysriittien kautta ja se on yhdistetty maanviljelykseen, sillä sampo toi ruokaa ja vaurautta: ”kun on sampo Pohjosessa:/siin’ ois kyntö, siinä kylvö,/siinä kasvo kaikenlainen.” Tai: ”Mi on Pohjolan elää?/Sai sampo jauhomaan,/kirjokansi kallumaan;/päivät jauhoi myötäviä,/toiset päivät syötäviä,/kolmannet kotipitoja.”
Radikaalin ja käsinkosketeltavan sampo-tulkinnan teki Paavo Haavikko runoelmassaan Rauta-aika (1982), missä sampo oli kone, millä tehtiin väärää rahaa. Kyseessä on kuitenkin taiteilijan muunnelma, eikä vakavasti otettava teoria sammon muinaisesta alkuperästä.
Kalevalan sampo on tarkoittanut mitä ilmeisimmin monia eri asioita, ja runonlaulajat ovat myös itse tulkinneet perin häilyväistä, mutta ilmeisen merkittävää, asiaa kukin omalla tavallaan.
Olipa kansanrunojemme sampo sitten konkreettinen kapine tai metafyysinen käsitys kosmologiasta, se on innoittanut kieltämme moniin tavoin (rahasampo, Sampo-konserni, Ura-Sampo, Sampo-hanke, Edusampo).
Lopuksi Tieto-Sampo haluaa muistuttaa, että Kalevalan sampo taipuu ”sampo, sammon”. Erisnimenä ensimmäistä kertaa Topeliuksen sadussa Sampo Lappelill (1860) käytetty etunimi Sampo puolestaan taipuu ”Sampo, Sampon”.
Tietomaassa oli vuonna 2006 esillä näyttely nimeltä Lentoon, sanoi Leonardo. Italiasta vuokrattuun näyttelyyn oli rakennettu toimivia malleja maailman kenties viimeisen yleisneron, Leonardo da Vincin, suunnittelemista laitteista.
Viimeistään silloin itselleni selvisi se, kuinka käsittämättömän lahjakas, taitava ja utelias visionääri Leonardo oli. Sen lisäksi, että hänen muutamia säilyneitä maalauksiaan pidetään maailman taidokkaimpina ja hän oli myös muusikko ja kirjailija, hän oli äärettömän tarkkasilmäinen havainnoitsija ja keksijä.
Leonardo tutki anatomiaa aikana, jolloin ruumiita ei pystytty säilömään. Hän pohti optiikkaa, valoja ja varjoja. Hän oli insinööri, joka suunnitteli siltoja, nostureita ja erilaisia rakennelmia, jotka vasta nykyaikana on voitu todistaa toimiviksi.
Hänen kynästään luonnostui paperille laskuvarjo, konekivääri, helikopteri, lentokone ja panssarivaunu. Hän suunnitteli jopa jousilla toimivan itsestään kulkevan ajoneuvon.
Mitä enemmän Leonardon piirustuksiin ja tutkielmiin tutustuu, sitä enemmän pää menee pyörälle siitä tosiasiasta, että tämä monilahjakkuus eli vuosina 1452-1519.
Mikäli Leonardo da Vincin täysin ainutlaatuinen nerous on jäänyt sinulle epäselväksi tai haluat vain virkistää muistiasi, klikkaa linkkiä ja uppoudu maailmaan, joka on kirjaimellisesti taruakin ihmeellisempi! Löytyvät sieltä myös ne kuuluisat maalauksetkin.
Keväisin lumet sulavat ja teiden vierustat ja ojanpohjat tulevat näkyviin. Samoin tulevat näkyviin kaikki ne roskat, joita välinpitämättömät ihmiset heittävät luontoon. Ikään kuin kukaan ei olisi kuullut ilmasto- tai muovijätekeskusteluista?!
Siksi on paikallaan muistuttaa, kuinka kauan mikäkin aine tai tavara säilyy luonnossa.
Luontoon heitetty tavara maatuu, eli mikrobit ja sienet hajottavat aineen rakenteen. Maatumisaikaan vaikuttavat esimerkiksi lämpötila, sademäärä, maaperän koostumus ja muut ilmastolliset tekijät. Niinpä saman aineen maatuminen trooppisessa sademetsässä on nopeampaa, kuin vaikkapa Saharan autiomaassa tai korkealla Himalajan vuoristossa.
Metallit eivät oikeastaan maadu, vaan hajoavat. Maaperän mikro-organismit eivät koske metalliin. Metallitölkki ruostuu aikojen kuluessa ja muuttuu hiutaleiksi, jotka leijailevat ilmakehään.
Lasi – varsinkin nykyaikainen teollisesti valmistettu – ei sekään kelpaa mikro-organismeille. Se saattaa hajota pienempiin osiin, mutta se ei maadu.
Polystyreeni on kestomuovi, jota käytetään esimerkiksi eristeissä, pakkausmateriaalina ja kertakäyttöastioissa. Sitä ei voi kierrättää ja se on poltettuna jopa myrkyllistä. Se ei myöskään maadu. Samoin käy polyeteenistä tehdyille tavaroille. Polyeteeni on halpaa, ja se on käytetyin polymeerinen muovin raaka-aine.
Vanhassa maitopurkissa käytettiin vahausta ja se maatui paljon nopeammin kuin munakenno. Syynä oli purkissa käytetty vahaus, jolloin sen valmistukseen kului vähemmän materiaalia, kuin vahaamattomaan munakennoon. Nykyään vahaus on korvattu uusiokäytettävällä muovikalvolla, eikä maitopurkki ole siis biohajoava.
Jotta mielemme jäisi asioita ja vuosilukuja, alla on listattuna muutamia tavaroita tai aineita ja niiden arvioituja maatumis- tai hajoamisaikoja. Tiedän, että ajat vaihtelevat eri lähteissä suuresti, mutta tarkoitus onkin herätellä ajattelemaan.
Roska-astiat ja kierrätys on keksitty. Käyttäkäämme siis niitä.
Tavara Hajoamisaika
Paperipyyhe 2‒4 viikkoa
Appelsiininkuori 2‒5 viikkoa
Puuvillakangas 1‒5 kuukautta
Ompelulanka 3‒4 kuukautta
Maitopurkki 1‒5 vuotta
Tupakantumppi 1‒12 vuotta
Munakenno 5 vuotta
Purukumi 20‒25 vuotta
Nahkakenkä 25‒30 vuotta
Nailonvaate 30‒40 vuotta
Alumiinitölkki 80‒200 vuotta
Kosteuspyyhe 100 vuotta
Muovipullo 70‒450 vuotta
Hiuslakkapullo 200‒500 vuotta
Paristo 200‒1000 vuotta
Mustepatruuna 450‒1000 vuotta
Kalastussiima 600 vuotta
Vauvan vaippa 500‒800 vuotta
Muovipussi 500‒1000 vuotta
Auton rengas 2000 vuotta
Lasipullo 1 miljoona vuotta
Mistä tietää että Maa on pyöreä? Miten Maan pyöreyden voi huomata? Keinoja on monia, suurin osa varsin yksinkertaisia. Kaarevuus selviää jo koulutrigonometrialla, kun vähän pähkäilee. Helppo tapa on mennä sellaisen veden äärelle, josta ei näy vastarantaa. Voi vaikkapa katsoa loittonevaa purjevenettä, joka "putoaa" horisontin taa. Viimeisenä siitä näkyy vain maston huippu. Vaihtoehtoisesti voi ajella itse veneellä kohti rantaa ja huomata rakennusten ilmestyvän pikkuhiljaa näkyviin.
Tai sitten voi vain katsella kuunpimennystä. Tuolloin Maa on suoraan Auringon ja Kuun välissä, ja Kuu lipuu Maan langettaman varjokartion läpi. Kun katsoo koko näytelmän alusta loppuun, niin huomaa helposti, että varjohan muodostaa ympyrän kaaren. Tarkempiakin keinoja on. Voi vaikkapa ottaa tikun ja mitata sen varjon pituuden tasan puoliltapäivin eri paikoissa maan pinnalla. Kun lähestytään päiväntasaajaa, sitä lyhemmäksi varjo käy. Kreikkalainen Eratosthenes laski tällaisista tuloksista Maan halkaisijan hyvin tarkkaan jo noin 250 eaa.
On silkkaa urbaania legendaa, että keskiajalla olisi uskottu litteään maahan. Tuo luulo "menneistä väärän tiedon ajoista" sai alkunsa vasta 200-400 vuotta sitten. Lähinnä kai kyse oli poliittisista lokakampanjoista, joissa pyrittiin horjuttamaan kirkon valtaa. Nykypäivänä litteään maahan uskominen on yksi oudoimpia salaliittoteorioita. Se kun vaatii lähes kategorista silmien sulkemista lukemattomilta hyvin yksinkertaisilta todisteilta, jotka olisivat ihan kaikkien nähtävissä. Ja toisaalta ne samat havainnot pitää kuitenkin pystyä selittämään. Sitä varten pitää kehitellä toinen toistaan kummallisempia ajatuskyhäelmiä, kuten vaikkapa mystisiä hologrammeja.
Mutta minkäs teet, jotkut tosiaan luulevat huomaavansa asioita, joita kukaan muu ei mukamas ole hoksannut viimeisen muutaman tuhannen vuoden aikana. Osa on sellaisia "oman elämänsä Einsteineja", toiset taas trollailevat ihan vain aikansa kuluksi.
Lisää asiasta täältä.
Jarmo Korteniemi, vapaa tiedetoimittaja, planetologi
Tuttu sanonta kuuluu: ”Hyvä muisti, mutta lyhyt”. Muisti on kuitenkin osa-alue, mitä voi harjoittaa ja sen käyttöön on kehitetty monenlaisia tekniikoita – varsinkin, kun on kyse esimerkiksi pitkistä sanalistoista tai numerosarjoista.
Yksi helpoimpia keinoja on tehdä sanojen alkukirjaimista tai alun kirjaimista muistisääntöjä. ”Kesy marhu” muistuttaa minua siitä, mitkä ovat ne kuukaudet, joissa on vain 30 päivää (kesä-, syys, marras- ja huhtikuu). Saksan tunnilla opettelin sanojen merkityksiä tyyliin ”aina remmi” (immer = aina).
Edistyneemmät tekniikat vaativat käyttäjältään mielikuvitusta ja mielellään erittäin vilkasta sellaista. Niin sanotussa muistipalatsi-tekniikassa esimerkiksi mökille pakattavien tavaroiden listan esineille annetaan jokin erikoinen hahmo: vesikanisteri voi olla auton rengas, kärpäslätkä voi olla tunkki, kumisaappaat lasinpyyhkijät jne. Sitten nämä mielikuvat sijoitetaan vaikkapa asunnon eri huoneisiin. Eteisessä näkyy lasinpyyhkijä tunkkaamassa ylös rengasta. Näin edetään eri huoneiden kautta lista läpi.
Yksi keino on paloitella asiat kokonaisuuksiksi. Kauppalistan tavarat voi sijoitella tutun lähikaupan hyllyille, ja sitten itse kaupassa hahmottaa, mitä mistäkin paikasta on lastattava koriin
Numeroiden muistamisessa käytetään lukuisia tekniikoita. Jotkut antavat kullekin numerolle kirjainvastineen. Pelikorttien järjestyksen pakassa voi opetella antamalla kullekin kortille jokin hahmo, joka tekee jotain, mikä puolestaan kohdistuu johonkin. Näin syntyy aina kolmen kortin sarjoja, joita ei tarvitse muistaa kuin 18, jolloin koko 52-korttinen pakka on muistissa.
Yksi alan suosikkiteoksia on Joshua Foerin kirja Moonwalking with Einstein, mikä on suomennettu nimellä Kaiken muistamisen taito (2012). Linkki aiheeseen on myös Ylen sivuilla.
Cernissä, eli Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, havaittiin ilmiö, joka ei sovi nykyfysiikan niin sanotun standardimallin raameihin.
Kvarkkien hajoamisen oheistuotteina syntyi ennustettu määrä elektroneja, mutta vähemmän myoneja, kuin oli odotettu. Yhtenä selityksenä esitettiin teoria, että havaitun anomalian aiheutti kenties jokin vielä tuntematon hiukkanen.
Varsinaista käytännön merkitystä havainnolla ei ole ja itse havaintokin pitää vielä varmentaa monin eri tavioin, mutta standardimalliin se vaatisi täydennystä tai muutosta. Mikäli siis tulos varmennetaan.
Innokkaimmat tahot puhuvat jo mahdollisesta uudesta luonnonvoimasta, mutta ihan niin pitkälle meneviä johtopäätöksiä lienee liian aikaista tehdä.
Kyseessä on äärettömän lyhtytaikainen ja äärettömän pienten asioiden tapahtuma, mutta mikäli se kiinnostaa, on täällä lisätietoa suomeksi ja englanniksi.
Luonnossa on edelleen asioita, joiden synnystä tai jopa olemassaolosta kiistellään. Yksi tällainen ilmiö on pallosalama. Ilmiöstä on muistiin merkittyjä havaintoja esimerkiksi vuodelta 1638 Devonista Englannista, jolloin halkaisijaltaan valtavan, peräti 2.4-metrisen tulipallon, kerrottiin ilmestyneen ukkosmyrskyn aikana kirkkoon ja surmanneen neljä ihmistä. On myös tutkijoita, joiden mielestä pallosalama on pelkkä optinen harha. Ilmiölle on kuitenkin perustettu oikein komitea nimeltään The International Committee on Ball Lightning (ICBL).
Valtaosa havainnoista kuvailee yleensä muutaman kymmenen senttimetrin kokoista palloa, joka ilmestyy ukonilman aikana. Ilmiön kesto on joitakin sekunteja. Sen on kuvailtu liikkuvan milloin epäsäännöllisesti sinne tänne, milloin leijuvan paikallaan tai liikkuvan jopa vastatuuleen. Pallosalaman on kerrottu ilmestyvän sisään huoneeseen jopa seinän läpi ja kulkeneen esimerkiksi ikkunanpieltä pitkin ylöspäin ja sitten hävinneen vahinkoa aiheuttamatta.
Toisaalta pallosalama on saattanut polttaa tai sulattaa materiaalia, ja onpa Suomesta merkintä tapauksesta, jossa pallosalama upposi sadevesitynnyriin ja kiehutti veden hetkessä. Tästä voitaisiin vesimäärä tietäen laskea esimerkiksi ilmiön energiamäärä.
Pallosalaman väriä on kuvailtu hehkulampun kaltaiseksi, mutta muistiin on merkitty punaisia, oransseja ja keltaisia pallosalamia. Ilmiö häviää joko nopeasti itsekseen tai sitten se saattaa ikään kuin räjähtää. Jäljelle jää haju, joka muistuttaa otsonia tai palanutta rikkiä.
Lentokoneet ovat herkkiä salamaniskuille. Niinpä nekään eivät ole välttyneet pallosamailta. Vuonna 1963 sellaisen kerrotaan ilmestyneen koneen matkustamoon ohjaamon oven läpi ja kulkeneen pitikin käytävää. Vuonna 2014 pallosalama ilmestyi lentokoneen ohjaamoon juuri ennen kuin koneen nokkaan iski salama.
Pallosalamalle on tarjottu monia eri selityksiä. Salaman tapaan se lienee sähköinen ilmiö. Siihen on liitetty muun muassa nanohiukkasia, mutta yleisimpänä selityksenä pidetään ilman kaasujen atomien muuttumista plasmaksi. Tämän aiheuttaisi ilmiön aikaansaama valokaari.
Pallosalamaa on yritetty saada aikaan myös laboratorio-oloissa muun muassa Max Planck -instituutissa, Israelissa ja Brasiliassa. Jonkinlaisia hetkellisiä onnistumisia on saatu kuvattuakin, mutta lopullista selvyyttä pallosalaman syntymekanismista ja olomuodosta ei ole saatu.
Olipa totuus pallosalaman taustalla mikä tahansa, monet ovat kertoneet nähneensä sellaisen tai tuntevat jonkun, joka on nähnyt ilmiön. Pallosalamassa viehättää sen salaperäisyys, ennustettavuuden puute, äärimmäinen harvinaisuus ja salaman kaltaisena hieman pelottavakin luonne. Emme tiedä siitä vielä kaikkea. Siksi se onkin niin kiehtova.
Luku pii on matemaattinen vakio, joka esiintyy monilla matematiikan ja fysiikan alueilla. Sitä merkitään kreikkalaisella kirjaimella π. Se määritellään seuraavasti: pii on yhtä kuin ympyrän kehän suhde halkaisijaan.
Pii on transsendenttiluku, eli se ei toteuta mitään kokonaiskertoimista polynomiyhtälöä. Piitä on kuitenkin määritelty likiarvoisesti jo kauan. Vanhassa testamentissa sille annettiin arvo 3. Muinaisessa Egyptissä matemaatikko Ahmose määritteli sen luvuksi noin 3,13.
Kouluissa opettava piin likiarvo on 3,14. Nykyään piin arvoa lasketaan tietokoneilla, ja helmikuuhun 2021 mennessä se oli laskettu jo 50 biljoonan (!) desimaalin tarkkuudella. Esimerkiksi 1800-luvulla elänyt englantilainen harrastajamatemaatikko William Shanks käytti kaksikymmentä vuotta laskeakseen piin likiarvon 707 desimaalin tarkkuudella. Harmittavasti kuitenkin vuonna 1945 huomattiin, että hän oli laskenut 528. desimaalin väärin.
Piirin desimaalien muistamisesta ulkoa myös kilpaillaan. Internetistä löytyy virallinen ranking-lista parhaista suorituksista. Kärjessä on tällä hetkellä intialainen Suresh Kumar Sharma, jonka tulos vuodelta 2015 on 70 030 desimaalia. Kakkosena on niin ikään intialainen Rajveer Meena tuloksella 70 000. Kolmantena listalla on kiinalainen Lu Chao tuloksella 67 890.
Euroopan ykkönen on ruotsalainen Jonas von Essen, jonka tulos on 24 063. Hänen sijoituksensa maailmanlistalla on yhdeksäs. Ruotsalaisia ja norjalaisia löytyy listalta useita. Ensimmäinen suomalainen, Kai Toiminen, löytyy sijalta 579 tuloksella 200.
Ufohistorian kuuluisin tapaus on niin sanottu Roswellin maahansyöksy. Yhdysvalloissa New Mexicon osavaltiossa putosi tarinan mukaan lentävä lautanen, ja armeija löysi aluksen lisäksi avaruusolentoja.
Näin siis tarinan mukaan. Kun Roswellin tapausta tarkastellaan pelkästään tiedossa olevien tosiasioiden kautta, asia näyttäytyy kuitenkin varsin toisenlaisessa valossa.
Tilanhoitaja W.W. ”Mac” Brazel oli tarkastamassa tiluksiaan 14.6.1947, kun hän hämmästyksekseen löysi maahan levinneenä erilaista materiaalia, joka näytti tippuneen taivaalta. Niin outoa se ei kuitenkaan ollut, että hän olisi kerännyt sitä heti talteen, vaan vasta 4.7. hän kuljetti osan löydöstään kaupunkiin ja 7.7. seriffin toimistoon.
Seriffi kehotti ottamaan yhteyttä läheisen armeijan lentotukikohdan ihmisiin, ja sieltä lähetettiin paikalle tiedustelu-upseeri Jesse Marcell ja CIA-yhteyshenkilö Sheridan Cavitt. He kävivät keräämässä materiaalia ja veivät sitä mukanaan lentotukikohtaan.
Tukikohdassa toimi 509:s pommituslennosto, joka oli tuolloin maailman ainoa operatiivinen atomipommituslennosto. Sitä johti eversti ”Butch” Blanchard, joka käskystä tai ainakin hyväksynnästä tiedotusupseeri Walter Haut julkaisi asiasta virallisen lehdistötiedotteen.
Niinpä maailmalle levisi 8.7.1947 uutinen, jonka mukaan armeijan lentojoukot ovat saaneet haltuunsa lentävän lautasen, mutta tarkempia yksityiskohtia ei lentolaitteesta vielä kerrota. Roswell Daily Record -lehden etusivu onkin tapaukseen liittyen ehkä eniten levitetty kuva. Uutinen levisi myös muita medioita pitkin, ja kaupunkiin alkoi sadella lisätietopyyntöjä ympäri maailmaa.
On tärkeä muistaa, että lentävistä lautasista oli tuolloin puhuttu vasta puolisen vuotta. Havaintoja esineistä, joita ihmiset eivät osanneet tunnistaa, oli tehty paljon ja aihe kiinnosti ihmisiä. Avaruusaluksiin ja niiden matkustajiin liittyvää tarustoa ei sellaisena, kuin me sen nyt tunnemme, ollut vielä siis olemassa.
Niinpä ei ollut yllättävää, että jo seuraavana päivänä samainen lehti julisti etusivullaan, että kahdeksannen ilma-armeijan komentaja kenraali Ramey ”tyhjensi Roswellin lautasen” ja totesi, ettei aiheen tiimoilta kannattanut enää spekuloida: kyseessä oli säähavaintopallo ja sen osat.
Lehdistö kutsuttiin kenraalin pakeille, ja he saivat vapaasti kuvata, kun sekä Ramey että Marcell poseerasivat hauraalta näyttävän materiaalin kanssa. Nämäkin kuvat ovat laajalle levinneitä.
Kohu tapauksen ympärillä loppui siihen. Kului 30 vuotta, ennen kuin se kaivettiin uudestaan esiin ja sen ympärille alettiin luoda aivan uutta tarinaa. Sen mukaan Roswellin materiaali oli vaihdettu havaintopallon osiin, ja maatila oli ollut vain paikka, jonne ufosta oli pudonnut osia sen saatua osuman salamaniskusta tai vastaavasta. Varsinainen alus ja sen matkustajat löytyivät kauempaa Coronasta.
Sen jälkeen on löydetty todistajiksi niin hautausurakoitsijaa, sairaanhoitajaa, vartiomiestä ja jos jonkinlaista silminnäkijää. Tapauksesta on julkaistu satoja kirjoja ja muutama kirjailija elättääkin itsensä Roswell-asiantuntijana.
1990-luvun puolivälissä Yhdysvaltain armeija ilmoitti, että Roswelliin pudonnut materiaali oli osa salaista 1947-49 toteutettua Mogul-hanketta. Siinä valtavankokoisilla heliumtäytteisillä palloilla tai oikeammin säkeillä lennätettiin mittalaitteistoa ionosfääriin saakka. Tarkoituksena oli havainnoida yläilmakehästä merkkejä siitä, joko Neuvostoliitto oli laukaissut ensimmäisen ydinaseensa. Lentävää lautasta käytettiin siis jo silloin peitekeinona, jolla salattiin uuden aseen tai havaintolaitteen koelentoja.
Ja miten tilanhoitaja Mac Brazel kuvaili itse löytöään vuonna 1947: ”Laajalla alueella kirkasta materiaalia, joka koostui kuminauhoista, tinafoliosta ja varsin vahvasta paperista sekä kepeistä.” Ei siis avaruusaluksen kappaleita, vaan juuri sellaista tavaraa, mitä valokuvissa Ramey ja Marcell esittelevätkin.
Kaikki muu on sitten tarustoon kuuluvaa ja sopii erinomaisesti vaikkapa folkloristiikan kurssille.
James Bondin kuvitteelisen roolihahmon satumainen onni erilaisissa uhkapeleissä on mahtava. Vaikka Bond onkin filmeissä melkoinen korttitaituri, kirjailija Ian Fleming aloitti ensimmäisen Bond-kirjan Tohtori Ei rulettipöydän äärestä. Filmi-Bond pelasi rulettia elokuvassa Timantit ovat ikuisia (1971).
Tietomaan Kruuna vai klaava -näyttelyn yksi kohde on ruletti, ja siitä on hyvä tietää muutama asia:
Ensimmäisen varsinaisen rulettipelin kehitti 1600-luvulla matemaatikko Blaise Pascal. Ranskalaiset Fançois ja Louis Blank lisäsivät peliin nollan 1842 kasvattaakseen pelinjärjestäjän voittoja.
Eurooppalaisissa ruleteissa on 37 numeroa (0-36). Amerikkalaisissa ruleteissa numeroita on 38 (0-36 ja 00). Rulettipyörän kehällä joka toinen numero on musta ja joka toinen punainen. 0 on yleensä vihreä. Rulettikuula pannaan pyörimään vastapäivään rulettipyörän pyörimissuuntaan nähden.
Pelipöydällä on rulettipyörää vastaavat numerot samoilla väreillä. Jos kuula pysähtyy nollaan, ei voittoja tule numeroruuduista, väriruuduista, parillinen tai pariton -ruuduista eikä iso tai pieni numero -ruuduista.
Ruletti on onnenpeli, eikä ole olemassa systeemiä, jolla pelaaja jäisi voitolle pitkällä aikavälillä. Systeemit voivat auttaa saamaan pieniä voittoja, jotka puolestaan houkuttelevat pelaajaa pelaamaan lisää, mutta riittävän pitkään pelattuaan hän jää kuitenkin tappiolle.
Kesä ja ukkoset kuuluvat olennaisesti yhteen. Mitä kaikkea mielenkiitoista ukonilmoista tiedetään?
Monelle on varmaan yllätys, että ukkoset ovat osa maapallon laajuista ilmasähkövirtapiiriä. Ionosfäärin alapuolella, eli alle 100 kilometrin korkeudessa, on yläilmakehää heikompi maapallon laajuinen virtapiiri. Juuri se ylläpitää ukkostoimintaa.
Ukonilmat jaetaan ilmamassaukkosiin ja rintamaukkosiin. Ilmamassaukkonen aiheutuu voimakkaan auringonpaisteen vaikutuksesta ja niitä esiintyy yleensä kesäaikaan iltapäivisin. Rintamaukkoseen aurinko juuri ei vaikuta, vaan se syntyy kylmään rintamaan, joka kiilautuu lämpimän ja kostean ilman alle. Näitä ukkosia voi olla mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.
Ukonilmassa pilviin syntyneet erimerkkiset staattiset sähkövaraukset purkautuvat äkisti, ja tätä purkautumista kutsutaan salamaksi. Valokaari kuumentaa ilmaa, joka laajenee ääntä nopeammin. Tästä aiheutuu sokkiaalto, joka lähellä kuuluu voimakkaana paukahduksena ja kauempana jyrinänä. Mitä pitempi salama on, sitä kauemmin jyrinä kuuluu, sillä pitkän salaman eri osissa paineaallot syntyvät eri aikaan ja näin ääntäkin syntyy pitemmän aikaa.
Suomessa esiintyy kesässä noin 10 merkittävää ukkosta. Siinä salamoita iskee maahan päivässä 1000. Voimakkaassa ukkosessa salamoita iskee 5000-10 000 päivässä. Näitä on meillä vain 1-3 kertaa kesässä. Salaman keskilämpötila on huimat 20 000 celsiusastetta, joten kyseessä on vaarallinen sääilmiö.
Maan länsiosat ja etenkin Pohjanmaa ovat tilastojen valossa Suomen aktiivisimpia ukkosalueita.
Ukonilman etäisyys voidaan laskea salamanlyönnistä. Valo etenee 300 000 kilometriä sekunnissa ja ääni 330 metriä sekunnissa. Äänellä menee siis kilometrin matkaan 3 sekuntia. Kun salama välähtää, aletaan laskea sekunteja. Kun jyrähdys kuuluu, jaetaan saatu sekuntimäärä kolmella ja näin saadaan likiarvo siitä, monenko kilometrin päässä salama iski.
Ukkosista ja salamoista löytyy paljon lisätietoa Ilmatieteen laitoksen sivulta.
Elämme salasanojen maailmassa. Digitalisoituneessa elämässämme kaikkialla kysytään käyttäjätunnusta ja salasanaa. Mikäli niiden kanssa ei ole huolellinen, saattaa tapahtua monia ei-toivottuja asioita.
Nykysuosituksen mukaan turvallisessa salasanassa on vähintään 12 merkkiä. Se sisältää isoja ja pieniä kirjaimia, numeroita ja välimerkkejä. Tärkeää on myös, että salasana on helppo muistaa, mutta vaikea arvata.
Yleinen on myös salasanalause. Murteelliset sanat, tahalliset väärinkirjoitukset tai puhekielen ilmaisut vahventavat salasanaa.
Tietomaan Kruuna vai klaava -näyttelyssä on kohde, missä voi konkreettisesti kokeilla omien salasanojensa vahvuutta. Samalla näkee myös, miten helppoa on heikon salasanan murtaminen.
Jos salasanassa on vain kolme isoa kirjainta, sen murtamiseen tarvittava laskennallinen aika on vain 0,0244 sekuntia. Kun yksi kirjaimista muutetaan pieneksi, aika on 0,1951 sekuntia. Kun näihin lisätään kolme numeroa, aika on jo 27,5 tuntia. Jos tähän salasanaan lisätään vielä kaksi erikoismerkkiä, sen pituus on kahdeksan merkkiä ja laskennallinen murtamisaika on 343 vuotta! Melkoinen ero siis.
Samaa salasanaa ei saisi käyttää eri palveluissa. Salasanaa ei saa paljastaa kenellekään eikä sitä saa säilyttää käytettävän kohteen yhteydessä esimerkiksi paperille kirjoitettuna. Viranomaiset eivät koskaan kysy kansalaisten salasanoja.
Suomi ja unkari – sukukieliäkö?
Suomalaisille on itsestään selvää, että viro on suomen sukukieli. Samankaltaisuus on ilmiselvää: voimme tunnistaa virosta koko joukon sanoja, ja joskus ymmärrämme jopa yksinkertaisen lauseen, vaikkemme olisi tuota kieltä koskaan opiskelleetkaan. Mutta miten on kaukaisempien sukukielten laita? Mistä voi tietää, että unkari ja suomi ovat sukukieliä, vaikka ne eivät juuri muistuta toisiaan.
Kielisukulaisuuden toteaminen ei perustu siihen, että voimme tunnistaa vertailtavista kielistä toisiaan muistuttavia sanoja. Sukusanat ovat usein hyvinkin erinäköisiä, esimerkiksi suomen sanoja sata, pata ja kota vastaavat unkarin sanat száz, fazék ja ház (lue saaz, fazeek, haaz; z on soinnillinen s). Olennaista on, että sanat ovat systemaattisesti erinäköisiä, eli tiettyjä äänteitä vastaavat aina tietyt samat äänteet.
Esimerkin sanoissa todistusvoimaista on muun muassa se, että suomen toisen tavun alussa olevaa t:tä vastaa unkarissa aina z. Tällaiset yhdenmukaisuudet eivät voi olla sattumaa vaan kertovat siitä, että yhteisestä kantakielestä polveutuvat kielet ovat käyneet läpi omalla tahollaan tiettyjä muutoksia, ja koska kielen muuttuminen on säännönmukaista, voimme nykykieliä vertailemalla kartoittaa tapahtuneita muutoksia.
Säännöllisten äännevastaavuuksien lisäksi kielen rakenne on tärkeä kielisukulaisuuden todiste. Suomi ja unkari kuuluvat muiden suomalais-ugrilaisten kielten tavoin ns. agglutinoivaan kielityyppiin, mikä tarkoittaa, että sanavartalon perään liitetään johtimia, sijapäätteitä, tunnuksia ja liitteitä, esim. kirja+sto+i+ssa+mme ja unkariksi sama aivan vastaavalla tavalla: köny+tára+i+nk+ban. Indoeurooppalaiset naapurikielemme, jotka jäsentävät todellisuutta eri tavoin, ilmaisevat asian toisin, esim. englanniksi esimerkkimme kuuluisi in our libraries. – Kielisukulaisuus on kiehtova asia, joka on tieteellisin metodein todistettavissa, mutta arkikeskustelussa se ei hetkessä aukea.
Harri Mantila
Langaton viestintä ja kaikenlainen etäyhteydenpito ovat viime päivinä nousseet arvoon arvaamattomaan.
Kun uljas valtamerilaiva Titanic upposi neitsytmatkallaan 10.4.2012, se yritti tavoitella toisia laivoja apuun radiosähkötyksellä. Sähkötyksessä käytettiin Samuel Morsen vuonna 1832 langallista lennätinviestintää varten kehittämää menetelmää, eli morseaakkosia.
Italialainen Guglielmo Marconi teki kokeiluja radioaalloilla 1895, ja häntä onkin kutsuttu ensimmäiseksi, joka sai aikaan langattoman radioyhteyden kahden etäällä olevan aseman välillä. Tosin muutkin tekivät kokeiluja samaan aikaan eri maissa.
Tunnetuin morsetusviesti on SOS: kolme pistettä, kolme viivaa, kolme pistettä. Sen on väitetty merkitsevän muun muassa Save Our Souls (pelastakaa sielumme), Save Our Ship (pelastakaa laivamme) tai Send Our Savior (lähettäkää pelastajamme). Todellisuudessa merkkisarjan selitys on yksinkertaisesti se, että se on helppo muistaa ja lähettää.
SOS ei ollut kuitenkaan Titanicin uppoamisajankohtana ainoa eikä edes kaikkien tuntema hätämerkki. Titanicin viesteissä toistettiin yhdessä SOS:n kanssa merkkejä CQD, eli viiva-piste-viiva-piste, viiva-viiva-piste-viiva, viiva-piste-piste. Tämän on väitetty merkitsevän Come Quick Drowning (tulkaa pian uppoamme). Sekään ei pidä paikkaansa, vaan CQ tarkoittaa vapaasti käännettynä ”huomio kaikki asemat” ja D puolestaan sanaa ”distress” eli hätä.
Niinpä yksi Titanicin lähettämistä sähkösanomista alkoi CQD CQD CQD MGY, jossa viimeinen kirjainyhdistelmä oli Titanicin oma kutsutunnus.
Jotta lyhennetietous ei loppuisi vielä tähän, muistattehan, että Titanicin virallinen nimi oli RMS Titanic. Alun RMS-lyhenteen merkityksestäkin on erilaisia väittämiä, kuten Royal Merchant Ship (kuninkaalinen kauppalaiva) tai Royal Motor Ship (kuninkaallinen moottorialus). Oikeasti se tarkoittaa Royal Mail Steamer, eli kuninkaallinen postilaiva tai vielä tarkemmin kuninkaallinen postihöyry.
Ja kaikkihan tietävät, että ne maalaukset ja piirrokset Titanicista, joissa se seilaa uljaasti savu neljästä piipusta tupruten, ovat väärin tehtyjä.
Tuulisena päivänä voi päivittää tietojaan sääaiheesta. Mitä meteorologi tarkoittaa, kun hän sanoo tuulen olevan navakkaa? Entä millainen on kohtalainen tuuli?
Tuulen voimakkuuksille on yleisesti seitsemän erilaista kuvaavaa sanaa: tyyni, heikko, kohtalainen, navakka, kova, myrsky ja hirmumyrsky. Kohtalainen tuuli on 4-7 m/s ja navakka 8-13 m/s. Tuulen nopeus mitataan 10 minuutin keskinopeuksina.
Tuulen suunta ilmaistaan siten, että suunnaksi tulee se, mistä päin havaitsijaa ilma liikkuu.
Sääkartalla näkyvät mustat viivat ovat niin sanottuja isobaariviivoja. Siellä, missä viivat ovat hyvin lähekkäin toisiaan, tuulee voimakkaimmin. Tämä johtuu siitä, että mitä voimakkaammin ilmanpaine laskee, sitä voimakkaammin tulee. Isobaariviivat ilmaisevatkin ilmanpainealueita.
Hyvä tietopaketti tuulista löytyy Ilmatieteen laitoksen sivuilta.
Loppukesä ja alkusyksy tuovat tullessaan enenevässä määrin vesisateita. Autoilijoiden on tällöin huomioitava riittävän näkyvyyden ja näkyväisyyden lisäksi mahdollinen vesiliirron vaara. Suomen tiet kuluvat pitkän talven, nastarenkaiden ja runsaan raskaan liikenteen vaikutuksesta varsin nopeasti urille, eikä tieverkkoa ehditä kesäkauden aikana korjata kuin sieltä täältä.
Auton renkaissa on urat ja kuviot sitä varten, että ne lisäävät pitoa ja siirtävät vettä pois edestään. Kun renkaat kuluvat, urasyvyys muuttuu ja vettä pois siirtävä ominaisuus heikkenee. Jos nopeutta on oloihin nähden liikaa ja vettä tien pinnalla tarpeeksi, auto saattaa joutua vesiliirtoon.
Tällöin renkaat eivät ole enää kosketuksissa tien pintaan, vaan auto kulkee vesipatjan päällä ja menettää ohjattavuutensa. Liikenneturvan mukaan silloin ei ratin kääntely enää auta, eikä se edes kannata: kun ohjattavuus palautuu, auto lähtee siihen suuntaan, mihin rattia on käännetty ja voi siksi suistua pois tieltä.
Liikenneturvan ohjeet vesiliirron välttämiseksi ovat muun muassa valppaus, eli tietä pitää tarkkailla mahdollisten vesiurien ja lammikoiden varalta. Voimakkaita kiihdytyksiä ja jarrutuksia sekä ohjausliikkeitä tulee välttää. Jos vesiliirto tapahtuu, paina kytkin pohjaan tai automaattivaihteisella autolla nosta jalka kaasulta.
Huolehdi siis renkaiden kunnosta ja ennen kaikkea sovita nopeus olosuhteisiin nähden oikeaksi. Legendaarinen ajo-opettaja Ensio ”Enska” Itkonen sanoi aina, että älä aja sataa, kun sataa.
Lisätietoa renkaista ja muun muassa vesiliirrosta löytyy täältä.
Jo kauan on tiedetty, että Kristoffer Columbus ei ollut ensimmäinen eurooppalainen, joka löysi tiensä Amerikkaan vuonna 1492. Viikinkien on arveltu käyneen alueella noin 500 vuotta ennen häntä. Tarkkaa ajankohtaa viikinkien saapumiselle ei ole pystytty aikaisemmin määrittämään.
Keskiviikkona arvostetussa Nature-lehdessä julkaistu tutkimus antaa vierailulle kuitenkin tarkan ajankohdan: tasan tuhat vuotta sitten, eli vuonna 1021. Tämä on ollut mahdollista kehittyneen radiohiiliajoituksen ansiosta.
Ainoa varmasti viikinkien asuttamaksi tunnettu paikka on Kanadan Pohjoisrannikolla sijaitsevalla Newfoundlandin saarella oleva L’Anse aux Meadows. Sen on arveltu toimineen tukikohtana viikinkien tutkimusretkille muille alueille ja vielä kauemmas etelään. Viikinkiasutuksen jäänteiden arkkitehtuurista, löydettyjen esineiden kappaleista ja jopa islantilaisista saagoista on tehty päätelmiä asutuksen mahdollisesta ajankohdasta.
Uudessa tutkimuksessa tarkasteltiin kolmea puunpalaa, joista kaksi oli ainakin eri puulajia, nimittäin palsamikuusta ja katajaa. Tarkka ajanmääritys voidaan tehdä, mikäli kohde on altistunut vuonna 993 tapahtuneelle voimakkaalle aurinkomyrskylle. Sen jättämä jälki puun vuosirenkaissa on ainutlaatuinen, ja ajanmääritys tehdään yksinkertaisesti laskemalla vuosirenkaat siitä eteenpäin puun kaatoon asti.
Toinen uutinen kertoi vastikään, että erään arvion mukaan Italiassa oltiin hajulla Pohjois-Amerikasta jo 150 vuotta ennen Kolumbuksen matkaa. Tämä on päätelty milanolaisen mukin Galvaneus Flamman keskeneräisestä Cronica universalis -käsikirjoituksesta. Siinä mainittu Marckalada on hyvin samankaltainen, kuin islantilaisten saagojen Grönlannista länteen sijaitsevaa metsäistä maata tarkoittava sana. Tämäkin viittaa siis Pohjois-Amerikan koillisosaan, missä Newfoundland sijaitsee.
Ohessa linkki Nature-lehden kiinnostavaan artikkeliin sekä Tiede-lehden juttuun munkki Flamman käsikirjoituksesta.
Oikeastaan jokaiseen tuotteeseen – oli se sitten elintarvike, työkalu, lääke, postimerkkivihko tai aikakauslehti – on painettuna jonkinlainen koodi. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin kaupan kassahenkilö näppäilee kassakoneeseen hinnan tai numerokoodin. Ostoksemme luetaan nopeasti ja tarkasti viivakoodinlukijalla, joka ilmoittaa kassakoneeseen hinnan, vie tuotteen oston tiedoksi kaupan varastojärjestelmään ja paljon muuta.
Viivakoodin idea lähtikin philadelphialaisen kauppiaan ääneen tuumailusta, että kehittäisipä joku sellaisen järjestelmän, jolla tuotteet voitaisiin kirjata nopeasti kassajärjestelmään. Tämä tapahtui vuonna 1948 ja Bernard Silver -niminen opiskelija vinkkasi asiasta tuttavilleen Norman Woodlandille.
Yhdessä he alkoivat kehitellä järjestelmää, jossa he alun perin venyttivät morsekoodin pisteet ja viivat eripaksuisiksi viivoiksi. He saivat idealleen patentin vuonna 1951. Tästä oli kuitenkin vielä pitkä tie nykyiseen käyttöön.
Aluksi viivakoodit tehtiin pyöreiksi. Ensimmäinen käyttäjä oli yhdysvaltalainen rautatieyhtiö, jonka käytti metallilevyille painettuja koodeja rautatievaunujen tunnistamiseen. Järjestelmä osoitti haavoittuvuutensa, kun levyt kuluivat tai likaantuivat.
Kauppojen hyllyille viivakoodit alkoivat ilmestyä 1970-luvulla. Yleisin meillä käytettävä lineaarinen viivakoodijärjestelmä on EAN, eli European Article Number. Nimi vaihdettiin sittemmin International Article Numberiksi, mutta vanhasta lyhenteestä ei luovuttu.
Lineaarisia viivakoodijärjestelmiä on monenlaisia, ja niiden rinnalle on kehitetty esimerkiksi kaksiulotteisia koodeja. Tunnetuimpia 2D-koodeja ovat neliön muotoinen QR-koodi ja Datamatrix.
Viivakoodeja luetaan siten, että kamera muuttaa esimerkiksi laser- tai LED-valonsäteet elektronisiksi signaaleiksi. Viivakoodinlukija voi olla malliltaan vaikkapa kynä tai pistooli. Kauppojen kassoilla yleisimpiä lienevät edelleen monisädelukijat, jotka käyttävät laseria koodin skannaamiseen. Niissä käytetään useita erisuuntaisia laserraitoja viivakoodin lukemiseen. Näin eri suunnissa ja asennoissa olevia viivakoodeja voi lukea ilman, että itse skanneria tarvitsee liikuttaa. Se siis selittää kassojen yhteydessä olevat pienet ikkunat, joiden takana näkyy monimutkainen X-kuvio.
Kun jo totesin, tuotteet kirjautuvat nykyään nopeasti ja tarkasti kassajärjestelmään. En ottanut kantaa hintojen oikeellisuuteen. Niistä vastaa se henkilö, joka koodaa kaupassa kullekin viivakoodille hinnan. Siksi tarkastan edelleen kassakuitin jokaisen ostoskerran jälkeen…