Apteekkilaiva, WSOY 2006

"Sinulle tuli iso vahinko", todetaan "Sininen mies" -novellin lopussa. Kohtalokkaita vahinkoja sattuukin useita Joni Skiftesvikin novellikokoelmassa Apteekkilaiva.

Apteekkilaiva on yhdeksän novellin kokoelma filmitähteydestä haaveilevasta teinipojasta, tämän päivän uhkakuvista ja unelmista sekä merellisistä sattumuksista ja seikkailuista. Neljässä ensimmäisessä kertomuksessa tapaamme 13-vuotiaan Heikin kuusikymmentäluvun kesässä, hyvin martinniemeläisen oloisessa satamakylässä.

Teos sisältää novellit "Sininen mies", "Ohjaaja Niskasen puheilla", "Arne-Helmut", "Loikkari", "Aarretti ja Lahja", "Kännykkämasto", "Troolarin kipparina Grönlannissa", "Mies joka rakastui höyryfregattiin" ja "Apteekkilaiva". Hengeltään kokoelma on lämmin ja veijarimainen, paikoin jopa ironinen.

"Skiftesvik ei kirjoita elämää suurempia tarinoita, vaan kertomuksia, joissa ihminen on läsnä elämisen perustasolla. Tässä ja nyt."
(Veli-Matti Henttonen, Salon Seudun Sanomat 17.12.2006.)

 

"Sininen mies"

Murrosikään ehtinyt, ehtojaan lukeva Heikki asuu yhtiön vuokrakasarmissa lautatarhalla työskentelevän äitinsä kanssa. Samassa talossa asuvat muun muassa Niemelän tytöt Eila ja Kaija sekä Helmisten kattilakunta puumiekkoja heiluttelevine koltiaispoikineen. Yksi jos toinenkin kyläläinen kaipaa poikamiestä nimeltä Lyypekki ja eikä vähiten siksi, että tämä on velkaa suuntaan ja toiseen. Heikki tekee karmean löydön ratapenkan pajukosta, ja Helmisen Telle polttaa pikkuveljiensä miekat, jotta vältyttäisiin suuremmilta vahingoilta.

Novelli on tarkkanäköistä ajankuvaa 60-luvun alun värikkäästä satamakylästä, joka muistuttaa Skiftesvikin omaa lapsuus- ja nuoruusmiljöötä. Kertomuksessa tuoksuvat kuivuva puutavara ja kotoisa makkarasoppa. Siinä kuuluvat satamahinaajan puuskutus ja putkiradion rätinä. Kaiken yllä hymyilee lähes nostalginen lapsuuskesien aurinko, joka ei valitettavasti yllä lämmittämään sinistynyttä miestä.

"Ohjaaja Niskasen puheilla"

Heikki haluaa tehdä vaikutuksen naapurin Eilaan, jos ei muuten, niin ryhtymällä filmitähdeksi. Isävainajakin oli kuulemma ollut komea kuin elokuvasankari. Kun äiti lukee lehdestä Mikko Niskasen etsivän noin 15-vuotiaita poikia Oulussa kuvattavaan Pojat-elokuvaansa, Heikki pistää toimeksi. Aivan satavarma poika ei ole filmitähteydestään, joten hän ei kerro kenellekään aikeestaan osallistua koekuvaukseen. Oulun kauppahotellissa Heikki tapaa leveästi hymyilevän Vesa-Matin, mutta treffit Niskasen kanssa jäävät toiseen kertaan. Ja tarvitseeko sitä aivan filmitähdeksi, Eila kun kuuluu pitävän Heikkiä aivan erityisenä verrattuna kylän muihin poikiin.

Kokoelman ensimmäinen novelli saa tässä kertomuksessa selvää jatkoa ja vie lukijaa yhä lähemmäs Heikin ajatusmaailmaa. Tutuksi tulevat nuorukaiset toiveet ja unelmat, huolet ja pelot, jopa painajaiset.

Novellista on tehty myös samanniminen kuunnelma (ohjaaja Kari Paljakka, 2010).

"Arne-Helmut"

Ristitön hauta vieraalla maalla vaivaa Heikkiä. Hän ottaa kunniatehtäväkseen löytää saunaillan päätteeksi ammutun, Hitlerin armeijassa sotineen Arne-Helmutin maaliset jäännökset. Surmatyö ja hautapaikka muistetaan kylällä hatarasti ja kertojasta riippuen eri tavalla. Heikki maalaa tapahtumat mieleensä, ryhtyy lapiohommiin ja lyö vielä vetoa siitä, että hauta löytyy. Metsää riittää, ja urakka alkaa tuntua toivottomalta, joten Heikki ottaa avukseen lihasopasta jääneet luut. Takaumassa poiketaan hautajaisissa ja selviää, että Heikin isän hauta on jäänyt kaivamatta sovittuun paikkaan. Heikki palauttaa mieleensä äitinsä sanat "maailmassa on aivan liian paljon ristittömiä hautoja", ja niin Arne-Helmutkin saa valkoisen ristin haudalleen.

Heikillä on huikea mielikuvitus ja eläytymiskyky, ja hänessä on ripaus veijaria. Novelli on tyypillistä Skiftesvikiä yllätyksineen, eri aikatasoineen ja tarkkoine huomioineen nuorukaisen ajatusmaailmasta. Siinä on viittauksia todellisiin sota-ajan tapahtumiin Martinniemessä; dokumenttien mukaan kylälle majoitettiin saksalaissotilaita Laitakariin puutavarayhtiön klubirakennukseen ja kylän keskelle kerhotaloon.

"Loikkari"

Heikki tapaa metsässä alastoman, itäsaksalaisesta laivasta karanneen merimiehen ja päättää auttaa tätä piileksimään ja jatkamaan matkaa kohti vapautta. Samaan aikaan Heikin äiti haaveilee paremmin palkatusta työstä satamassa. Sinne päästäkseen hänellä pitäisi olla oikeanlaiset suhteet tai poliittisia meriittejä, sillä ilman lastaajaosaston puheenjohtaja Horttanaisen suosituksia satamaan ei ole asiaa. Heikin touhut loikkari-Karlin kanssa eivät aluksi miellytä äitiä, mutta äidin mieli muuttuu: loikkari mahdollistaakin hänelle pääsyn Horttanaisen suosioon ja satamaan. Kun Heikki kyseenalaistaa äitinsä ratkaisun, tämä sanoo: "Se on kuule Heikki meillä leivästä kiinni." Heikki vastaa: "Se on kuule Karlilla hengestä kyse." (Loikkari, s. 135.)

Todellisuudessakin Martinniemessä sattui silloin tällöin niin, että merimiehiä karkasi puutavaraa lastaamaan tulleista itäeurooppalaisista laivoista tarkoituksenaan loikata länteen. Esimerkiksi itäsaksalainen moottorialus "Theodor Körner" nousi otsikoihin kaksi kertaa vuonna 1962 loikkaustapausten vuoksi.

"Aarretti ja Lahja"

Seppo ottaa variksenpojan ja antaa sille nimeksi Aarretti. Hän aikoo opettaa Aarretin puhumaan. Kaidalle tielle suistunut Alpo-isä kiertää Pohjois-Suomea huijaamassa vakuutusten avausmaksuja hyväuskoisilta. Hänen repertuaariinsa kuuluvat myös "taidekuvat". Kotona poiketessaan Alpo vaatii poikaansa palauttamaan saunavihtoihin paskovan variksen metsään. Vaimo Lahja asettuu poikkiteloin: jos lintu lähtee, hekin Sepon kanssa lähtevät.

Orrelta putosi jätös. Sitten kuului rohahdellen: – Lahja.
("Aarretti ja Lahja", s. 173.)

Novellissa varis onkin se, joka puhuu vaimolle "niin kuin puhutaan ihmiselle".

"Aaretissa ja Lahjassa" on yhteyksiä Skiftesvikin muuhun tuotantoon: Tapaamme Kotikoivuisesta miehestä (1999) tutut Armi Kurtin ja Pauli Rusasen. Elättivaris-aihelma puolestaan on ollut aikaisemmin esillä kertomuksessa "Ei puuta, ei pesää" (1991). Sävyltään novelli on velmu ja ironinen. Tyyliltään se muistuttaa Skiftesvikin Viltteri ja Mallu -tarinoita (koottu kertomuskokoelmaan Viltteri ja Mallu, 2003).

"Kännykkämasto"

"Kännykkämasto" sijoittuu nykyaikaan. Omalaatuiset oireet vaivaavat keski-ikäistä autokauppiasta Anttia. Elämä tuntuu merkityksettömältä, eikä vaimonkaan kanssa tahdo sujua. Tietokoneet, kännykät ja tukimastot edustavat päähenkilölle sairauden alkujuurta. Niille hän on allerginen ja päättää tehdä jotain allergiansa parantamiseksi.

Novellissa kuuluu petetyn miehen ääni, mutta samalla siinä kytevät toivon kipinät. Tuntuu kuin novellin Antti yhtyisi kirjailijan ajatuksiin seistessään Skiftesvikille merkityksellisen ja rakkaan Villenrannan kaltaisessa maisemassa:

Hän ajatteli ihmisiä, jotka näillä rannoilla olivat eläneet, soutaneet, purjehtineet, kalastaneet, repineet elantonsa kuka milläkin tavalla. Hänestä tuntui, että maisema oli pyhä. Se oli muistomerkki pois menneistä ihmisistä, heidän elämästään ja työstään. Tällaisena maiseman piti säilyä. ("Kännykkämasto, s. 180.)

Novellista on tehty samanniminen kuunnelma (ohjaaja Janne Suutarinen, 2007).

"Troolarin kipparina Grönlannissa"

Skiftesvik on valinnut tähän novelliinsa teräväkatseisen minä-kertojan. Novellin minä – lehtimies kuten kirjailija itse – matkustaa kotivesiltä kauas, Tanskan kautta aina Grönlantiin saakka. Hänen ystävänsä on ostanut troolarin ja tarjoaa aluksen kipparin pestiä. Mutta ennen kuin jäävuoria ihailevien turistien kalastus Grönlannin vesillä alkaa, matkassa on monta mutkaa. Koko hyväntuulinen inuiittikylä mahtaa oppia lausahduksen: "Äppy tippu tilialleen."

Yllättävien tapaamisten ja kohtalonoikkujen sävyttämä novelli on yksi Skiftesvikin humoristisimmista. Rivien välistä kuuluu, kuinka silmää iskevä kirjailija nauraa hyväntahtoisesti partaansa.

"Mies joka rakastui höyryfregattiin"

Tässä minä-muotoisessa novellissa lukijaa puhuttelee petollisen luotsin ääni haudan takaa. Tarina sijoittuu Oulun edustalle kohtalokkaaseen kesäpäivään vuonna 1854, jolloin engelsmannien sotalaivat saivat suurta tuhoa aikaan. Kertomuksessa on paljon historiallisia viitteitä, esimerkiksi mainintoja kaupungissa vaikuttaneista mahtisuvuista ja Oulun hävitykseen liittyvien alusten nimiä.

Tapahtumia aletaan purkaa lopusta alkuun – päähenkilön kuolema, petos ja kaupungin tuhoutuminen kerrotaan heti alussa. Kirjailija suo väärintekijälle mahdollisuuden puolustautua ja kertoa oman näkökulmansa suuresta vahingosta, jota tämä oli ollut aiheuttamassa. Novellin minä pyytääkin heti ensiriveillä, että hän saisi teolleen edes hitusen ymmärrystä tarinansa päätteeksi.

Novellin minä, Ananias Michelsson, on suuria meriä ja isoja aluksia rakastava täysverinen merenkävijä, joka on potkittu luotsin virasta juopottelun takia. Mitään hän ei toivo niin paljon kuin että saisi vielä joskus päästä ohjaamaan suurta laivaa. Pian hän jo seisookin mahtavan höyryfregatin kannella jakamassa käskyjä. Pienellä petoksella hänelle luvataan uusi elämä, mutta sen hinta on liian kova: kaupungin lisäksi yli 40 purjelaivaa nousee savuna taivaalle. Michelsson menettää itsekunnioituksensa ja päättää päivänsä.

"Apteekkilaiva"

Hailuodon takana pitäisi olla ankkurissa pirtualus, apteekkilaiva. Sieltä lähdetään hakemaan paitsi lääkettä janoisille, myös lääkettä köyhyyteen ja merkityksettömään elämään. Laaja novelli sijoittuu pääosaltaan suurten satamalakkojen ja salakuljetusten aikaan, vuoteen 1925. Paikkana on satamakylä, joka osoittautuu Haukiputaan Martinniemeksi. Novellissa kuljettavat vesireitit kuvataan niin tarkkaan, että ne voidaan melkeinpä sijoittaa merikartalle.

Novellissa kulkee rinnakkain kahden parempaa elämää etsivän tarina. Toisen päähenkilö on nuori kalastaja Eeli Svärd, jonka vaimo odottaa lasta. He tarvitsevat kipeästi rahaa omaan veneeseen päästäkseen kunnon alkuun yhteisellä taipalellaan. Toisen tarinan päähenkilö on saamattomuuteensa tuskastunut heittiö Anton Loimu. Hänelle pirtusaaliisrahat mahdollistaisivat uuden alun uudessa paikassa, missä hän ei viruisi pullo kourassa ojanpenkassa muiden pilkattavana. Tarinat yhdistyvät kohtalokkaalla tavalla keskellä syysmyrskyistä merta. Novellin viimeisessä, lukijan täysin yllättävässä luvussa, on kyse hyvityksestä ja sovituksesta.

Skiftesvik upottaa romaaneistaan tuttuun tapaansa tekstiinsä aidonoloisia asiakirjoja, kuten kuulustelupöytäkirjoja. Novellia voisi muutenkin kuvata hyvin "skiftesvikiläiseksi" elämän heittelemine kulkijoineen, tuttuine tapahtumapaikkoineen ja äärimmäisen tarkkoine vene- ja merikuvauksineen. Löytyypä riveiltä tai niiden väleistä myös suoria yhtymäkohtia aikaisempaan tuotantoon (esimerkiksi Pirtukuninkaaseen ja Salli Koistisen talvisotaan), jopa kirjailijan omaan sukuhistoriaan (luotsi Enojärvi). Tuttua on myös pienen ihmiseen, jopa väärintekijään kohdistuva lämpö: miksi pitäisi muistuttaa ja tuomita jo taakse jätetyistä asioista?

"Selkeissä virkkeissä on jotain karhean suomalaista, myrskyn pärskeissä kastuneen villapaidan tuoksuista."
(Mikko Nortela, Karjalainen 21.6.2006). 

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku