 |
Aaro Hellaakoski ‒ "katkerin, kolein tuulin"
Aaro Hellaakosken lyriikassa pohjoinen toimii vastuksena niin yksilön kuin luonnonkin elämäntahdolle. Unto Kupiainen on nähnyt Hellaakosken Juhani Siljon yksilöllisen minän rakentamisen linjan jatkajana.
Hellaakosken alkutuotantoa leimaa uhmakas individualismi, mikä näkyy myös hänen pohjoisissa runoissaan. Pohjoinen esiintyy niissä vain kielteisenä taustana, jota vasten minän tahto korostuu.
Esikoiskokoelman runo "Takatalvi" nostaa pohjoisuuden keskeisimmäksi aiheeksi, jolloin sen tukahduttava voima pääsee valloilleen:
Pohjoinen huokuu katkerin, kolein tuulin.
On toukokuu.
Arkana astuu ihminen katujen viertä
katse maassa, sinisin huulin
ja rinnassa arki.
- -
Kevähän hallat paljon toukoja löivät.
- On toukokuu.
Kiviset pellot harvoin ne heilimöivät.
Pohjoistuulet tuutivat niitä,
ne sammalta kasvaa.
Pohjoinen saa ilmauksensa kolean tuulen kautta, joka puhaltaa ihmisen minuuteen. Hallan muodossa pohjoinen vastustaa elämää ja kulttuuria.
Pohjoinen pakopaikkana
Pohjoinen on runoudessa myös paikka, jonka koskemattomaan luontoon paetaan lain tai ihmisen pelossa. Metsään pako on toistuva teema suomalaisessa kirjallisuudessa. Se rakentaa kansakunnan synnylle rinnakkaista varjotarinaa, joka kertoo häviäjistä modernisoituvassa yhteiskunnassa.
Pakeneminen näyttää olevan leimallisesti miesten laji ‒ mitä miehille oikein tapahtuu metsässä?
Eino Leinon runon "Kimmon kosto" (1902) nimihenkilö hiihtää kostoaikeissa tyttärensä vietelleen muukalaisen jäljissä Lapin korpeen, joka kuitenkin sanelee hänelle mahdottoman lain: "Laki on Lapissa: / auta / aina miestä matkalaista!" Vasten tahtoaan Kimmon joutuu auttamaan takaa ajamaansa miestä. Pohjoisella metsällä on tällainen nurinkääntävä vaikutus: ulkopuolella vannotut valat eivät enää päde, vaan metsä on omalakinen.
Leinon runojen omalakinen metsä ei ole vain vastakohta kaupungille tai asutulle seudulle; se on tila, jossa vastakohdat kääntyvät päälaelleen. Näin pohjoiselle avautuu uudenlainen merkitys: pohjoisessa tarjoutuu mahdollisuus muuttaa omaa ajattelua.
Jos astutaan metsään tavoittelemaan pohjoista, harhaudutaan. Kuitenkin juuri harhautumisen kautta saattaa pohjoinen tulla eksyneen tykö. Pohjoinen kohdataan, kun vaeltaja kadottaa ajan ja paikan tajunsa eikä näe itseään eikä asemaansa ympäröivältä metsältä. Suuntaa antavan kompassin kadottaminen antaa pohjoisen tulla sellaisenaan vastaan, suunnattomuuden kokemuksena:
Tämä on alati-luominen, piittaamaton
tietoisuuden sormien asetteluista,
tämä on yritys, rohkea hyppy eteenpäin
kohti jotakin hahmoa, josta ei tiedä kukaan,
mutta joka on tuleva raskain ihmisaivoin
tänne takaisin kerran ja kysyvä: missä olen?
mikä on totuus? Minne menen? Ja miksi?
Täällä ei kysytä mitään. Täällä luodaan.
Teksti: Veijo Pulkkinen
Tutustu myös näihin
