LENTÄMINEN

Uutisissa kerrotaan säännöllisesti, että työn alla on taas yksi uusi yliäänennopeudella kulkeva matkustajalentokone. Lisäksi kaksi yhtiötä, Exosonic ja Hermeus Corporation, ovat suunnittelemassa Yhdysvaltain presidentille uutta Air Force One -konetta, joista toinen lentäisi 1.8 Machin ja toinen peräti 5 Machin nopeudella.

Tällaisia suunnitelmia ovat ilmailu- ja tiedelehdet olleet täynnä jo monta vuosikymmentä, mutta niistä ei oikeastaan koskaan ole tullut mitään konkreettista tulosta. Matkustajaliikenteessä on ilmailun historian aikana ollut vain kaksi konetyyppiä.

Äänen nopeus ilmassa on noin 343 metriä sekunnissa, eli 1235 kilometriä tunnissa. Nopeus kuitenkin vaihtelee esimerkiksi materiaaleista riippuen. Ensimmäisen kerran äänen nopeus ylitettiin tarkoituksellisesti vaakalennossa 1.10.1947, kun kapteeni Chuck Yaeger lensi Bell X-1 -koneella 1127 km/h nopeudella 13000 metrin korkeudella.

Brittiläis-ranskalainen Concorde on pisimpään matkustajaliikenteessä toiminut yliäänikone. Se teki ensilentonsa 1969 ja otettiin reittiliikenteeseen 1976. Koneen lentonopeus oli 2,04 Machia, eli 2179 km/h. Koneita rakennettiin kahdelle lentoyhtiölle vain 20 kappaletta. Koneen viimeinen kaupallinen lento tehtiin 2003.

Neuvostoliittolainen Tupolev TU-144 teki ensilentonsa 1968 ja matkustajaliikenteessä se oli vain yhden vuoden 1977-78. Pariisin ilmailunäyttelyssä vuonna 1973 kone syöksyi maahan kesken näytöslennon. Konetta käytettiin tutkimuskäytössä vuoteen 1989 ja uudelleen länsimaisen tutkimusryhmän kanssa, johon kuluivat muun muassa Boeing ja NASA, vuoteen 1999. Koneita rakennettiin 16 kappaletta.

Molempien koneiden operointi oli lopulta taloudellisesti kannattamatonta. Concordea vaivasi lisäksi Yhdysvaltain kauppapoliittinen vastustus, kun Boeing ei saanut omaa yliäänikonehankettaan toteutettua. Concorden käyttöä Yhdysvalloissa vaikeutettiin muun muassa melusyihin vedoten.

Ääntä nopeampia liikenne- ja matkustajakoneita suunnitellaan siis edelleen. Pienten koneiden hankkeet tunnetaan lyhenteellä SSBJ, eli Supersonic Business Jet. Elokuussa Virgin Galactic -yhtiö kertoi suunnittelevansa 19-paikkaista konetta, joka lentäisi New Yorkista Lontooseen 90 minuutissa, noin 3 Machin nopeudella. Moottorien valmistuksesta vastaisi Rolls Royce, joka oli myös Concorden moottorivalmistaja.

Yliäänimatkustajakoneiden kohdalla kannattaa todeta, että saas nähdä. Jälleen kerran.

TEKNOLOGIA

Sähköautojen määrä on kasvanut huimasti kymmenessä vuodessa. Vuonna 2010 teillämme kulki 23 täyssähköautoa, kun luku oli viime vuonna jo 4661. Maassamme myytäviä sähköautomallejakin on yli 20, ja latauspisteitä tulee koko ajan lisää. Ajomatka yhdellä latauksella vaihtelee automerkistä riippuen 50-1000 kilometrin välillä.

Sähköauto ei ole kuitenkaan mikään uusi keksintö. Kuten aina tällaisissa tapauksissa, sitä ensimmäisen sähköauton keksijän manttelia sovitellaan milloin kenellekin pellepelottomalle. Varmaa kuitenkin on, että ensimmäisiä kokeiluja tehtiin jo 1830-luvulla. Näissä ajoneuvoissa oli voimanlähteenä rautasinkkiparisto, jota ei voitu ladata.

Yksi virstanpylväs oli vuonna 1881, kun ranskalainen Gustave Trouvé esitteli sähköautonsa kansainvälisessä sähköalan näyttelyssä Pariisissa. Sähköautot alkoivat yleistyä, ja 1900-luvun alussa käytössä oli 30 000 sähköautoa. Se oli polttomoottoriautoja luotettavampi, hiljaisempi ja ajomukavuudeltaan parempi. Autojen nopeudet olivat yleensä 15-30 km/h, mutta olipa sähköautoilla hallussaan nopeusennätyksiäkin: Camille Jenatzyn raketinmuotoinen auto Le Jamais Contente saavutti peräti 105.88 km/h nopeuden vuonna 1899.

Moni ei tule ajatelleeksi, että polttomoottoriautojen vallankumous alkoi sähköstartin keksimisestä. Kun vaivalloinen kampikäynnistys jäi historiaan ja liukuhihnatuotanto alkoi, sähköautot vaipuivat vuosikymmeniksi unholaan.

Sähköauton uusi tuleminen alkoi verkkaisesti, mutta siihen kytkeytyi myös toinen keksintö: mikroprosessori vuodelta 1971. Sen myötä sähköinen autoilu sai uutta voimaa, sillä mikroprosessori pystyi ohjailemaan monia sähköauton tarvitsemia toimintoja. Toinen ratkaiseva keksintö oli litium-ioni-akku vuodelta 1980.

Vuosi sitten julkaistun tilaston mukaan maailmassa on 5.1 miljoonaa sähköautoa. Luvussa ovat mukana myös hybridit. Monet maat ovat jo tehneet päätöksiä uusien polttomoottoriautojen myynnin lopettamisesta asteittain. Norjassa tähän kaavaillaan päästävän jo vuonna 2025, Kiinassa, Intiassa ja Saksassa 2030, Ranskassa 2040 ja Britanniassa joko 2040 tai 2050.

Sähköautoista puhuttaessa on hyvä muistaa, että kuuluisin sähköautoilija ei suinkaan ole Tesla-keksijä Elon Musk, vaan tietysti Mummo Ankka! Vuonna 1943 esitelty hahmo on ajellut 1910-luvun hittipelillä Detroit Electricillä päivittäisillä asioillaan. Auton huippunopeus oli 32 km/h ja se kulki latauksella 130 kilometriä. Detroit Electricejä markkinoitiin nimenomaan naiskuljettajille, joten Mummo Ankkakin on ollut nuorena ajan hermoilla, vaikka antaakin itsestään pullantuoksuisen maalaismummon vaikutelman.

Vuonna 1900 kreikkalaisen Antikytheran saaren edustalta löydettiin noin 100-luvulta peräisin oleva laiva, jonka esineistöä nostettiin tutkittavaksi parin vuoden aikana. Päähuomion veivät tietenkin hienot pronssiveistokset, amforat ja keramiikka ja lasiesineet. Mitättömän näköinen hapettunut pronssikappale ei kiinnittänyt sen kummemmin tutkijoiden huomiota.

Kun kappale hajosi osiin, siinä havaittiin hammasrattaita ja muita mekaanisia osia. Vaikka sitä tuolloin alustavasti tutkittiin, sen epäiltiin olevan nykyaikaisempi kone ja joutuneen sattumalta hylyn kohdalla mereen.

Huimapäisimmät arvelivat jo 1905 laitteen liittyvän jollain tavalla tähtiteelliseen laskentaan. Kuitenkin vasta 1970-luvulla, kun kaikkia löydettyjä kappaleita röntgenkuvattiin, päästiin näkemään, miten monimutkaisesta koneistosta onkaan kyse. Ja lopulta laitteesta tehdyssä tietokonetomografiassa vuonna 2005 löydettyjen kirjoitusten perusteella voitiin olla varmoja, että kyseessä on todella pitkälle kehittynyt mekaaninen laskin.

On uskomatonta, että tuon kaltainen laite on suunniteltu ja rakennettu jo 2000 vuotta sitten. Ihmiskunnalla meni 1500 vuotta, ennen kuin vastaavaa pystyttiin tekemään seuraavan kerran. Laitteen tulkinnassa on paljon vaikeuksia: siitä on löydetty vain noin kolmasosa, mistä on tunnistettu 82 osaa. Kone on rakennettu aikansa viiden tunnetun planeetan mallin mukaan (Merkurius, Venus, Mars, Jupiter ja Saturnus sekä Kuu ja aurinko).

Koneen hammasrattaisto on monimutkainen järjestelmä, ja osien työstäminen on ollut taidokasta. Laitteen tekijäksi on yleisesti arvailtu Arkhimedestä, mutta sekin on monien yksityiskohtien perusteella kyseenalaistettu. Tieto Antikytheran koneesta täsmentyy koko ajan tutkimusmenetelmien kehittyessä.

Mitä muuta tällaista menneisyydessämme piilee, mistä emme tiedä mitään ja mikä voi muuttaa merkittävästikin käsitystämme historiasta?

Ohessa pari linkkiä aiheesta kiinnostuneille. Tiede-lehden artikkeli on suomeksi, Nature-lehden perusteellinen analyysi kiinnostanee puolestaan asiantuntijoita. Kannattaa vilkaista sieltä ainakin hienot kuvat koneistosta.

AVARUUS

Kun tulee puhe avaruuslennoista ja eläimistä, kaikki muistavat varmasti venäläisen Laika-koiran, joka lähettiin kiertämään Maata Sputnik 2 -aluksella. Laika ei kuitenkaan ollut ensimmäinen eläin, jota on käytetty koelentäjänä ennen ihmistä. Jo ranskalaiset Montgolfierin veljekset lähettivät lampaan, ankan ja kukon kuumailmapallolennolle kokeilumielessä vuonna 1783.

Avaruuteen lähetettyjen eläinten lajikirjo on laaja: Simpansseja, apinoita, koiria, hiiriä, kissoja, kilpikonnia, marsuja, sammakoita, katkarapuja ja hyönteisiä. Ja tietysti paljon erilaisia eläviä mikro-organismeja. Myös eläinavaruuslentäjiä käyttäneiden maiden lista saattaa yllättää: Neuvostoliitto/Venäjä, Yhdysvallat, Kiina, Ranska, Argentiina, Japani ja Iran.

Ovatpa eläimet kiertäneet Kuutakin. Vuonna 1968 Zond 5 -kapselissa oli mukana kaksi kilpikonnaa ja hyönteisiä. Pisimmän kuulennon ovat tehneet hiiret Fe, Fi, Fo, Fum ja Phooey, jotka lensivät Apollo 17:n mukana peräti 75 kierrosta Kuun ympäri.

Ehkä kuuluisin avaruusapinoista oli Ham-simpanssi, jolla testattiin kykyä suorittaa erilaisia tehtäviä painottomuudessa. Ham laukaistiin Mercury-kapselissaan avaruuteen 1961, ja oikean astronautin tavoin sen piti käännellä vipuja, mistä se palkittiin aina banaaniherkulla. Lisä”kannustimena” sille annettiin lieviä sähköiskuja, jos tehtävä jäi suorittamatta.

Hamin lento oli vain reilun 16 minuutin pituinen ja sen kapseli saatiin poimittua Atlantista vain hetki ennen sen uppoamista. Kovin tyytyväinen Ham ei ollut päästyään laivan kannelle, sillä se oli joutunut odottelemaan pelastajiaan kahden tunnin ajan. Ham eli eläintarhassa vielä 21 vuotta lentonsa jälkeen. Vain kolme kuukautta sen lennon jälkeen Alan Shepard lensi ensimmäisenä amerikkalaisihmisenä avaruuteen.

Eläimillä testattiin alkuaikoina avaruuslentojen perusasioita, kuten kovan kiihtyvyyden ja painottomuuden vaikutusta elävään olentoon. Nykyisin erilaisilla pieneliöillä tehtävillä testeillä etsitään parannuskeinoja sairauksiin ja tutkitaan, miten avaruudessa voi turvallisesti elää. Ne tekevät meille ihmisille tärkeää työtä tulevaisuuttamme varten.

Tiedetoimittaja Jari Mäkinen muistuttaa kirjoituksessaan, että tekemättömyys on suhteellista:

Tässä kotona käkkiessä tuntuu siltä, ettei pääse liikkumaan mihinkään. Siis että on vain paikallaan, kenties kiertää vähän kämppää, tekee mukamas töitä tietokoneella ja kurkkaa välillä ulos.

Nyt on kuitenkin niin, että minä, sinä ja me kaikki tällä pikku planeetallamme olemme koko ajan liikkeessä. Ensiksikin maapallo pyörii, eli me olemme karusellin kyydissä ja tämä karuselli tekee yhden kierroksen 23 tunnissa 46 minuutissa ja neljässä sekunnissa. Kun päiväntasaajan pituus on 40 075 kilometriä, tämä tarkoittaa sitä, että siellä oleva henkilö viilettää koko ajan eteenpäin 460 metriä sekunnissa, eli noin 1 656 kilometriä tunnissa.

Mitä lähemmäksi mennään napoja, sitä lyhyempi on maapallon ympärysmitta sillä kohdalla, ja Suomen kohdalla se on noin puolet, eli 20 000 kilometriä, ja se tarkoittaa sitä että Suomessa liikumme itää kohden koko ajan noin 700 kilomerin tuntinopeudella. Siis yhtä nopeasti kuin suihkumatkustajakone lentää.

Eikä tämä tietenkään ole kaikki, sillä maapallo liikkuu radallaan Auringon ympäri noin 108 000 kilometrin tuntinopeudella ja Aurinko sekä koko Aurinkokunta kiertää oman galaksimme keskustaa nopeudella, joka on noin 788 578 kilometriä tunnissa.

Siis kuin kiitäisi kaksi kertaa Maasta Kuuhun tunnissa.

Lisäksi Linnunrata, siis tämä meidän galaksimme, liikkuu sekin avaruudessa aika suurella nopeudella. Se kiitää noin 1000 kilometriä sekunnissa kohti niin sanottua Suurta Attraktoria, suurta puoleensavetäjää, joka on omituinen massakeskittymä noin noin 200 miljoonan valovuoden päässä meistä galaksienvälisessä avaruudessa.

Se sijaitsee taivaalla suunnassa, missä Linnunrata häiritsee havaintojen tekemistä kovasti, joten tästä attraktorista ei ole kovin paljoa tietoa. Mutta olemme siis menossa kovaa vauhtia sitä kohden ja aikanaan tulemme törmäämään siihen. Tosin se vaikuttaa kaikkien lähitienoillamme olevien galaksien liikkeisiin, ja jo ennen kuin otamme lähikosketysta attraktorin kanssa törmää Linnunrata Andromedan galaksin kanssa. Siihen menee noin 4 miljardia vuotta ja törmäyksen tuloksena on todennäköisesti kaunis jättiläisspiraaligalaksi.

Liikettämme avaruudessa voidaan määrittää myös taivaalta tulevan taustasäteilyn suhteen. Joka puolelta taivasta tulee mikroaaltosäteilyä, joka on vähän kuin alkurähähdyksen kaiku, ja sitä voi pitää vähän kuin absoluuttisena koordinaatistona. Kun kaikki pyörii ja nopeuksia voidaan määrittää milloin minkäkin kohteen suhteen, niin tämä on se absoluuttinen referenssikoordinaatisto. Sitä isompaa ei voi määrittää.

Ja sen suhteen mitattuna olemme menossa 390 kilometrin sekuntinopeudella kohti Leijonan tähtikuviota.

Kun siis seuraavan kerran sanot, että et ole mennyt minnekään ja löhönnyt vain sohvalla, niin se ei pidä paikkaansa...

Suomeenkin asti on riittänyt avaruuden kiviä ja isompiakin kappaleita. Virallisesti maastamme on löydetty 14 meteoriittia. Tunnetuin iskemäkohta meillä on kuitenkin muinainen kraatteri, johon liitetään koulussakin opetetut kärnäiitti ja sueviitti. Annetaan planetologi Jarmo Korteniemen kertoa tarkemmin:

Lappajärvi on Suomen nuorin ja kuuluisin törmäyskraatteri. Ja toiseksi suurin, mutta paljon vanhemman Keurusselän voi tunnistaa vain kivistä. Lappajärvellä on tallella vielä jäljellä syvä järvimonttu ja Pohjanmaalle epätavallisia korkeita reunavuoria, joten maallikkokin erottaa kyllä mistä on kyse. Kraatteri on läpimitaltaan noin 22 km. Se syntyi, kun maahan törmäsi noin 1,5 km läpimittainen asteroidi ehkä 20 km/s vauhdilla. Räjähdys oli voimakkuudeltaan 280 000 megatonnia TNT:tä, eli 6000 kertaa suurempi kuin isoin ikinä räjäytetty ydinpommi. Paikalle aukesi hetkessä 15 km leveä ja 5 km syvä monttu, joka muokkaantui minuuteissa nykyiseen laakeampaan muotoonsa. Ilmaan lensi käsittämätön määrä kiveä, josta osa putosi takaisin täyttämään itse kraatteria, osa levisi kauas ympäristöön.

Kun Lappajärven kraatteri syntyi, se huomattiin tuhansien kilometrien päässä. Havainnoijina 78 miljoonaa vuotta sitten vain oli monia muinaisia otuksia. Keskieurooppalaisessa puussa istunut liskolintu saattoi huomata taivaalta putoavan tuhkan ja ainakin kuuli selvää jyrinää. Utsjoella ihmetellyt dinosaurus sai niskaansa hiekanmurusilta näyttävää kivimurskaa ja myöhemmin säikähti kovaa melua. Oulun seutu kärsi pahoin, vaikka on yli 200 km päässä törmäyspaikasta. Jos kraatteri syntyisi tänä päivänä, kaupunki näyttäisi Berliiniltä 2. maailmansodan lopussa. Oulun horisonttiin syttyi aurinkoa 15 kertaa suurempi tulipallo, jonka kuumuus poltti sikäläiset otukset pahoin.

Maanjäristys saapui minuutissa kaataen ainakin osan puista. Neljän minuutin päästä alkoi sataa kivimurskaa. Se oli keskimäärin soraa, mutta oli mukana nyrkinkin kokoisia murikoita. Korviin sattuva 100 desibelin paineaalto iski 11 minuutin kuluttua. Lähempänä Lappajärveä käytännössä kaikki tuhoutui. Vastaavia törmäyksiä sattuu tilastollisesti kerran ehkä kymmenissä miljoonassa vuodessa. Tuhosta on nykyään jäljellä käymisen arvoinen luontokohde. Lappajärvelle on vastikään tehty georeitti, joka ohjaa ihastelemaan kraatterin ja muutakin geologiaa. Paikat löytyvät luonnosta, selitykset netistä.

Kun siis liikutte noilla seuduilla, pitäkääpä mielessä, millaisen historiallisen näyttämön vierestä kuljette. Matkakohteena Lappajärvi on myös taattua kaunista kesä-Suomea. Lisätietoa suomalaisista törmäyskraattereista täältä.

Tiedonjanoisena nuorena miehenä Tieto-Sampo luki moneen kertaan Heikki Ojan kirjan Tulipalloja taivaalla (Ursa, 1978). Kirjan ehkä mieliinpainuvin tarina kertoi salaperäisestä räjähdyksestä syvällä Venäjän erämaassa Kivisen Tunguskan alueella. Leonid Kulikin johtama retkikunta ei ennakkoarvailuista poiketen ei löytänytkään alueelta suurta kraatteria.

Mitä siellä oikein tapahtui? Ehkäpä tuttu planetologimme Jarmo Korteniemi osaa valottaa asiaa:

Tunguskan räjähdys sattui Keski-Siperiassa vuonna 1908. Se vastasi voimakkuudeltaan suurta, ehkä viiden megatonnin vetypommia. Jysäys rekisteröitiin maanjäristysten ja ilmanpaineen mittausasemilla tuhansien kilometrien päässä.

Syrjäistä ja vaikeakulkuista paikkaa päästiin tutkimaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Metsästä löydettiin noin 50 x 70 km alue, jossa puut olivat kaatuneet säteittäisesti poispäin räjähdyspisteestä. Osa puista oli palanut. Mutta mitään räjähdyskraatteria ei ole ikinä löytynyt.

Jos tapaus olisi sattunut Oulun kohdalla, kaikki Lumijoelta Kiiminkiin ja Oulunsalosta Muhokselle olisi mennyt tuhannen päreiksi. Ja kauempanakin.

Vuosien varrella Tunguskan tapahtumaa on selitetty mitä ihmeellisemmillä sattumuksilla. On mustia aukkoja, antimateriapalloja, käsittämättömän isoja metaanipurkauksia, avaruusaluksia ja ties mitä. Kutkuttavia ideoita, mutta eivät ne tieteellistä tarkastelua kestä.

Uskottavin ja yksinkertaisin selitys on jossain kymmenen kilometrin korkeudella räjähtänyt asteroidi. Ideaa tukevat aikalaiskertomukset taivaalla näkyneestä savuvanasta ja useista perättäisistä räjähdyksistä. Seudulta on myös löydetty jonkin verran mineraalihiukkasia, joiden koostumus vastaa meteoriittiainesta.

Asteroidi tuli ilmeisesti hyvin loivalla kulmalla ja räjähti siksi korkealla ilmassa. Se on arvioitu eri malleissa 50-200 metrin läpimittaiseksi. Jos murikka olisi törmännyt maahan, paikalla olisi nyt Arizonan kuulua "Meteor Crateria" suurempi monttu, ehkä sellainen parikilometrinen.

Ja näitähän sattuu, viimeisin merkittävä helmikuussa 2013. Silloin 20-metrinen asteroidi räjähti "vain" 0,5 megatonnin voimakkuudella 30 km korkeudella Tseljabinskin kaupungin yllä. Ja jo senkin paineaalto riitti aiheuttamaan miljoonien eurojen vahingot.

Tunguskan vuosipäivä 30.6. on nykyisin YK:n "kansainvälinen asteroidipäivä". Sen tarkoitus on muistuttaa meitä alati sattuvista törmäyksistä ja niihin varautumisen tärkeydestä. On vain ajan kysymys, milloin sattuu seuraava Tunguskan kokoinen tai suurempi.

Aiheesta kiinnostuneille löytyy lisätietoa isoista törmäyksistä ja Tunguskasta.

Apollo 13:n miehistö laskeutui hengissä Tyyneenmereen 17.4.1970. Kyseessä on edelleen avaruuslentojen onnellisin epäonnistuminen. Kysyin Avaruuslentäjän käsikirjan kirjoittaneelta tiedetoimittaja Jari Mäkiseltä, mitä muuta Apollo 13 -onnettomuudesta opittiin, kuin että ilmastointiteipillä, sukalla, pahvinpalalla ja putkenpätkällä voi yhdistää vääränmuotoisen hiilidioksidisuodattimen happijärjestelmään?

Apollo 13 -lento alkoi 11. huhtikuuta 1970, mutta erinomaisen alun jälkeen lento muuttui selviytymiskamppailuksi. Kolme nälissään ollutta, kylmettynyttä, mutta erittäin onnekasta astronauttia palasi Maahan takaisin jotakuinkin tasan kuusi vuorokautta kestäneeltä lennoltaan 17. huhtikuuta 1970.

Ongelmat alkoivat klo 05:08 Suomen aikaa huhtikuun 14. päivänä 1970. Alus oli noin 330 000 kilometrin päässä Maasta, kun komentomoduulin ohjaajana toiminut Jack Swigert painoi nappia. Lennonjohto oli pyytänyt häntä käynnistämään happitankin sisältöä sekoittaneen moottorin, mikä sai aikaan räjähdyksen.

Alus oli tuhoon tuomittu – paitsi että neuvokkaasti miehistö onnistui sammuttamaan komentomoduulin ennen sen akkujen hiipumista, käyttämään kuualusta ratamanöveereihin ja hengissä pysymiseen aina siihen saakka, kun kolmikko palasi jälleen Maan luokse.

Vaikka kolmikko ei päässyt laskeutumaan Kuuhun, on lennosta tullut legendaarinen myös siksi, että se opetti paljon. Tai ennemminkin vahvisti muutamia jo aikaisemmin opittuja asioita erittäin hyvin.

Apollo 13 oli jälleen yksi osoitus siitä, että pienetkin, epäolennaisilta vaikuttavat sattumukset avaruusaluksen rakentamisessa saattavat muodostua suuriksi ongelmiksi myöhemmin. Räjähtänyt happitankki oli tarkoitus laittaa alun perin Apollo 10 -lennolla käytettyyn huoltomoduuliin, mutta koska siihen haluttiin tehdä muutoksia, laitettiin Apollo 10 -lennolle uudempi tankki ja tämä vanhempi jätettiin pois.

Jokainen Apollo-lento oli tarkkaan suunniteltu etukäteen, ja niin astronautit kuin lennonjohtokin olivat opetelleet käytännössä ulkoa, mitä milloinkin pitää tehdä. Apollo 13:n onnettomuus oli kuitenkin sellainen, että kukaan ei ollut sitä harjoitellut. Suuri osa räjähdyksen johdosta tulleista vioista ja vikaketjuista oli myös sellaisia, että joko niitä ei osattu ajatellakaan tai niitä ei vain pidetty todennäköisinä. Lennon jälkeen myös epätodennäköisempiä tapauksia alettiin harjoitella.

Astronautti Fred Haise kertoi myöhemmin myös yhden, yllättävän opetuksen: pidä aina kynä ja tyhjää paperia lähelläsi. Astronauteilla oli mukanaan paljon paperia, mutta ne olivat täynnä muistiinpanoja, tarkastuslistoja, karttoja tai muuta materiaalia – tyhjää paperia ei ollut juuri lainkaan, ja siksi he joutuivat kirjoittamaan muistiin lennonjohdosta tulleita ohjeita ja numeroita paperien tyhjiin kohtiin ja reunoihin.

Tuttuun tapaan aihetta käsitellään laajemmin Tiedetuubissa.

”Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt…” Näin alkaa H. G. Wellsin klassinen tieteisromaani Maailmojen sota vuodelta 1898. Nuo tarkkailijat olivat tietysti marsilaisia, joilla oli pahat mielessään.

Italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli näki kaukoputkellaan Marsin pinnalla kanavia vuonna 1877. Yhdysvaltalainen Percival Lowell meni tulkinnoissaan vielä pidemmälle, ja vakuuttui siitä, että Marsissa näkyi todella kanavia, jotka ovat älyllisen elämän aikaansaamia. Hän julkaisi kirjan Mars ja sen kanavat vuonna 1906.

Sittemmin marsilaisista on tullut synonyymi avaruusolennoille, joiden on väitetty vierailleen Maapallolla ainakin 1940-luvulta alkaen. Myös tieteiselokuvissa marsilaiset ovat vakiokalustoa vihreine ihoineen ja vihamielisine aikeineen.

Marsilaisia vai ei? Kysyin asiaa taas planetologi Jarmo Korteniemeltä:

Marsiin lähetetyt avaruusluotaimet ovat tehneet monia jänniä löytöjä, joiden voidaan tulkita kertovan tavalla tai toisella marsilaisista. Pinnalla on esimerkiksi monimutkaisten orgaanisten yhdisteiden rikastumia. Ja kaasukehästä löytyy aineita, joiden alkuperää ei ole onnistuttu vielä täysin selvittämään. Nuo ja monet muut asiat voisivat olla elämän tuotoksia. Mutta toisaalta ne voidaan kaikki selittää myös geologialla, elottomalla kemialla ja fysiikalla.

Marsin mahdolliseen elämään perehdytään tällä hetkellä hyvin perusteellisesti. Vuosituhannen vaihteen jälkeen Marsin tutkimus on keskittynyt juuri elämän merkkien etsintään. Ja veden etsintään, sen kun oletetaan olevan elämälle välttämätöntä. Pian Marsiin laukaistavat kulkijat Perseverance sekä Rosalind Franklin tulevat kertomaan näistä asioista paljon uutta.

Marsin pinnalla on niin karut olot, ettei siellä selviäisi mikään realistinen eliö. Joku todella karaistunut mikrobi saattaisi selvitä vaikkapa kivien rakosissa. Pinnan alta löytyy onneksi monia suojapaikkoja, kuten vesi- ja jäävarastoja sekä laavatunneleita.

Muinoin planeetta oli erilainen. Sillä oli paksumpi kaasukehä ja pinnalla virtasi paljon vettä. Jokia, järviä ja ehkä pari mertakin. Tulivuoret ja asteroidit toivat paljon uutta tavaraa ja lämpöä pinnalle. Kyllä siellä elämää olisi voinut syntyä ihan siinä missä tällekin pallolle.

Kukaan ei siis vielä tiedä, että onko niitä marsilaisia olemassa vai ei. Kovasti heitä kuitenkin etsitään.

Jos jotain varmaa tietoa etsii, niin sen voi sanoa, etteivät ne marsilaiset mitään pieniä tai isojakaan vihreitä naisia tai miehiä ole. Antennipäisyydestä en tiedä.

Lisää aiheesta löytyy Tiedetuubista.

EGYPTI

Egyptiläiset muumiot ovat mellastaneet kauhuelokuvissa jo vuodesta 1932 lähtien. Jotain on selvästi mennyt palsamoinnissa pieleen, jos muumiot pakkaavat heräilemään tuhansien vuosien jälkeenkin. Siksi lienee paikallaan kerrata muumioinnin historiaa ja sitä, miten se oikeaoppisesti muinaisegyptiläiseen tapaan tehtiin.

Esihistorialliset egyptiläiset hautasivat vainajansa autiomaan hiekkaan kaivettuihin kuoppiin. Sikiöasennossa vainaja makasi vasemmalla kyljellään, pää etelään ja kasvot kohti nousevaa aurinkoa. Autiomaan kuuma ja kuiva ilmasto hoiti ruumiiden säilyttämisen.

Palsamointitaito saavutti huippunsa 18. ja 21. dynastian välisenä aikana. Valitettavasti muumiointiprosessin salaisuuksia ei tallennettu kirjallisiin dokumentteihin, sillä työ oli tuottoisaa ja se verhottiin salaisten rituaalien alle. Muumioinnin karmeakin luonne sai kreikkalaisen Herodotoksen kiinnostumaan asiasta, joten hänen ja muutaman aikalaisen kuvaukset ovat niitä, joihin on pitkälti jouduttu nojaamaan. Löydettyjen muumioiden tieteellinen tutkimus on toki lisännyt tietoa, joten sitä on voitu täsmentää moneltakin osin.

Mutta itse palsamointitekniikkaan: heti kuoltuaan ruumis pestiin Niilin vedellä, johon oli sekoitettu natronsuolaa. Seuraavaksi puhkaistiin taltalla sierainten kautta seulaluu kallo-onteloon. Rautaisella koukulla vedettiin aivoaines pois ja loput kaavittiin pitkävartisella lusikalla. Aivo-ontelo täytettiin pihkalla kyllästetyllä pellavalla.

Vatsan tyhjentäminen aloitettiin viiltämällä rituaalisella, obsidiaanista valmistetulla, veitsellä aukko kylkeen. Vatsan sisäelimet poistettiin ja säilöttiin. Sitten viillettiin aukko palleaan, jonka kautta poistettiin keuhkot ja puhdistettiin rintaontelo. Sydän oli egyptiläisille älyn ja tunteen keskus, ja siksi se piti jättää ruumiiseen.

Tyhjennetty ruumis täytettiin väliaikaisilla toppauksilla, asetettiin kaltevalle pöydälle ja käsiteltiin natronsuolalla. Kynnet kiinnitettiin langoilla, koska vainajan nahka kutistui.

Poistetut sisäelimet pestiin, kuivattiin, voideltiin kuumalla pihkalla ja käärittiin laadukkaisiin pellavaliinoihin. Ne sijoitettiin kivisiin tai keraamisiin astioihin, joiden kannet olivat ihmisen pään muotoisia. Näitä kutsutaan kanooppiastioiksi.

Noin 40 päivän kuluttua ruumiista poistettiin väliaikaiset täytteet ja ruumis pestiin ja kuivattiin huolellisesti. Vatsaontelo täytettiin pihkatulla pellavalla ja natronsuolalla. Vainajaa hierottiin tuoksuvilla yrttiöljyillä ja vatsa kursittiin umpeen.

Kasvoja ja raajoja yritettiin pullistaa toppauksilla, jotka asennettiin joko olemassa olevien viiltojen kautta tai niitä varten tehtiin uudet. Kaikki vahingoittuneet tai puuttuvat ruumiinosat korvattiin, ja siksi vainajilta saattaa löytyä tekoraajoja, hiuslisäkkeitä ja monenlaisia muita paranneltuja ominaisuuksia.

Muumion kääriminen liinoihin saattoi kestää jopa 10-15 päivää. Kankaat revittiin pitkiksi, 6-20 senttiä leveiksi, suikaleiksi, ja kääriminen aloitettiin varpaista ja sormista. Kerrosten väliin sijoitettiin jalokiviä ja amuletteja. Kaikkiaan kangasta piti toimittaa palsamoijalle noin 375 neliömetriä. Lopuksi muumio kiedottiin punaiseen liinaan.

Näin tehtiin siis muinaisessa Egyptissä. Lähteeksi kaivoin hyllystäni brittiläisen egyptologi Joyce Tyldesleyn kirjan Muumiot (Gummerus, 2000).

Egyptin pyramidit ovat yksi maailman ihmeistä. Ne oli tehty mahtavien faraoiden haudoiksi, mutta toimivat samalla majakkana haudanryöstäjille.

1870-luvulla alkoi Egyptin muinaisesinemarkkinoille ilmestyä kuninkaallisiin vainajiin viittaavia kanooppiruukkuja, papyruksia ja muuta esineistöä. Muinaismuistoviranomaiset alkoivat jäljittää tavaroiden lähdettä ja päätyivät pian tunnettujen el-Rasul-veljesten kannoille. He paljastivat uskomattoman tarinan.

Vuonna 1871 Abd el-Rasul oli ollut paimentamassa vuohia, kun yksi eläimistä putosi onkaloon, mikä osoittautui hautakammioksi. Veljekset veivät myyntiin pienissä erissä löytämiään esineitä. Tähän muumiokätköön, mikä nyt tunnetaan hauta numero TT320:na, suunnisti veljesten tunnustuksen jälkeen muinaismuistovirkailija Emil Brugsch.

Kyseessä ei ollut mikä tahansa kätkö, vaan onkalon päässä olleeseen kammioon olivat papit tuoneet turvaan yli 50 kuninkaallista ja muuten ylhäistä muumiota. Ne oli tuotu haudanryöstäjien ulottumattomiin, vaikka moni muumio oli jo ennen sitä ryövätty arvoesineistä.

Kätköstä löytyivät muun muassa Ramesses I, II, III ja IX, Seti I, Thutmosis I, II ja III. Muumioita oli alettu uudelleen sijoittaa kolmannen välikauden aikana.

Brugsch tyhjennytti valtavan kätkön vain kahdessa päivässä, jolloin moni muumio vaurioitui lisää. Kammiota ei myöskään millään tavalla luetteloitu tai tehty kuvausta siitä, missä kohtaa mikin muumio tai esine oli ollut. Löytö kuljetettiin Kairoon, missä osalle muumioista tehtiin ruumiinavaukset. Osa muumioista on vielä tänä päivänäkin tutkimatta.

Kiitos pappien, ylhäiset vainajat säästyivät jälkipolvien tutkittavaksi. Vuonna 1898 löydettiin vielä toinen, tosin pienempi, muumiokätkö.

Majesteettiset hautamuistomerkit olivat osoittautuneet hyvästä tarkoituksestaan huolimatta kyvyttömiksi varjelemaan, niitä, joille ne oli tarkoitettu. Ainoa koskemattomana löydetty kuningashauta kuuluu tietysti nuorena kuolleelle melko vähäpätöiselle farao Tutankhamonille. Jos sekin pullisteli toinen toistaan upeampia aarteita, kuvitelkaapa, mitä jonkun suurfaraon hauta on aikoinaan pitänyt sisällään!

ELÄIMET

Siilikö vieraslaji Suomessa? Kyllä, jos mietimme ihan lähimenneisyyttä. Siilin näkökulmasta ihminen on kuitenkin se varsinainen vieraslaji. Siili tai sen kaltaiset eläimet elivät maapallolla jo ennen sapelihammastiikereiden ja dinosaurusten aikaa yli 15‒20 miljoonaa vuotta sitten, jolloin ihmistä ei ollut vielä olemassakaan. Jääkausi siirsi siilin esiintymisalueen ihan Etelä-Euroopan seutuville.

Siili alkoi siirtyä jääkauden etenemisen myötä noin 25000 vuotta sitten pohjoisemmaksi. Jääkausi loppui Euroopassa noin 10000 vuotta sitten. Ei ole varmuutta, tuotiinko siili noin 1800-luvun puolen välin tienoilla Suomeen vai tuliko se laivojen mukana kuten rotan leviäminen on tapahtunut. Pohjois-Suomeen siili kyllä tiettävästi on tullut ihmisten tuomana. Emme tiedä, elikö siilejä Suomessa ennen viimeistä jääkautta, mutta joka tapauksessa siilejä on asustanut Suomessa jo ennen ajanlaskumme alkua.

Siili on piikikäs hyönteisiä syövä yöeläin, jonka näköaisti on huono, mutta jolla on erinomainen kuulo ja hajuaisti. Normaalisti siili painaa 500‒1500 gramman välillä. Yleensä horrostavan siilin tulee painaa Etelä-Suomessa vähintään 700 g ja Pohjois-Suomessa vähintään 800 g selvitäkseen horrostuksesta. Siili haistaa kovakuoriaiset ja madot noin 3 senttimetrin syvyyteen, murskaantuneen kovakuoriaisen 1‒2 metrin päästä ja kuolleen hiiren puolenkymmenen metrin päästä. Pihalla olevan ruoka-astian siili haistaa yli kymmenen metrin päästä.

Siili ei metsästä hiiriä eikä käärmeitä, kuten urbaanilegenda kertoo. Siili kyllä syö molempia kuolleena, mutta ne ovat liian nopeita siilin kiinniotettaviksi.

Yleensä siilin oletetaan olevan hidas köntystelevä piikkipallo, mutta ottaessaan jalat alleen siili juoksee kuitenkin 30-40 metriä minuutissa. Yön aikana siili saattaa liikuskella jopa 5 kilometrin säteellä etsiessään ruokaa. Siili on varsinainen ahmatti, joka voi syödä yön aikana jopa puolen oman painonsa verran ruokaa.

Siilin käyttäytymisen yksi erikoispiirre on vaahdottaminen, jota harvemmat ihmiset ovat päässeet näkemään. Vaahdottaminen eli itsevoitelu on sitä, että siili pitkällä kielellään ja sen mukana olevalla eritteellä (sylki) vaahdottaa kyljissä olevat piikit paksun vaahdon peittoon. Tätä saattaa kestää jopa puolen tunnin ajan. Vaahdottamisen syytä ei tiedetä, mutta laukaisevina tekijöinä voivat olla mm. erilaiset hajut, maut, tuoksut jne. Samoin vaahdottamisen voi laukaista uudet maut. Vaahdottaessaan siili saattaa unohtaa koko ympäristönsä altistuen ympärillä oleviin vaaratilanteisiin.

Aikuisella siilillä on 6000‒8000 piikkiä. Piikkien pituus on 2‒2,5 cm. Jokaisella piikillä on oma lihas, jonka avulla siili voi nostaa piikkinsä ylös panssaripuolustukseen. Erikoista on, että siili voi kontrolloida piikkiryhmiä ja jopa melkein yksittäisiä piikkejä erikseen.

Ilmojen kylmettyessä siili hakeutuu pesäänsä horrostamaan. Pesä on yleensä hiukan korkeammalla paikalla puiden juurakoissa, mättäiden seassa yms. paikoissa, joihin kevään sulamisvesi ei pääse. Siili aloittaa horrostamisen siinä vaiheessa, kun se tuntee painonsa olevan riittävä horrostamista varten. Pelkkä paino ei ole ainoa kriteeri vaan ihon alle kerrytetty ruskean rasvan määrä säätelee horrostamisen aloitusajankohtaa. Urossiilit siirtyvät metsiin horrostamaan jo elokuun loppupuolella. Imettäneen naaraat ja kesän poikaset syys-lokakuun vaihteessa. Siili horrostaa kevääseen asti. Ensimmäiset urossiilit ilmaantuvat maalis-huhtikuun vaihteilla ja naarassiilit huhti-toukokuun vaihteen tienoilla. Urokset ahmivat ruokaa sen pari kolme viikkoa ennen naaraita ja ovat valmiita parittelemaan heti, kun naaraat heräävät.

Horrostusaika ei ole yhtenäinen vaan siili herää säännöllisesti 9‒11 vuorokauden rytmissä, virtsaa ja käy uudelleen horrostamaan. Virtsaamisen tarve syntyy, kun siili polttaa syksyn aikana kerryttämäänsä ruskeaa rasvaa noin 4 asteen horroslämpötilan ylläpitämiseksi. Herääminen tarkoittaa, että siili nostaa ruumiin lämpötilansa melkein normaaliin lämpötilaan (36 astetta), jonka jälkeen siili taas laskee sen horrostuslämpötilaan ja jatkaa horrostamista. Heräämisjakson pituus on noin 2,5 vuorokautta. Tuo herääminen on sellainen, että ihmiset eivät tiedä siitä mitään. Kerran olen sattumalta saanut nseurata tuota lämpötilan vaihtelua ihan päivätasolla.

Seppo Pörhö, siilimies

Syksyn pimetessä Suomessa vietetään perinteisesti rapujuhlia. Asiaa tuntemattomille kerrottakoon seuraavaa: kyseessä on sosiaalinen ruokailutapahtuma, jossa vain kokeneet saavat vatsansa täyteen. Muille luvassa on hämmentynyttä ähellystä veitsen, keitetyn vedenelävän ja kaulaan sidottavan ruokalapun kanssa. Pitkän puurtamisen tuloksena on yleensä muutama (mutta herkullinen) suupala ja paljon kurkunkostuketta.

Täsmennyksenä on mainittava, että oheinen kuvaus pohjautuu vain omiin kokemuksiini, eikä sitä voi yleistää someraivon kohteeksi.

Mutta mitä rapukesteillä oikein syödään? Suomessa tavataan kolme rapulajia: jokirapu (Astacus astacus), täplärapu (Pacifastacus leniusculus) ja kapeasaksirapu (Astacus leptodactylus). Ne elävät meillä puhtaissa, kylmissä vesissä, ja kasvukausi on vain muutaman kuukauden mittainen. Tänä vuonna ravustuskausi on 21.7.-31.10.

Jokirapu kasvaa normaalisti 10-12 senttiseksi. Virallinen ennätyspituus on 16.5 cm. Ravun kuori on tumma ja piikikäs ja väritys riippuu elinympäristöstä, mutta on pääasiallisesti tumma. Jokiravun sakset ovat pienemmät kuin täpläravulla, mutta leveämmät, kuin kapeasaksiravulla.

Täplärapu on hartiakkaampi ja sen sakset ovat suhteessa suuremmat, kuin muilla ravuillamme. Se kasvaa jokirapua nopeammin ja on myös samoilla esiintymisaluilla aggressiivisempi. Väritykseltään täplärapu on jokirapua vaaleampi, ja pituus on noin 12-14 senttiä. Ennätys on 18.7 cm.

Kapeasaksiravun kuori on piikikäs ja muita lajeja vaaleampi. Sen sakset ovat pitkät ja kapeat, ja niiden alapinta on huomattavan vaalea. Kapeasaksiravun ennätyspituus on 13.7 cm.

Suomen luonnonvesien raputuotto on nykyään 3-5- miljoonaa yksilöä, joiden lähteiden mukaan 7 miljoonaa, kun se oli esimerkiksi 1900-luvun alussa noin 20 miljoonaa yksilöä.

Ravun pahin vihollinen on rapurutto. Taudin merkityksen vähentämiseksi maahan tuotiin ja useisiin pienvesiimme istutettiin 1960-luvun lopulla täplärapua. 1990-luvulla keskityttiin istuttamaan täplärapuja vain maamme eteläisiin vesiin.

Ken ei ole vielä siis rapukestejä kokenut, rohkeasti vain leikkimään rapupatologia hyvässä seurassa Suomen pimenevässä syyskesän illassa! Lähteenä ja lisätietolinkkinä Raputietokeskuksen sivut.

JUHLAPYHÄT

Pääsiäiseen liittyen tässä muutama hauska tieto pääsiäisperinteistä Suomen siteeratuimmasta alan julkaisusta, eli Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto (1950).

”Merkille pantavaa on, että pääsiäisellä on useista muista kielistä poiketen suomalainen nimi. Se on johdettu --- teonsanasta päästä: pääsen, ja tarkoittaa päivää, jolloin on päästy paastosta ja on alettu jälleen syödä lihaa ja tuoreita herkkuruokia, mikä katolisena aikana oli suuri tapaus.”

Toisaalta Vilkuna huomauttaa, että ”--- Suomessa pääsiäinen sattuu vuoden laihimpaan aikaan. Silloin kaikki varastot ovat vähissä ja mitään uutta luonto ei ole vielä antanut. Syyttä ei ole kalpeasta ihmisestä sanottu --- että sillä on posketkin kuin pääsiäisen pyhät.”

Pääsiäisviikon päivillä on omat nimet. Kiirastorstai ei suinkaan tarkoita, että ihmisillä olisi kiire, vaan silloin karkotettiin talojen pihamaalta kiira. Kiiraa on karkotettu sanoin ja liikkein sekä erityisesti käyttäen väkeväntuoksuista tervansavua. Kiiran merkitystä ei ole tarkoin määritelty, vaan kyseessä on jonkinlainen paha. Sana tulee muinaisruotsista ja vastaa nykyruotsin sanaa skär (puhdas). Niinpä kiirastorstai voitaisiin kääntää myös muotoon puhdistuspäivä.

Pitkäperjantai oli hiljentymisen päivä. Kylävierailut olivat kiellettyjä (!), lieteen ei viritelty tulta ja syötiin vain kylmiä ruokia. Yhtenä eurooppalaisena erikoisuutena päivään liittyy piiskaaminen. Suomessa piiskattiin lapsia, ja esimerkiksi Tsekeissä ja Slovakiassa miehet piiskaavat edelleen vaimojaan – onneksi vain seremoniallisilla piiskoilla.

Suomessa piiskaamisesta käytettiin nimitystä ”saada pääsiäisporsaita”. Kun törmäätte vanhoihin termiin ”saada jouluporsaita” tai kun Nummisuutarien Esko puhuu ”hääporsaista”, kyse on piiskaamisesta. Kaiken syynä on väärä käännös ruotsin påskris-sanasta (pääsiäisvitsa), joka meillä luettiin påskgris, eli pääsiäisporsas. Virpojien pajunvitsat viittaavat nykyään tähän meiltä kadonneeseen tapaan.

Pitkäperjantain ja lankalauantain iltoihin liittyy olennaisesti se, että pahat voimat ovat voineet mellastaa. Syynä on ollut tietysti se, että kristillisessä perinteessä ristinkuoleman kärsinyt Jeesus ei ollut vielä ylösnoussut. Pahoja henkiä karkotettiin varsinkin Pohjanmaalla pääsiäistulilla eli -kokoilla. Samoin rullit tai trullit kävivät tekemässä pahojaan etenkin karjan keskuudessa.

Sunnuntaina ja maanantaina, eli varsinaisina pääsiäispäivinä, on tulkittu luonnon enteitä tulevan satokauden ja muun vuodentulon arvioimiseksi. Auringonpaiste pääsiäisaamuna on hyväksi, pilvinen sää tietää, että halla vie kesällä kukat eikä marjoja tule. Tai kesä on sateinen ja niin edelleen. Pohjatuuli tuo metsämiehille hyvän lintuvuoden. Etelätuuli taas vie linnut Lappiin ja Pohjanmaalle.

Yhtä kaikki pääsiäiseen liittyy meilläkin valtavasti kansanperinnettä ja uskomuksia kristillisen perinteen lisäksi. Ja pitää muistaa, että hyvällä ruoalla on aina ollut siinä tärkeä osuutensa.

RUOKA

MUUTA KIINNOSTAVAA

Tunnustaudun sarjakuvien suurkuluttajaksi. Meillä Suomessahan pidettiin sarjakuvia pitkään lähinnä lasten lukemistoina, kun taas esimerkiksi Keski-Euroopassa ja Japanissa ne ovat olleet aina myös aikuisten kulutustavaraa.

Lapsuudessani kolme sarjakuvaa olivat ylitse muiden: Tintti, Lucky Luke ja Asterix. Puhki luettuja albumeja tuolta ajalta on edelleen hyllyssäni. Viime viikolla päättyi jälleen yksi aikakausi, kun Asterixin piirtäjä Albert Uderzo kuoli.

Asterixista itse opin monenlaista historiaa – vaikkakin vähän väritettynä. Roomalaiset, gallialaiset, hispanialaiset, gootit ja normannit tulivat tutuiksi. Samoin gladiaattorit ja entisajan olympialaiset, roomalaisten kilpikonnapuolustus ja pilum, sveitsiläisten pankkijärjestelmä, amforat ja fondue avautuivat nuorelle miehenalulle.

Kukapa muu osaisi kertoa mahtavasta Uderzosta paremmin, kuin sarjakuva-asiantuntija, Oulun Elokuvakeskus ry:n toiminnanjohtaja Sauli Pesonen:

Albert Uderzo kuoli äskettäin 92-vuotiaana. Italialaista syntyperää olevan taiteilijan ura ylsi kahdeksalle vuosikymmenelle: hänen ensimmäinen sarjakuvansa julkaistiin 1941, viimeiset piirrokset taas vuonna 2015.

Uderzon ammattilaisura käynnistyi varsinaisesti 1940-luvun puolivälin jälkeen. Hän toimi käsikirjoittajana ja piirtäjänä vuodesta 1946 lähtien. Työsarka alkoi painottua piirtämisen puolelle erityisesti silloin, kun hän tutustui käsikirjoittaja René Goscinnyyn, jonka kanssa teki yhteistyötä tämän vuonna 1977 tapahtuneeseen kuolemaan saakka.

Uderzon ja Goscinnyn sarjakuvista on meillä varmasti tunnetuin Asterix, mutta suomeksi on julkaistu myös Um-pah-pahia (viisi albumia) ja Joonatan Pistoolia (kokoomateos, jossa neljä albumia ja yksi lyhyttarina). Nuo kaikki ovat humoristisia historiallisia seikkailuja.

Paitsi omina albumeinaan, monia kaksikon sarjakuvia ilmestyi meillä myös Ruutu- ja Zoom-lehdissä 1970-luvulla. Nuo ovat kuitenkin vain murto-osa miesten yhteistöistä. Kuriositeettina voisi nostaa esiin vaikkapa Suomessa tuntemattomat yksisivuiset mainossarjakuvat La Famille Moutonet ja La Famille Cokalane. Niistä kiinnostuneiden kannattaa hankkia ranskankielinen kokooma-albumi Les Archives Goscinny, Le journal Tintin 1956-61.

Lisäksi Uderzo piirsi Jean-Michel Charlier'n kirjoittamaa lentäjäseikkailua Haikaralaivue kahdeksan albumin verran aina vuoteen 1967.

Asterix-sarjakuva synnytettiin Pilote-lehteä varten vuonna 1959. Ensimmäinen albumi ilmestyi kahta vuotta myöhemmin. Sarjan päähenkilöiden ideointi tapahtui yhteistuumin: Uderzo halusi sankariksi ison, tuhdin kaverin, Goscinny puolestaan nokkelan pikkuveijarin. Goscinnyn panos kirjoitustyössä nousi kuitenkin näkyvämmäksi.

Uderzo ja Goscinny tekivät yhdessä 24 Asterix-albumia. Ensimmäinen suomenkielinen Asterix-albumi ilmestyi vuonna 1969. Goscinnyn kuoleman jälkeen Uderzo jatkoi sarjaa yksin kymmenen albumin verran vuoteen 2009 saakka.

Albert Uderzo jäi eläkkeelle vuonna 2011. Tuon jälkeen Asterixin seikkailuista ovat vastanneet kaksikko Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad (tähän mennessä neljä albumia), mutta Uderzo valvoi yhä tuotantoprosessia. Asterix on saanut Ranskassa myös oman teemapuistonsa.

Muuan naistenlehti mainosti numeroaan otsikolla ”Millainen nukkuja olet horoskooppimerkkisi perusteella?”. Aiemmin sitten sama lehti kehotti lukemaan, mikä koirarotu kullekin sopisi – jälleen horoskooppimerkin mukaan. Harmitonta huvia, moni varmaan toteaa. Ehkä niin, mutta on paikallaan muistuttaa, mitä horoskoopit ja niihin liittyvä astrologia oikein ovat.

Aluksi täytyy erottaa astrologia (tähdistäennustaminen) ja astronomia (tähtitiede) toisistaan. Astrologia on uskomusoppi ja näennäistiedettä, jonka mukaan taivaankappaleiden suhteellisista asemista ja kulmista voidaan päätellä muun muassa ihmiskohtaloita ja maailman tapahtumia. Astronomia on luonnontiede, joka tutkii muun muassa maailmankaikkeutta ja sen kohteita.

Astrologia ulottuu muinaisten sumerilaisten tähtien palvontaan 4000-2000 eea. Ihmisluonteeseen on aina kuulunut halu tietää tulevasta. Siksi ennustaminen on ollut tuottoisaa toimintaa nykypäiviin asti. Sivistyksen kehtona pidettyyn Kreikkaankin astrologia rantautui vähän ennen ajanlaskun alkua. Ptolemaioiksen teos Tetrabiblos, Neljä kirjaa, oli astrologian ylin oppikirja satojen vuosien ajan.

Menemättä syvemmälle astrologian monimutkaisiin ”perusteisiin” totean vain, että niin sanottu länsimainen astrologia pohjautuu Eläinradan kahteentoista merkkiin. Oppiin kuuluvat ennustaminen, luonneanalyysi, maapallon historiallisten tapahtumien tulkinta taivaankappaleiden asemia tutkimalla ja tietysti horoskoopit.

On väitetty, että 20-55 % (melkoinen vaihteluväli) länsimaisista ihmisistä uskoo astrologiaan. Naiset uskovat siihen selvästi miehiä enemmän. Hindulaisuudessa astrologia on yleisesti hyväksyttyä. Ominaan erottuvat lisäksi Japani ja Brasilia.

Pelottavinta on, että taannoisen Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin vaimon Nancy Reaganin kerrotaan vaatineen, että presidentti tekee tärkeät koko maailmaa koskevat päätöksensä astrologin suosittelemina ajankohtina. Suomessa muutamissa rajatiedon lehdissä on ollut ”ammattiastrologien” palstoja, jossa ihmiset ovat pyytäneet neuvoja esimerkiksi lastensa koulutukseen, omaan parisuhteeseen tai muihin elämänvalintoihin liittyen.

Se, että tähtien, planeettojen ja muiden taivaankappaleiden keskinäiset asennot vaikuttaisivat ihmisten elämään, on maalaisjärjellä ja vähäiselläkin tieteellisellä tajulla ajateltuna täysin mahdotonta. Parhaan kommentin horoskoopeista luin yhdestä pilakuvasta:

- Mikä olet horoskoopiltasi?

- Dinosaurus.

- Mutta eihän sellaista ole olemassa?

- Ei ole kyllä niitä muitakaan…

Vapun aikaan kaupoissa myydään paljon ilmapalloja, joiden sisällä on heliumia. Ilmaa kevyempänä nämä pallot leijuvat ilmassa, kun taas itse puhalletut roikkuvat seinällä narujen varassa tai lojuvat lattialla.

Helium on ainoa alkuaine, joka on löydetty ensin avaruudesta, ennen kuin sitä on löydetty Maapallolta. Pierre Janssen teki ensimmäisen havainnon auringonpimennyksen aikana 1868. Havaintoja oudosta keltaisesta viivasta Auringon spektrissä tekivät samana vuonna vielä Joseph Lockyer ja Edward Frankland, ja aineelle annettiin nimeksi helium kreikan kielen Aurinkoa tarkoittavan helios-sanan mukaan. Lopun um-liite viittaa mineraaliin, joksi sitä aluksi luultiin. Muut jalokaasuthan loppuvat on-liitteeseen, kuten neon, ksenon ja argon.

Heliumin kemiallinen merkki on He ja sen järjestysluku on 2. Se on maailmankaikkeuden toiseksi yleisin alkuaine vedyn (H) jälkeen. Sitä on noin 24 % kaikesta aineesta. Valtaosa heliumista syntyi nykykäsityksen mukaan alkuräjähdyksessä ensimmäisten muutaman minuutin aikana.

Maapallolta heliumia löydettiin ensiksi 1895 kleveiitistä, mikä on uraniitin epäpuhdas muoto. Vuonna 1903 Yhdysvalloista löydettiin suuria heliumesiintymiä maakaasusta. Yhdysvallat onkin ollut maailman suurin heliumin tuottaja, ja sieltä tulee edelleen noin 84 % maailman heliumista. Aineella oli alkuaikoina sotilaallista merkitystä, sillä sitä käytettiin ilmalaivoihin. Saksa joutui käyttämään omissa zeppeliineissään tulenarkaa vetyä, ja historia muistaa Hindenburg-ilmalaivan tuhoutumisen liekkimeressä vuonna 1937.

Vuodesta 1990 lähtien Algeria on ollut maailman toiseksi suurin heliumin tuottaja noin 10 % osuudellaan. Muita tuottajamaita ovat Qatar, Venäjä, Kiina, Kanada ja Puola. Heliumin määrä Maapallolla on varsin rajallinen, ja sen on ennustettu loppuvan vuoden 2040 tienoilla.

Heliumin käyttö ilmapalloissa, sääpalloissa ja nykyaikaisissa ilmalaivoissa on murto-osa sen kokonaiskäytöstä. Heliumia käytetään muun muassa lasereissa, suprajohtavien magneettien jäähdyttämisessä, magneettikuvauslaitteissa, TIG-hitsauksen suojakaasuna ja hiukkaskiihdyttimissä. Kryogeniikka käyttääkin 28 % kaikesta heliumista. Kryogeniikassa tutkitaan materiaalien käyttäytymistä alle -150 celsiusasteen lämpötiloissa.

Lopuksi pakollinen varoitus: Vaikka helium on hajuton, väritön ja myrkytön, se on ihmiselle vaarallinen hengitettävä. Se saa äänen kuulostamaan hauskan kimeältä, koska se nostaa äänihuulten resonanssitaajuutta. Helium kuitenkin syrjäyttää suurina määrinä verestä happea ja voi aiheuttaa näin ollen tajuttomuutta ja jopa ilmarinnan. Nauttikaamme heliumista siis vain ulkoisesti. Turvallisia vappuja!

Kun kysytään, mikä on ihmisen suurin elin, ajatukset alkavat kelata maksan, sydämen ja muiden sisuskalujen välillä. Oikea vastaus on kuitenkin se, mikä peittää kaiken tuon: iho. Ja kun puhutaan suuresta, sitä se todella on. Aikuisen ihmisen iho on kooltaan noin kaksi neliömetriä ja painoa sillä on noin kymmenen kiloa.

Iho on meidän suojamme ympäristön monenlaisilta vaikutuksilta: vieraat aineet, kuten esimerkiksi bakteerit, ja vesi pysyvät poissa. Iho suojaa säteilyltä, pitää sisuskalut viileänä kuumalla ja lämpimänä kylmällä ilmalla.

Eikä iho ole pelkästään passiivinen toimija. Se valmistaa D-vitamiinia ja ottaa vastaan erilaisia tuntoärsykkeitä. Myös ihmisen silmässä on ihoa: silmän sidekalvo kuuluu ihoon ja silmäluomien sisäpuolella on ihoa.

Ihossa on kolme kerrosta: orvaskesi, verinahka ja ihonalainen rasvakerros. Orvaskedessä on 4-5 kerrosta, joista ylin on nimeltään marraskesi. Iho uusiutuu koko ajan.

Ihminen ja sika ovat ainoita maaeläimiä, joiden ihoa ei peitä minkäänlainen turkki. Toki ihmiselläkin on karvoja, mutta varsinainen turkki on hankittava muualta – nykyisin suositaan keinoturkista. Ihokarva kasvaa orvaskeden soluista, ja sen osat ovat juuri ja karva. Ihokarvan kuoressa on pigmenttisoluja, jotka antavat sille värin. Karvoja lähtee iholta noin 100 kappaletta päivässä. Hiukset kasvavat noin sentin kuukaudessa. Vastoin uskomusta leikkaaminen ei tee hiuksista vahvempaa tai kiihdytä sen kasvua eikä parranajo vaikuta siten partakarvoihin.

Ihmisen ihon väriin vaikuttaa kolme tekijää - orvaskedessä oleva ruskea pigmentti melaniini, verinahkassa aurinkosuodattimena toimiva oranssi karoteeni, sekä tietysti veri, joka punertavana kulkee verinahkan hiussuonissa. Lapset ovat yleensä vaaleampia, kuin aikuiset ja naiset vaaleampia kuin miehet. Albiinolta puuttuu ihosta melaniini.

On hyvä muistaa myös, että iho myös viestii. Punastuminen ja kalpeneminen kertovat paljon ihmisen tunnetiloista. Toisen ihmisen kosketus aistitaan herkästi ja on merkittävä osa esimerkiksi seurustelua ja parisuhdetta.

Ja lopuksi: lähes jokaisen ihmisen hikirauhasissa ja karvatupissa asustaa pienenpieniä huokospunkkeja. Erityisesti ne pitävät silmäluomista ja majailevat silmäripsissä. Lohdutuksena on sanottava, että ne ovat ”enimmäkseen” harmittomia.

Aurinkoisten kelien helliessä kannattaa muistaa suojella ihoaan. Se on meille elintärkeä, eli elin tärkeä!

Kalevalan päivää vietetään Suomessa 28.2. Yksi Elias Lönnrotin kokoaman ja kirjoittaman kansalliseepoksemme keskeisiä tarinoita liittyy sampoon.

Kun Väinämöinen ajautuu Pohjolan rannoille, Pohjan akka pelastaa hänet ja hoitaa kuntoon. Vastapalvelukseksi Väinämöinen lupaa lähettää seppä Ilmarisen takomaan Pohjan akalle sammon. Näin tapahtuu, mutta lopulta Väinämöinen lähtee ryöstämään sampoa itselleen, ja pakomatkalla Pohjan akan ja Väinämöisen yhteenotossa sampo vajoaa meren pohjaan ikuisiksi ajoiksi.

Mitä oli tuo himoittu sampo, kirjokansi?

Kalevalassa todetaan, että sampo toi Pohjolan asukkaille vaurautta ja onnea, mitä Väinämöinen alkoi kadehtia. Martti Haavio toimittamassa Kirjokansi-kokoelmassa (1952) esitetään, että kyseessä on taivaan kupua keskeltä tukenut pylväs, maan napa tai taivaannaula tai tästä maailmanpatsaasta taottu kuva. Sen juuret ovat myös syvällä maassa ja yhden alkuperäisrunon mukaan Väinämöinen ottaa ryöstöretkelle mukaan kuokan.

Kosmologis-filosofisia tulkintoja tukee myös sammon rinnakkaissana ”kirjokansi”, millä tarkoitetaan taivaankantta tähtineen.

Sampoa on tulkittu hedelmällisyysriittien kautta ja se on yhdistetty maanviljelykseen, sillä sampo toi ruokaa ja vaurautta: ”kun on sampo Pohjosessa:/siin’ ois kyntö, siinä kylvö,/siinä kasvo kaikenlainen.” Tai: ”Mi on Pohjolan elää?/Sai sampo jauhomaan,/kirjokansi kallumaan;/päivät jauhoi myötäviä,/toiset päivät syötäviä,/kolmannet kotipitoja.”

Radikaalin ja käsinkosketeltavan sampo-tulkinnan teki Paavo Haavikko runoelmassaan Rauta-aika (1982), missä sampo oli kone, millä tehtiin väärää rahaa. Kyseessä on kuitenkin taiteilijan muunnelma, eikä vakavasti otettava teoria sammon muinaisesta alkuperästä.

Kalevalan sampo on tarkoittanut mitä ilmeisimmin monia eri asioita, ja runonlaulajat ovat myös itse tulkinneet perin häilyväistä, mutta ilmeisen merkittävää, asiaa kukin omalla tavallaan.

Olipa kansanrunojemme sampo sitten konkreettinen kapine tai metafyysinen käsitys kosmologiasta, se on innoittanut kieltämme moniin tavoin (rahasampo, Sampo-konserni, Ura-Sampo, Sampo-hanke, Edusampo).

Lopuksi Tieto-Sampo haluaa muistuttaa, että Kalevalan sampo taipuu ”sampo, sammon”. Erisnimenä ensimmäistä kertaa Topeliuksen sadussa Sampo Lappelill (1860) käytetty etunimi Sampo puolestaan taipuu ”Sampo, Sampon”.

Keväisin lumet sulavat ja teiden vierustat ja ojanpohjat tulevat näkyviin. Samoin tulevat näkyviin kaikki ne roskat, joita välinpitämättömät ihmiset heittävät luontoon. Ikään kuin kukaan ei olisi kuullut ilmasto- tai muovijätekeskusteluista?!

Siksi on paikallaan muistuttaa, kuinka kauan mikäkin aine tai tavara säilyy luonnossa.

Luontoon heitetty tavara maatuu, eli mikrobit ja sienet hajottavat aineen rakenteen. Maatumisaikaan vaikuttavat esimerkiksi lämpötila, sademäärä, maaperän koostumus ja muut ilmastolliset tekijät. Niinpä saman aineen maatuminen trooppisessa sademetsässä on nopeampaa, kuin vaikkapa Saharan autiomaassa tai korkealla Himalajan vuoristossa.

Metallit eivät oikeastaan maadu, vaan hajoavat. Maaperän mikro-organismit eivät koske metalliin. Metallitölkki ruostuu aikojen kuluessa ja muuttuu hiutaleiksi, jotka leijailevat ilmakehään.

Lasi – varsinkin nykyaikainen teollisesti valmistettu – ei sekään kelpaa mikro-organismeille. Se saattaa hajota pienempiin osiin, mutta se ei maadu.

Polystyreeni on kestomuovi, jota käytetään esimerkiksi eristeissä, pakkausmateriaalina ja kertakäyttöastioissa. Sitä ei voi kierrättää ja se on poltettuna jopa myrkyllistä. Se ei myöskään maadu. Samoin käy polyeteenistä tehdyille tavaroille. Polyeteeni on halpaa, ja se on käytetyin polymeerinen muovin raaka-aine.

Vanhassa maitopurkissa käytettiin vahausta ja se maatui paljon nopeammin kuin munakenno. Syynä oli purkissa käytetty vahaus, jolloin sen valmistukseen kului vähemmän materiaalia, kuin vahaamattomaan munakennoon. Nykyään vahaus on korvattu uusiokäytettävällä muovikalvolla, eikä maitopurkki ole siis biohajoava.

Jotta mielemme jäisi asioita ja vuosilukuja, alla on listattuna muutamia tavaroita tai aineita ja niiden arvioituja maatumis- tai hajoamisaikoja. Tiedän, että ajat vaihtelevat eri lähteissä suuresti, mutta tarkoitus onkin herätellä ajattelemaan.

Roska-astiat ja kierrätys on keksitty. Käyttäkäämme siis niitä.

Tavara Hajoamisaika

Paperipyyhe 2‒4 viikkoa

Appelsiininkuori 2‒5 viikkoa

Puuvillakangas 1‒5 kuukautta

Ompelulanka 3‒4 kuukautta

Maitopurkki 1‒5 vuotta

Tupakantumppi 1‒12 vuotta

Munakenno 5 vuotta

Purukumi 20‒25 vuotta

Nahkakenkä 25‒30 vuotta

Nailonvaate 30‒40 vuotta

Alumiinitölkki 80‒200 vuotta

Kosteuspyyhe 100 vuotta

Muovipullo 70‒450 vuotta

Hiuslakkapullo 200‒500 vuotta

Paristo 200‒1000 vuotta

Mustepatruuna 450‒1000 vuotta

Kalastussiima 600 vuotta

Vauvan vaippa 500‒800 vuotta

Muovipussi 500‒1000 vuotta

Auton rengas 2000 vuotta

Lasipullo 1 miljoona vuotta

Mistä tietää että Maa on pyöreä? Miten Maan pyöreyden voi huomata? Keinoja on monia, suurin osa varsin yksinkertaisia. Kaarevuus selviää jo koulutrigonometrialla, kun vähän pähkäilee. Helppo tapa on mennä sellaisen veden äärelle, josta ei näy vastarantaa. Voi vaikkapa katsoa loittonevaa purjevenettä, joka "putoaa" horisontin taa. Viimeisenä siitä näkyy vain maston huippu. Vaihtoehtoisesti voi ajella itse veneellä kohti rantaa ja huomata rakennusten ilmestyvän pikkuhiljaa näkyviin.

Tai sitten voi vain katsella kuunpimennystä. Tuolloin Maa on suoraan Auringon ja Kuun välissä, ja Kuu lipuu Maan langettaman varjokartion läpi. Kun katsoo koko näytelmän alusta loppuun, niin huomaa helposti, että varjohan muodostaa ympyrän kaaren. Tarkempiakin keinoja on. Voi vaikkapa ottaa tikun ja mitata sen varjon pituuden tasan puoliltapäivin eri paikoissa maan pinnalla. Kun lähestytään päiväntasaajaa, sitä lyhemmäksi varjo käy. Kreikkalainen Eratosthenes laski tällaisista tuloksista Maan halkaisijan hyvin tarkkaan jo noin 250 eaa.

On silkkaa urbaania legendaa, että keskiajalla olisi uskottu litteään maahan. Tuo luulo "menneistä väärän tiedon ajoista" sai alkunsa vasta 200-400 vuotta sitten. Lähinnä kai kyse oli poliittisista lokakampanjoista, joissa pyrittiin horjuttamaan kirkon valtaa. Nykypäivänä litteään maahan uskominen on yksi oudoimpia salaliittoteorioita. Se kun vaatii lähes kategorista silmien sulkemista lukemattomilta hyvin yksinkertaisilta todisteilta, jotka olisivat ihan kaikkien nähtävissä. Ja toisaalta ne samat havainnot pitää kuitenkin pystyä selittämään. Sitä varten pitää kehitellä toinen toistaan kummallisempia ajatuskyhäelmiä, kuten vaikkapa mystisiä hologrammeja.

Mutta minkäs teet, jotkut tosiaan luulevat huomaavansa asioita, joita kukaan muu ei mukamas ole hoksannut viimeisen muutaman tuhannen vuoden aikana. Osa on sellaisia "oman elämänsä Einsteineja", toiset taas trollailevat ihan vain aikansa kuluksi.

Lisää asiasta täältä.

Jarmo Korteniemi, vapaa tiedetoimittaja, planetologi

Luonnossa on edelleen asioita, joiden synnystä tai jopa olemassaolosta kiistellään. Yksi tällainen ilmiö on pallosalama. Ilmiöstä on muistiin merkittyjä havaintoja esimerkiksi vuodelta 1638 Devonista Englannista, jolloin halkaisijaltaan valtavan, peräti 2.4-metrisen tulipallon, kerrottiin ilmestyneen ukkosmyrskyn aikana kirkkoon ja surmanneen neljä ihmistä. On myös tutkijoita, joiden mielestä pallosalama on pelkkä optinen harha. Ilmiölle on kuitenkin perustettu oikein komitea nimeltään The International Committee on Ball Lightning (ICBL).

Valtaosa havainnoista kuvailee yleensä muutaman kymmenen senttimetrin kokoista palloa, joka ilmestyy ukonilman aikana. Ilmiön kesto on joitakin sekunteja. Sen on kuvailtu liikkuvan milloin epäsäännöllisesti sinne tänne, milloin leijuvan paikallaan tai liikkuvan jopa vastatuuleen. Pallosalaman on kerrottu ilmestyvän sisään huoneeseen jopa seinän läpi ja kulkeneen esimerkiksi ikkunanpieltä pitkin ylöspäin ja sitten hävinneen vahinkoa aiheuttamatta.

Toisaalta pallosalama on saattanut polttaa tai sulattaa materiaalia, ja onpa Suomesta merkintä tapauksesta, jossa pallosalama upposi sadevesitynnyriin ja kiehutti veden hetkessä. Tästä voitaisiin vesimäärä tietäen laskea esimerkiksi ilmiön energiamäärä.

Pallosalaman väriä on kuvailtu hehkulampun kaltaiseksi, mutta muistiin on merkitty punaisia, oransseja ja keltaisia pallosalamia. Ilmiö häviää joko nopeasti itsekseen tai sitten se saattaa ikään kuin räjähtää. Jäljelle jää haju, joka muistuttaa otsonia tai palanutta rikkiä.

Lentokoneet ovat herkkiä salamaniskuille. Niinpä nekään eivät ole välttyneet pallosamailta. Vuonna 1963 sellaisen kerrotaan ilmestyneen koneen matkustamoon ohjaamon oven läpi ja kulkeneen pitikin käytävää. Vuonna 2014 pallosalama ilmestyi lentokoneen ohjaamoon juuri ennen kuin koneen nokkaan iski salama.

Pallosalamalle on tarjottu monia eri selityksiä. Salaman tapaan se lienee sähköinen ilmiö. Siihen on liitetty muun muassa nanohiukkasia, mutta yleisimpänä selityksenä pidetään ilman kaasujen atomien muuttumista plasmaksi. Tämän aiheuttaisi ilmiön aikaansaama valokaari.

Pallosalamaa on yritetty saada aikaan myös laboratorio-oloissa muun muassa Max Planck -instituutissa, Israelissa ja Brasiliassa. Jonkinlaisia hetkellisiä onnistumisia on saatu kuvattuakin, mutta lopullista selvyyttä pallosalaman syntymekanismista ja olomuodosta ei ole saatu.

Olipa totuus pallosalaman taustalla mikä tahansa, monet ovat kertoneet nähneensä sellaisen tai tuntevat jonkun, joka on nähnyt ilmiön. Pallosalamassa viehättää sen salaperäisyys, ennustettavuuden puute, äärimmäinen harvinaisuus ja salaman kaltaisena hieman pelottavakin luonne. Emme tiedä siitä vielä kaikkea. Siksi se onkin niin kiehtova.

Ufohistorian kuuluisin tapaus on niin sanottu Roswellin maahansyöksy. Yhdysvalloissa New Mexicon osavaltiossa putosi tarinan mukaan lentävä lautanen, ja armeija löysi aluksen lisäksi avaruusolentoja.

Näin siis tarinan mukaan. Kun Roswellin tapausta tarkastellaan pelkästään tiedossa olevien tosiasioiden kautta, asia näyttäytyy kuitenkin varsin toisenlaisessa valossa.

Tilanhoitaja W.W. ”Mac” Brazel oli tarkastamassa tiluksiaan 14.6.1947, kun hän hämmästyksekseen löysi maahan levinneenä erilaista materiaalia, joka näytti tippuneen taivaalta. Niin outoa se ei kuitenkaan ollut, että hän olisi kerännyt sitä heti talteen, vaan vasta 4.7. hän kuljetti osan löydöstään kaupunkiin ja 7.7. seriffin toimistoon.

Seriffi kehotti ottamaan yhteyttä läheisen armeijan lentotukikohdan ihmisiin, ja sieltä lähetettiin paikalle tiedustelu-upseeri Jesse Marcell ja CIA-yhteyshenkilö Sheridan Cavitt. He kävivät keräämässä materiaalia ja veivät sitä mukanaan lentotukikohtaan.

Tukikohdassa toimi 509:s pommituslennosto, joka oli tuolloin maailman ainoa operatiivinen atomipommituslennosto. Sitä johti eversti ”Butch” Blanchard, joka käskystä tai ainakin hyväksynnästä tiedotusupseeri Walter Haut julkaisi asiasta virallisen lehdistötiedotteen.

Niinpä maailmalle levisi 8.7.1947 uutinen, jonka mukaan armeijan lentojoukot ovat saaneet haltuunsa lentävän lautasen, mutta tarkempia yksityiskohtia ei lentolaitteesta vielä kerrota. Roswell Daily Record -lehden etusivu onkin tapaukseen liittyen ehkä eniten levitetty kuva. Uutinen levisi myös muita medioita pitkin, ja kaupunkiin alkoi sadella lisätietopyyntöjä ympäri maailmaa.

On tärkeä muistaa, että lentävistä lautasista oli tuolloin puhuttu vasta puolisen vuotta. Havaintoja esineistä, joita ihmiset eivät osanneet tunnistaa, oli tehty paljon ja aihe kiinnosti ihmisiä. Avaruusaluksiin ja niiden matkustajiin liittyvää tarustoa ei sellaisena, kuin me sen nyt tunnemme, ollut vielä siis olemassa.

Niinpä ei ollut yllättävää, että jo seuraavana päivänä samainen lehti julisti etusivullaan, että kahdeksannen ilma-armeijan komentaja kenraali Ramey ”tyhjensi Roswellin lautasen” ja totesi, ettei aiheen tiimoilta kannattanut enää spekuloida: kyseessä oli säähavaintopallo ja sen osat.

Lehdistö kutsuttiin kenraalin pakeille, ja he saivat vapaasti kuvata, kun sekä Ramey että Marcell poseerasivat hauraalta näyttävän materiaalin kanssa. Nämäkin kuvat ovat laajalle levinneitä.

Kohu tapauksen ympärillä loppui siihen. Kului 30 vuotta, ennen kuin se kaivettiin uudestaan esiin ja sen ympärille alettiin luoda aivan uutta tarinaa. Sen mukaan Roswellin materiaali oli vaihdettu havaintopallon osiin, ja maatila oli ollut vain paikka, jonne ufosta oli pudonnut osia sen saatua osuman salamaniskusta tai vastaavasta. Varsinainen alus ja sen matkustajat löytyivät kauempaa Coronasta.

Sen jälkeen on löydetty todistajiksi niin hautausurakoitsijaa, sairaanhoitajaa, vartiomiestä ja jos jonkinlaista silminnäkijää. Tapauksesta on julkaistu satoja kirjoja ja muutama kirjailija elättääkin itsensä Roswell-asiantuntijana.

1990-luvun puolivälissä Yhdysvaltain armeija ilmoitti, että Roswelliin pudonnut materiaali oli osa salaista 1947-49 toteutettua Mogul-hanketta. Siinä valtavankokoisilla heliumtäytteisillä palloilla tai oikeammin säkeillä lennätettiin mittalaitteistoa ionosfääriin saakka. Tarkoituksena oli havainnoida yläilmakehästä merkkejä siitä, joko Neuvostoliitto oli laukaissut ensimmäisen ydinaseensa. Lentävää lautasta käytettiin siis jo silloin peitekeinona, jolla salattiin uuden aseen tai havaintolaitteen koelentoja.

Ja miten tilanhoitaja Mac Brazel kuvaili itse löytöään vuonna 1947: ”Laajalla alueella kirkasta materiaalia, joka koostui kuminauhoista, tinafoliosta ja varsin vahvasta paperista sekä kepeistä.” Ei siis avaruusaluksen kappaleita, vaan juuri sellaista tavaraa, mitä valokuvissa Ramey ja Marcell esittelevätkin.

Kaikki muu on sitten tarustoon kuuluvaa ja sopii erinomaisesti vaikkapa folkloristiikan kurssille.

Kesä ja ukkoset kuuluvat olennaisesti yhteen. Mitä kaikkea mielenkiitoista ukonilmoista tiedetään?

Monelle on varmaan yllätys, että ukkoset ovat osa maapallon laajuista ilmasähkövirtapiiriä. Ionosfäärin alapuolella, eli alle 100 kilometrin korkeudessa, on yläilmakehää heikompi maapallon laajuinen virtapiiri. Juuri se ylläpitää ukkostoimintaa.

Ukonilmat jaetaan ilmamassaukkosiin ja rintamaukkosiin. Ilmamassaukkonen aiheutuu voimakkaan auringonpaisteen vaikutuksesta ja niitä esiintyy yleensä kesäaikaan iltapäivisin. Rintamaukkoseen aurinko juuri ei vaikuta, vaan se syntyy kylmään rintamaan, joka kiilautuu lämpimän ja kostean ilman alle. Näitä ukkosia voi olla mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

Ukonilmassa pilviin syntyneet erimerkkiset staattiset sähkövaraukset purkautuvat äkisti, ja tätä purkautumista kutsutaan salamaksi. Valokaari kuumentaa ilmaa, joka laajenee ääntä nopeammin. Tästä aiheutuu sokkiaalto, joka lähellä kuuluu voimakkaana paukahduksena ja kauempana jyrinänä. Mitä pitempi salama on, sitä kauemmin jyrinä kuuluu, sillä pitkän salaman eri osissa paineaallot syntyvät eri aikaan ja näin ääntäkin syntyy pitemmän aikaa.

Suomessa esiintyy kesässä noin 10 merkittävää ukkosta. Siinä salamoita iskee maahan päivässä 1000. Voimakkaassa ukkosessa salamoita iskee 5000-10 000 päivässä. Näitä on meillä vain 1-3 kertaa kesässä. Salaman keskilämpötila on huimat 20 000 celsiusastetta, joten kyseessä on vaarallinen sääilmiö.

Maan länsiosat ja etenkin Pohjanmaa ovat tilastojen valossa Suomen aktiivisimpia ukkosalueita.

Ukonilman etäisyys voidaan laskea salamanlyönnistä. Valo etenee 300 000 kilometriä sekunnissa ja ääni 330 metriä sekunnissa. Äänellä menee siis kilometrin matkaan 3 sekuntia. Kun salama välähtää, aletaan laskea sekunteja. Kun jyrähdys kuuluu, jaetaan saatu sekuntimäärä kolmella ja näin saadaan likiarvo siitä, monenko kilometrin päässä salama iski.

Ukkosista ja salamoista löytyy paljon lisätietoa Ilmatieteen laitoksen sivulta.

Suomi ja unkari – sukukieliäkö?

Suomalaisille on itsestään selvää, että viro on suomen sukukieli. Samankaltaisuus on ilmiselvää: voimme tunnistaa virosta koko joukon sanoja, ja joskus ymmärrämme jopa yksinkertaisen lauseen, vaikkemme olisi tuota kieltä koskaan opiskelleetkaan. Mutta miten on kaukaisempien sukukielten laita? Mistä voi tietää, että unkari ja suomi ovat sukukieliä, vaikka ne eivät juuri muistuta toisiaan.

Kielisukulaisuuden toteaminen ei perustu siihen, että voimme tunnistaa vertailtavista kielistä toisiaan muistuttavia sanoja. Sukusanat ovat usein hyvinkin erinäköisiä, esimerkiksi suomen sanoja sata, pata ja kota vastaavat unkarin sanat száz, fazék ja ház (lue saaz, fazeek, haaz; z on soinnillinen s). Olennaista on, että sanat ovat systemaattisesti erinäköisiä, eli tiettyjä äänteitä vastaavat aina tietyt samat äänteet.

Esimerkin sanoissa todistusvoimaista on muun muassa se, että suomen toisen tavun alussa olevaa t:tä vastaa unkarissa aina z. Tällaiset yhdenmukaisuudet eivät voi olla sattumaa vaan kertovat siitä, että yhteisestä kantakielestä polveutuvat kielet ovat käyneet läpi omalla tahollaan tiettyjä muutoksia, ja koska kielen muuttuminen on säännönmukaista, voimme nykykieliä vertailemalla kartoittaa tapahtuneita muutoksia.

Säännöllisten äännevastaavuuksien lisäksi kielen rakenne on tärkeä kielisukulaisuuden todiste. Suomi ja unkari kuuluvat muiden suomalais-ugrilaisten kielten tavoin ns. agglutinoivaan kielityyppiin, mikä tarkoittaa, että sanavartalon perään liitetään johtimia, sijapäätteitä, tunnuksia ja liitteitä, esim. kirja+sto+i+ssa+mme ja unkariksi sama aivan vastaavalla tavalla: köny+tára+i+nk+ban. Indoeurooppalaiset naapurikielemme, jotka jäsentävät todellisuutta eri tavoin, ilmaisevat asian toisin, esim. englanniksi esimerkkimme kuuluisi in our libraries. – Kielisukulaisuus on kiehtova asia, joka on tieteellisin metodein todistettavissa, mutta arkikeskustelussa se ei hetkessä aukea.

Harri Mantila

Langaton viestintä ja kaikenlainen etäyhteydenpito ovat viime päivinä nousseet arvoon arvaamattomaan.

Kun uljas valtamerilaiva Titanic upposi neitsytmatkallaan 10.4.2012, se yritti tavoitella toisia laivoja apuun radiosähkötyksellä. Sähkötyksessä käytettiin Samuel Morsen vuonna 1832 langallista lennätinviestintää varten kehittämää menetelmää, eli morseaakkosia.

Italialainen Guglielmo Marconi teki kokeiluja radioaalloilla 1895, ja häntä onkin kutsuttu ensimmäiseksi, joka sai aikaan langattoman radioyhteyden kahden etäällä olevan aseman välillä. Tosin muutkin tekivät kokeiluja samaan aikaan eri maissa.

Tunnetuin morsetusviesti on SOS: kolme pistettä, kolme viivaa, kolme pistettä. Sen on väitetty merkitsevän muun muassa Save Our Souls (pelastakaa sielumme), Save Our Ship (pelastakaa laivamme) tai Send Our Savior (lähettäkää pelastajamme). Todellisuudessa merkkisarjan selitys on yksinkertaisesti se, että se on helppo muistaa ja lähettää.

SOS ei ollut kuitenkaan Titanicin uppoamisajankohtana ainoa eikä edes kaikkien tuntema hätämerkki. Titanicin viesteissä toistettiin yhdessä SOS:n kanssa merkkejä CQD, eli viiva-piste-viiva-piste, viiva-viiva-piste-viiva, viiva-piste-piste. Tämän on väitetty merkitsevän Come Quick Drowning (tulkaa pian uppoamme). Sekään ei pidä paikkaansa, vaan CQ tarkoittaa vapaasti käännettynä ”huomio kaikki asemat” ja D puolestaan sanaa ”distress” eli hätä.

Niinpä yksi Titanicin lähettämistä sähkösanomista alkoi CQD CQD CQD MGY, jossa viimeinen kirjainyhdistelmä oli Titanicin oma kutsutunnus.

Jotta lyhennetietous ei loppuisi vielä tähän, muistattehan, että Titanicin virallinen nimi oli RMS Titanic. Alun RMS-lyhenteen merkityksestäkin on erilaisia väittämiä, kuten Royal Merchant Ship (kuninkaalinen kauppalaiva) tai Royal Motor Ship (kuninkaallinen moottorialus). Oikeasti se tarkoittaa Royal Mail Steamer, eli kuninkaallinen postilaiva tai vielä tarkemmin kuninkaallinen postihöyry.

Ja kaikkihan tietävät, että ne maalaukset ja piirrokset Titanicista, joissa se seilaa uljaasti savu neljästä piipusta tupruten, ovat väärin tehtyjä.

Oikeastaan jokaiseen tuotteeseen – oli se sitten elintarvike, työkalu, lääke, postimerkkivihko tai aikakauslehti – on painettuna jonkinlainen koodi. Harvassa ovat ne kerrat, jolloin kaupan kassahenkilö näppäilee kassakoneeseen hinnan tai numerokoodin. Ostoksemme luetaan nopeasti ja tarkasti viivakoodinlukijalla, joka ilmoittaa kassakoneeseen hinnan, vie tuotteen oston tiedoksi kaupan varastojärjestelmään ja paljon muuta.

Viivakoodin idea lähtikin philadelphialaisen kauppiaan ääneen tuumailusta, että kehittäisipä joku sellaisen järjestelmän, jolla tuotteet voitaisiin kirjata nopeasti kassajärjestelmään. Tämä tapahtui vuonna 1948 ja Bernard Silver -niminen opiskelija vinkkasi asiasta tuttavilleen Norman Woodlandille.

Yhdessä he alkoivat kehitellä järjestelmää, jossa he alun perin venyttivät morsekoodin pisteet ja viivat eripaksuisiksi viivoiksi. He saivat idealleen patentin vuonna 1951. Tästä oli kuitenkin vielä pitkä tie nykyiseen käyttöön.

Aluksi viivakoodit tehtiin pyöreiksi. Ensimmäinen käyttäjä oli yhdysvaltalainen rautatieyhtiö, jonka käytti metallilevyille painettuja koodeja rautatievaunujen tunnistamiseen. Järjestelmä osoitti haavoittuvuutensa, kun levyt kuluivat tai likaantuivat.

Kauppojen hyllyille viivakoodit alkoivat ilmestyä 1970-luvulla. Yleisin meillä käytettävä lineaarinen viivakoodijärjestelmä on EAN, eli European Article Number. Nimi vaihdettiin sittemmin International Article Numberiksi, mutta vanhasta lyhenteestä ei luovuttu.

Lineaarisia viivakoodijärjestelmiä on monenlaisia, ja niiden rinnalle on kehitetty esimerkiksi kaksiulotteisia koodeja. Tunnetuimpia 2D-koodeja ovat neliön muotoinen QR-koodi ja Datamatrix.

Viivakoodeja luetaan siten, että kamera muuttaa esimerkiksi laser- tai LED-valonsäteet elektronisiksi signaaleiksi. Viivakoodinlukija voi olla malliltaan vaikkapa kynä tai pistooli. Kauppojen kassoilla yleisimpiä lienevät edelleen monisädelukijat, jotka käyttävät laseria koodin skannaamiseen. Niissä käytetään useita erisuuntaisia laserraitoja viivakoodin lukemiseen. Näin eri suunnissa ja asennoissa olevia viivakoodeja voi lukea ilman, että itse skanneria tarvitsee liikuttaa. Se siis selittää kassojen yhteydessä olevat pienet ikkunat, joiden takana näkyy monimutkainen X-kuvio.

Kun jo totesin, tuotteet kirjautuvat nykyään nopeasti ja tarkasti kassajärjestelmään. En ottanut kantaa hintojen oikeellisuuteen. Niistä vastaa se henkilö, joka koodaa kaupassa kullekin viivakoodille hinnan. Siksi tarkastan edelleen kassakuitin jokaisen ostoskerran jälkeen…

LENTÄMINEN

Yliäänikone

Yaeger

X-29

X-37B

Lentokoneet seisonnassa

TEKNOLOGIA

Sähköauto

Antikytheran laite

Kvanttitietokone

AVARUUS

Kuu

Aurinko

Eläimet avaruudessa

Kosminen vauhti

Lappajärvi

Marsin äänet

Musta aukko

Revontulet

Tunguska

Oumuamua

Apollo 13

Puusatelliitti

James Webb -teleskooppi

Marsilaiset

EGYPTI

Muumiointi

Tutankhamon

Hauta TT320

ELÄIMET

Siilit

Lintubongaus

Metsäpeurat

Älykkäät mehiläiset

Ravut

Pterosaurus

JUHLAPYHÄT

Pääsiäinen

Vappu

Joulun aika

RUOKA

Kalan paistaminen

Kinuskikastike

Kylmä pitsa

Lohen graavaus

Makkaraa

Satsumat

Suklaa

Vivaldi-juustoa

MUUTA KIINNOSTAVAA

Aivo-organoidi

Albert Uderzo

Astrologia

Bambu

Fysiikan Nobel

Fysiikkaa

Helium

Iho

Ilotulitus

Kalevalan Sampo

Leonardo da Vinci

Maatuminen

Mistä tietää, että Maa on pyöreä?

Muistitekniikat

Myonit

Pallosalama

Pii

Roswell

Ruletti

Salamat

Salasanat

Sukukielet suomi ja unkari

Titanic SOS

Tuulet

Vesiliirto

Viikingit ja Amerikka

Viivakoodi