Miksi opiskella kieliä? - Oulu-opiston kuulumisia - Oulu-opisto - Oulun kaupunki

Oulu-opiston kuulumisia

< Takaisin

Miksi opiskella kieliä?

piirroshahmoja ja tekstiä seinämällä

Erasmus+ hankkeen helmiä

Kieltenopettaja Minna Hukkanen opettamassa englantia ja saksaa yksityisessä kielikoulussa Chrudimissa, Tšekeissä 7.-12.4.2019

ja saksan kielen kielikurssilla Heidelbergissä, Saksassa 5.-17.8.2019

Osa 1

Tämä kysymys nousi mieleeni useampaan vieraillessani opistomme Erasmus+ -hankkeen mahdollistamana opettajuusliikkuvuudella Tsekin Chrudimissa Zebra kielikoulun vieraana ennen pandemiaa. Vuodenaika oli kevät ja Tsekeissä tutustuin ensin kollegani kanssa Prahaan, josta sitten matkustimme maan itäosassa sijaitsevaan Chrudimiin. Matkalla tutustuimme Kutná Horan kaupungin luurankokirkkoon, jonka sisustus oli tehty noin 40 000 vainajan luista. Historian havinan tunsi koko paikkakunnalla; sinne oli perustettu jo vuonna 1142 luostari, josta tuli kuuluisa koko Keski-Euroopassa apotti Henrikin tuotua sinne diplomaattisen retken tuliaisena kourallisen Golgatan multaa, jonka Henrik ripotteli luostarin hautausmaalle. Näin hautausmaasta tuli haluttu viimeinen leposija vauraille ihmisille.

luista tehtyjä koristeita kirkossa

Luukirkossa oli myös luurankoinen Schwarzenbergin suvun vaakuna. Suku omisti kappelin 1800-luvulla.

Kutná Horan piskuisella rautatieasemalla kohtasimme noin 60-vuotiaan kioskin myyjän. Meille oli etukäteen kerrottu, että saisimme matkalaukkumme lipunmyyntipisteen säilytykseen, mutta olimme liikkeellä sunnuntaina, jolloin myyntipiste oli kiinni. Kollegani tšekkiläinen ystävä haki meidät autollaan asemalta ja sopi kioskinmyyjän kanssa, että laukkumme voivat olla hänen kioskissaan. Kioski oli rautatieaseman huone, jossa oli muutamalla pöydällä tšekkiläisiä välipaloja ja länsimaista limsaa sekä yhdellä seinällä seisova vitriini, jossa oli muistoesineitä Kutná Horasta. Lisäksi takaseinällä oli vessa ja oven pielessä kyltti, että vessaa ei saa matkustajat käyttää.

Syötyämme kollegani ystävän kanssa ja tutustuttuamme Kutná Horan katuihin ja luukirkkoon kävelimme pitkähkön matkan pienkerrostalomiljöön läpi takaisin rautatieasemalle. Nuo 70-luvulla rakennetut väriä hilseilevät kerrostalot olivat suuri kontrasti lähes 1000-vuotisiin koristeellisiin kirkkoihin. Oli kuin olisimme silmänräpäyksessä siirtyneet ajasta toiseen. Kävellessä mietimme, että saisimmeko matkalaukkumme takaisin, sillä kioskin aukioloaikoja ei kollegani paikallinen opettajaystävä ollut sanonut. Tultuamme rautatieasemalle oli siellä joukko teinejä ja muutama jäkättävä aikuinen siinä ympärillä. Mielessä hymyilytti – luokkaretkeläiset vaikuttavat samalta vaikkei kieltä ymmärtänytkään.

Kioskin eli rautatieaseman huoneen ovi oli auki. Kioskin pitäjä tervehti meitä hymyllä. Kokeilin muutaman lauseen englantia ja sain vastaukseksi kainosti, mutta erittäin sujuvasti puhuttua englantia. Kerroin olevani englannin ja saksan opettaja ja kehuin hänen puhuvan todella hyvin. Kioskin pitäjä kertoi kiinnostuneensa kielistä ja käyneen englannin iltatunneilla vasta vanhemmalla iällä paikallisessa iltakoulussa. Juuri kuten moni oma opiskelijani, joka tulee iltaisin minun tunneilleni. Kerroin naiselle, että Prahassa Batan lippulaivakaupassa eivät nuoret myyjät puhuneet englantia eivätkä edes ymmärtäneet, jos halusi kysyä jotakin muuta kuin kengän numeroa. Hän kertoi, että oli vasta iäkkäämpänä päässyt kielen kurssille ja että oli kovasti tykännyt englannin oppimisesta. Meillä oli erittäin mieleenpainuva keskustelu uuden tuttavamme kanssa ja kun tuli aika lähteä junaan, tarjosimme korvausta laukkujen vahtimisesta ja myös sen matkustajilta kielletyn vessan käyttämisestä. Hänen kieltäydyttyä rahasta päätimme tukea tätä ystävällistä ja vaatimatonta kielitaituria hänen kioskinsa kautta. Tämä satunnainen kohtaaminen jäi elämään mieleeni ja on usein noussut esiin, kun mietin esimerkiksi kansalaisopiston kurssilaisia. Monet tulevat niille esimerkiksi opiskelemaan kieliä tai vaikka kutomaan mattoja, mutta myös kohtaamaan toisia. Yhteinen kieli mahdollistaa kohtaamisen ja tuo yhteisöllisyyttä. Kieli on avain itseesi, mutta myös avain ulos itsestäsi; avain kohtaamisiin.

Chrudimissa kerroin sen viikon aikana kohtaamilleni aikuisopetusryhmille Suomesta ja meidän kulttuuristamme. Mutta kerroin myös Kutná Horan rautatieasemalla kohtaamastani naisesta. Ja kysyin saksan ja englannin ryhmiltä heidän motivaatiotansa kielten opiskeluun. Naapuri, lomamatka, lapsen puoliso, historia, uusi tuttava, harrastuksessa tarvittava kieli, musiikki… motivaatioita löytyi vaikka mitä. Ja miten mahtavaa oli keskustella näiden aikuisten ja yhden lapsiryhmänkin kanssa kulttuureista ja niiden eroista ja seurata miten niin aikuiset kuin lapset kuuntelivat silmät kiiluen Suomi-faktojani. Näki miten he nauttivat siitä, että huomasivat osaavansa kieltä jo niin hyvin, että ymmärsivät puhettani enemmän tai vähemmän ja pystyivät kommunikoimaan kanssani vieraalla kielellä.

avaimet avaimenperällä majatalo ja katu

 

Eräänä aamuna tapasin majapaikkani isännän ja huomasin hänen puhuvan täydellistä saksaa. Hän kertoi olleensa ammattilaiskiekkoilija ja pelanneen kotimaansa lisäksi Saksassa. Tämäkin kohtaaminen oli mieleenpainuva ja meitä yhdisti jääkiekko ja rakkaus saksan kieleen. Sain myös selityksen sille, miksi huoneeni avaimenperässä oli pieni jääkiekko.

 

Oli ilo saada Erasmus+ -liikkuvuuden mahdollistamana kokeilla opettajuutta itselle vieraassa kulttuurissa ja kokea se, miten kieli on yhdistävä tekijä vaikka muu olisikin vierasta. Ja se kohtaaminen Kutná Horan rautatieasemalla ei unohdu!

Osa 2

Kävin Erasmus+ -hankkeen mahdollistamana opiskelemassa saksaa Goethe Instituutin kurssilla Heidelbergissä. Olin aina haaveillut näkeväni tämän Saksan vanhimman yliopiston kaupungin ja nyt oli vihdoin tämä hetki koittanut. Koronasta ei ollut vielä tietoa, mutta tämä jäikin toistaiseksi viimeiseksi matkaksi ajalta ennen koronaa.

Kurssilla oli 60 eri-ikäistä opiskelijaa aina 18-vuotiaasta espanjalaisesta abiturientista eläkeläiseen 70-vuotiaaseen Belgian korkeimman oikeuden entiseen tuomariin. Molemmat ikähaitarin ääripäät sattuivat omaan pienryhmään, joka koostui saksaa ylimmällä tasolla C1-2 puhuvista aikuisista. Meitä oli yhteensä 12 ja opettaja meillä oli ihastuttava 85-vuotias maailmaa kiertänyt ja useassa Aasian maassa asunut ja saksaa opettanut 85-vuotias veteraaniopettaja Siegfried. Hän oli nuorena poikana tullut salaa rajan yli Itä-Saksasta Länsi-Saksaan ja Heidelbergiin ja tehnyt siellä ylioppilastutkinnon, jotta pääsi 1386 perustettuun Saksan vanhimpaan yliopistoon Heidelbergiin opiskelemaan kieliä. Hän opiskeli mm. antiikin kreikkaa ja latina tehden lopulta elämänuransa saksa vieraana kielenä -opettajana ulkomailla.

Muut ryhmät paahtoivat läpi lauserakenteita ja sanastoharjoituksia, sillä niillä kielitaito kasvaa. Meidän ryhmämme ei samanlaista drillausta tarvinnut, vaan me saimme kuunnella ja kysyä Siegfriedin elämästä kielenopiskelun ohella. Jokainen aamu aloitettiin uudella laululla, josta oppi uusia sanoja. Laulut olivat vanhoja kansanlauluja, jotka jäivät korvamatona soimaan aina seuraavaan päivään, kunnes opimme taas uuden laulun. Ryhmämme jokainen jäsen tuli esille omana persoonanaan. Voi miten valtavan kiehtovaa oli kuulla esimerkiksi kahden kiinalaisen kertovan saksaksi mikä heitä kiehtoo saksan kielessä tai kuunnella englantilaisen keski-ikäisen naisopettajan puhuvan lähes täydellistä, aksentitonta saksaa puhumattakaan aikaisemmin mainitsemani Belgian korkeimman oikeuden entisen tuomarin kertovan miten hän oli eläkkeelle jäätyään alkanut opiskelemaan intohimoisesti saksaa ja oli kahdessa vuodessa päässyt puheessa samalle tasolle mitä me yliopistossa jo pidempään saksaa opiskelleet (toki hänen äidinkielensä on sukulaiskieli, mutta kuitenkin).

Aivan mahtavat ja silmät avaavat kaksi viikkoa sain siis viettää pienryhmässäni Siegfriedin johdolla. Lisäksi ystävystyin alkeisryhmässä olevaan englantilaiseen eläkeläisnaiseen, joka oli aina haaveillut saksan kielen opiskelusta, mutta elämä ei ollut sitä hänelle mahdollistanut vasta kuin eläkeiässä. Hän oli aloittanut 66-vuotiaana käymään saksan tunneilla iltaisin kansalaisopistoa vastaavassa opinahjossa Birminghamissa ja oli nyt 69-vuotiaana saanut peruutuspaikan Heidelbergin kurssille ja matkustanut Saksaan parin päivän varoajalla. Juttelimme koko ajan saksaksi, vaikka minulle olisi tietenkin ollut mahtavaa jutella myös englanniksi, niin olisin saanut harjoittelua syntyperäisen kanssa. Mutta kieltä oppii vain puhumalla, joten sanoin uudelle ystävälleni, että maassa maan tavalla ja maan kielellä. Ja voi valtavaa miten hänen kielitaitonsa karttui noiden kahden viikon aikana. Olen kovasti odottanut, että saisin hänet vieraaksi meidän luoksemme Pohjois-Suomeen, mutta pandemian iskettyä on näitä suunnitelmia täytynyt siirtää.

kaupungin aukio, kuva julisteesta ja kuva kivestä

Kurssilla ei päässyt tekeminen loppumaan oppituntien jälkeenkään, sillä iltapäivisin ja iltaisin oli ohjelmaa ja vaelluksia Heidelbergissä tai lähialueella ja kahtena lauantaina teimme kokopäivän retket tutustuen Frankfurt am Mainiin sekä Saksan keskeiseen viinialueeseen.

Kieli yhdistää ihmisiä ja kulttuureita, ja kiitos Erasmus+, joka mahdollisti minun sukellukseni saksalaiseen kulttuuriin pitkästä aikaa; en nimittäin ollut päässyt kieltä testaamaan saksankielisiin maihin lähes kymmeneen vuoteen. Und hoffentlich bis bald Heidelberg und meine Freunde in Deutschland! Tapaamisiin jälleen!

Teksti ja kuvat: Minna Hukkanen

 

Jakolinkki