Evakkotrilogia

Kaihoja kukkuvat käet

Sarjan aloitus Kaihoja kukkuvat käet (1983) kuvaa karjalaiskylän elämää 30-luvun Kannaksella sekä vaikeaa evakkotietä ja ahtautumista vieraiden nurkkiin eri puolille Suomea. Samana vuonna aihepiiristä ilmestyi kolme muutakin naiskirjailijan teosta: Laila Hietamiehen Vierailla poluilla, oudoilla ovilla, Eeva Kilven Elämän evakkona sekä Iris Kähärin Asuu yksin. Kaipaisen evakkoromaanin nimi viittaa V. A. Koskenniemen kaihoisaan runoon "Siel´on kauan jo kukkineet omenapuut".

Kaipaisen evakkoromaanissa limittyy kaksi näköpistettä: toinen on tapahtumista jälkikäteen kokonaiskuvaa rakentava aikuiskertoja, toinen niitä ymmärtämätön lapsi, jonka perusturvallisuus järkkyy sodassa. Ratkaisu kuvaa karjalaissyntyisen kirjailijan suhdetta sota-aikaan. Hän oli talvisodan syttyessä kuusivuotias ja ryhtyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin kirjoittamaan kipeitä evakkomuistojaan auki. Herätteenä olivat psykoanalyytikko Pirkko Siltalan kirjailijahaastattelut 70- ja 80-luvun taitteessa.

Kuvatun kyläyhteisön henkinen keskus on opettaja Juuso Karttunen, teosofinen kansankynttilä, jonka perheeseen kuuluvat unistaan ennustava Aino-vaimo ja herkkä tytär, Heleena Leena. Perhekuvion omaelämäkerrallinen pohja paistaa läpi vahvana. Todellisuusesikuvina ovat olleet kirjailijan omat vanhemmat, ja Heleena Leena on hänen lapsiminänsä.

Kirjan avaus keskittyy opettajaperheeseen, etenkin isän ja tyttären läheiseen suhteeseen, mutta vähitellen piirtyy palvelusväen välityksellä läpileikkaus koko karjalaiskylästä. Romaanin edetessä paneudutaan eri perheiden kohtaloihin sodan jaloissa, ja kerronta hajoaa moneen suuntaan kuten koko karjalainen heimo.

Talvisodan jälkeisessä rauhassa Karjalan kannas menetetään. Lyhyeksi luultu evakkomatka venähtää elämänmittaiseksi; siitä tulee henkistä evakkoutta. Uusiin oloihin kuitenkin sopeudutaan karjalaisella sitkeydellä. Vanha kotiseutu elää unissa ja haikeissa lauluissa. Se taantuu mielikuviksi kulta-ajasta, jolloin elämä oli vielä ehjää ja hyvää. Evakkojen Karjala-muistoissa kertautuvat valkoiset pitsihuvilat, omenapuutarhat ja kaihoisasti kukkuvat käet. 

Vilulinnut

Vilulinnuissa (1987) eletään 40-luvun Pieksämäellä, jonne Karttusen evakkoperhe yrittää kotiutua: "Siihen he muuttivat: kotiteollisuuskoulun opettaja Juuso Karttunen, ruttuinen, käperä, haalistunut kuin tuulen pieksämä päre, ja vaimonsa kukoistava ruusu Aino ynnä tytär Heleena Leena, seitsemän vanha kuin vastamunittu viikko."

Romaanin nimi rinnastaa evakot kansanrunon kuviin muuttolinnuista, jolla ei ole oudoissa oloissa hyvä olla. "Vilulinnut" viittaa myös varhaiskypsän Helen sisäiseen yksinäisyyteen ja erilaisuuteen. Äidiltä Hele on perinyt herkkyyden ja unennäön, teosofi-isältä tiedonjanon ja pyrkimyksen korkeampaan. Runotyttö purkaa tuntemuksiaan päiväkirjoihin, kuvitteelliselle "sisarelleen", ja löytää kaikupohjaa Katri Valan lyriikasta. Kirjallisia esikuvia jäljittelemällä hän etsii omaa runoilijaääntään.

Hele käy Laurin – Lauri Viidan – "runoilijakoulua". Työläisrunoilija Lauri vaatii realismia, ja nuoruuttaan romanttinen Hele saa runoilijakoulusta potkut. Helsingin kesänään Hele tutustuu taiteilijaveljeksiin, jotka toisin kuin Lauri rohkaisevat mielikuvitukseen ja taiteelliseen vapauteen. Asetelmassa on nähty pienoiskoossa 50-lukulainen realistien ja modernistien kiista. Taiteilijapiirien kuvaus lähenee avainromaania – esimerkiksi nuorten helsinkiläisesteettien esikuviksi on tunnistettavissa Lassi ja Seppo Nummi.

Murrosiässä Helen eroottissävyinen kiintymys isään vaihtuu etärakkauksiksi. Naiseksi kasvaminen, biseksuaaliset viehtymykset ja ensimmäiset eroottiset kokemukset hämmentävät. Romaanissa vaikuttaa ironinen jännite maailmantuskaansa tilittävän nuoren ja suhteellistavan aikuiskertojan välillä. 

Koti muuttuu isän kuoltua ja äidin naitua itseään nuoremman miehen. Tämä osoittautuu virkaheitoksi upseeriksi, joka alkaa juoda lesken pesämunaa. Äidin elämän surkeus runnoo Helen idealismia paljon raaemmin kuin Laurin runoilijakoulu. Loppuratkaisuna on Kaipaisen romaaneissa kertautuva valinta fantasian ja realismin välillä. Äiti pakenee lopullisesti uniinsa – puhkeavaan mielisairauteen. Hele valitsee todellisuuden ja pakkaa laukkunsa. Tyttären evakkomatka jatkuu kohti itsenäisyyttä ja aikuisuutta.

Nuoruustango

Nuoruustango (1989) on moderni Pygmalion-tarina, jossa Kaipaisen evakkotrilogian sankaritar, runotyttö Heleena Leena, käy läpi identiteettikriisiään helsinkiläisessä ottokodissa. Eletään 50-luvun alkua ja Helen abiturienttivuotta.

Pygmalion-taru kertoo taitelijasta, joka rakastuu veistämänsä ihannenaisen kuvaan. Aiheen moderneja versioita ovat muun muassa Bernard Shaw'n komedia, jossa professori koulii kukkakaupan myyjättärestä maailmannaisen, sekä amerikkalainen My Fair Lady -musikaali. Ongelmia tietysti seuraa, kun luomus alkaa itsenäistyä ja vaatii oikeutta omiin ratkaisuihinsa.

Kaipainen on siirtänyt Pygmalion-problematiikan kasvattivanhemman ja ottotyttären suhteeseen. Voimakastahtoiselle kasvattiäidilleen Hele "on kuin muovailusavea". Koulussa ja kasvatuskodissa Hele joutuu teeskentelemään, asettumaan kulloinkin vaadittuihin rooleihin ja samalla kieltämään häpeällisenä karjalaisen menneisyytensä ja murteensa.

Tärkeää askelta kohti omaa minuutta merkitsee nuoruuden traumojen kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Hele alkaa vierailla Lapinlahden mielisairaalassa tapaamassa äitiään. Hele käy myös tunnistamassa häntä hyväksikäyttäneen isäpuolen ruumiin, joka nostetaan siniseksi turvonneena Helsingin Kauppatorin Kolera-altaasta. Vastoin kasvattiäidin odotuksia Hele ryhtyy opiskelemaan kansanrunoutta laulaakseen "menetetyn maan takaisin". Romaanin loppuhuipennus on kuin musikaalissa: Hele löytää oman äänensä laulaessaan muiden mukana Beethovenin 9. sinfonian kuoro-osaa.

Nuoruustangon henkilösuhteissa kertautuvat tukahduttavan kasvatuksen aiheuttamat riippuvuudet useammassa sukupolvessa. Helen kasvattiäiti Berit on uralleen omistautunut seurapiirilääkäri, jonka kynnykselle ankara äiti pisti jo varhain "höyhenen", näkymättömän kiellon. Höyhen on saanut Beritin pistämään omat halunsa syrjään, kunnes hän keski-iässä havahtuu yksinäisyyteen ja elämänsä rakkaudettomuuteen ja haluaa korjata asian ottamalla Helen kasvatikseen. "Höyhen" on tarttunut myös Beritin siskoon ja tämän oireilevaan poikaan. Lopulta Beritin taloudessa elävä, tyttärelleen ilkeilevä dementoitunut vanha äitikin osoittautuu ankaran kasvatuksen uhriksi. Väliintuleva kertoja pohtii Pygmalion-problematiikkaa myös kirjailijan suhteessa alter egoonsa: "Onko hän oma kuvansa vai kirjailijan toivein nähty, leikattu kuva?" 

Pateettiset nuoruuden runot ja päiväkirjat ovat Nuoruustangon raakamateriaalia, joka sykkii välillä sellaisenaan Helen pitkissä monologeissa. Tarinaa rikkova kertoja ottaa ajoittain ironista etäisyyttä näihin vuodatuksiin: "Tämä on sepitteellinen tarina, johon valokuvat tarjoavat tosiasioita ja päiväkirjat tunteen hehkun." Nimensä romaani on saanut Kaipaisen 15-vuotiaana kirjoittamasta runosta "Nuoruustango".

Anu Kaipaisen "Nuoruustango"

Kaipainen kirjoitti pateettisen, nuoruuden ehdottomuutta huokuvan "Nuoruustangon" 15-vuotiaana. Sittemmin Kaj Chydenius sävelsi runon. "Nuoruustango" löytyy muun muassa Chydeniuksen Kauneimmat rakkauslaulut -kokoelmasta (Love Records 1977/1990), jossa kappaleen esittää Kirsi Neuvonen.

Lämpöni, lempeni annan,
kaunis on nuoruutein.
Nää suven ruusut kannan,
itseni yksin tein.
Ei ole muuta antaa
kuin tämä nuoruutein.
Sulle sen tahdon kantaa,
en ota itsellein.

Muuta en koskaan tahdo
kuin sinun olla vaan.
Elämä ympärilläin
kaikkoaa kokonaan.
Huominen päivä ei meitä
vaaranna varjollaan,
kun sinun saan vain olla,
täysin ja kokonaan. 

Lähteet:

Ahola, Suvi 1989: Iris rukan rautainen nuoruus. Anu Kaipaisen romaanisarja kertaa vuosi vuodelta enemmän. Helsingin Sanomat 4.11.1989.

Alasalmi, Sisko 1983: Kaihojen käet. Kaleva 24.19.1983.

Forsblom, Harry 1989: Anu Kaipaisen vapauden, omistushalun ja rakkauden varjonyrkkeilyä. Vapaa henki on laukkaava rakki. Uusi Suomi 4.11.1989.

Granqvist, Kalevi 1990: En tango med Kaipainen. Vasabladet 11.2.1990.

Heinonen, Jorma 1988: Proosaa Vepsästä ja Karjalasta. Keskisuomalainen 6.3.1988.

Hyvönen, Annikki 1989: Kaukana kukkuvat käet. Suomen Sosialidemokraatti 19.12.1989.

Hyvönen, Anneli 1983: Muistojen Karjala ja evakkotie. Suomen Sosialidemokraatti 12.11.1983.

Kaipainen, Anu 1991: Anu Kaipainen. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 3. Virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY, 62–79.

Koskela, Lasse 1989: Karjalaistyttö Helsingissä. Suomenmaa 11.12.1989.

Kurkijärvi, Riitta 1987: Kirjailijan kasvukivut. Aamulehti 21.11.1987.

Lappalainen, Päivi 1983: Muistojen Karjala. Turun Sanomat 17.12.1983.

Manninen, Kirsti 1983: Kolme karjalaista evakkoromaania. Vierin maalle vierahalle. Helsingin Sanomat 5.11.1983.

Nordgren, Elisabeth 1989: Den befriande dansen. Hufvudstadsbladet 23.11.1989.

Nordgren, Elisabeth 1988: Hybrida former. Hufvudstadsbladet 2.6.1988.

Nordgren, Elizabeth 1983: Oinspirerad gök. Hufvudstadsbladet 13.11.1983.

Paavolainen, Paula 1987: Vankkaa proosaa. Turun Sanomat 23.11.1987.

Pesä, Pentti 1990: Runotyttö rakastuu. Savon sanomat 5.1.1990.

Seppälä, Juha 1987: Ehjä kehitystarina. Suomen Sosialidemokraatti 9.12.1987.

Sihvo, Hannes 1983: Kotiseutu sielussa. Karjalan maill´ käköset kukkuu. Uusi Suomi 19.10.1983.

Stålhammar, Leo 1984: Ihmiskohtaloita Kannakselta: Kuin tuulessa lainehtiva pelto. Suomenmaa 7.2.1984.

Stålhammar, Leo 1988: Kaihojen käet muuttuivat vilulinnuiksi. Sodanjälkeinen nuoruus Pieksämäellä. Suomenmaa 24.3.1988.

Syrjänen, Päivi: Nuoruustangon kipeä kauneus. Keskisuomalainen 16.12.1989.

Tenhunen, Iris 1987: Kaipainen luo hämyisiä laatukuvia. Karjalan käet pakkasessa. Uusi Suomi 29.11.1987.

Tuominen, Leena-Maija 1987: Kirjailijan kasvitilitys. Etelä-Suomen Sanomat 17.12.1987.

Vainikkala. Marja-Riitta 1987: Evakkona elämässä. Kaleva 29.12.1987.

Vainikkala, Marja-Riitta 1989: Menneen taakka. Kaleva 16.11.1989.

Valkonen, Kaija 1987: Kaipaisen romaanissa on uusi sointi. Nuoruustangon vimma. Helsingin Sanomat 25.10.1987.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku