Kotiseuturakkautta

Aila-äiti avioitui uudelleen helmikuussa 1953 inkoolaisen merimiehen Bror Anshelm Erikssonin kanssa. Jonille syntyi kaksi veljeä ja yksi sisko. Myös Jonin serkut, Eira- ja Elsa-tätien lapset, olivat pitkiä aikoja Aino-mummon hoidettavana, ja pieni mökki suorastaan kuhisi lapsia. Vakituista isäntää talo ei Brorista saanut, sillä yleensä tämä seilasi talvet ja oli kotona vain muutaman kesäisen viikon. Talonpito oli edelleen perheen vahvojen naisten, äidin ja mummon käsissä.

Isäpuoleensa Joni Skiftesvikillä oli hyvät, toverilliset välit. Isokokoisen, käsistään kätevän ja voimakkaan Brorin kotiintuloa odotettiin kovasti, toihan hän tuliaisiksi lapsille suklaata ja ihmeellisiä leluja sekä äidille silkkihuiveja ja gobeliineja. Skiftesvik kertoo, että tuliaisiakin enemmän he odottivat, että mies olisi jäänyt pysyvästi kotirantaan.

1950-luvun loppupuolella Bror vuokrasi perheelle asunnon Inkoosta, josta hän oli saanut rakennustöitä. Muu perhe muutti sinne, mutta Joni ja mummo jäivät Martinniemeen, koska poika oli jo koulussa. Tarkoituksena oli, että Joni olisi muuttanut Inkooseen myöhemmin. Niin ei kuitenkaan käynyt. "En tiedä, mikä meni pieleen, mutta Bror lähti vajaan vuoden kuluttua merille ja äitini palasi Martinniemeen", Skiftesvik kertoo haastattelussaan 15.2.2005.

1960-luvun alkupuolella Aila ja Bror lunastivat Ainon talon, ja tontille nousi vuonna 1964 uusi omakotitalo. Aino-mummo jäi edelleen asumaan perheeseen.

Kodissa korostettiin aina oman perheen ja kotiseudun arvostamista, ja se iskostettiin myös lapsiin. Haastattelussaan 4.12.2003 Skiftesvik kertoo:

"Olen ollut hyvin kotiseuturakas jo lapsuudestani saakka. --- Lapsena ja nuorena en halunnut enkä osannutkaan irrottautua kotona olemisesta, pelkäsin kodista lähtemistä."

Kesätyöpaikat löytyivät kotikulmilta. 13-vuotiaasta saakka Joni tienasi Rauma-Repolan lautatarhalla ja tukkikuorimolla tai teki pitkää päivää peittelemässä pressuilla proomulasteja. "Tuntipalkka oli 63 penniä. Siitä se nousi seuraavina kesinä 84 penniin ja lopulta 101 penniin." ("Lapsuuteni Martinniemi", 1986.)

Sahamiljöötä Skiftesvik kuvaa muun muassa novelleissaan "Ensimmäinen työpäivä" (kokoelmassa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja, 1983), "Taisto" ja "Sahantarkastaja" (molemmat kokoelmassa Suolamänty, 1988).

Lukioaikanaan Joni lähti yhdeksi kesäksi töihin Toppilan ja Pateniemen satamiin. Hän kertoo, että vaikka palkka oli suurempi, sellaisia ystävyyssuhteita kuin kotikylän lautatarhalla ja tukkipuolella oli ollut, ei siellä syntynyt. Iso maailma kiireineen oli tullut jo jotenkin lähemmäksi.

Viimeisenä lukiovuotenaan 1968 hän oli kesätoimittajana Oulu-lehdessä.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku