Kirjailijan työstä

Miksi nuortenkirjailijaksi?

Esikoisteos Oharin (1982) käsikirjoitus oli pitkään Sinikka Laineen pöytälaatikossa. Viimein hän lähetti sen WSOY:n kirjalliselle johtajalle Vilho Vikstenille. Kustantamon nuortenkirjaosastolla teoksesta pidettiin paljon. Lopullinen julkaisupäätös syntyi kustannustoimittajan teini-ikäisen tyttären annettua kirjasta kehuvan arvion. Ennen esikoisnuortenkirjaa Laine ehti saada J.H. Erkon runokilpailussa 3. palkinnon vuonna 1972. Ensimmäistä palkintoa ei myönnetty ollenkaan, eikä Laine ole säilyttänyt runojaan.

Laine alkoi kirjoittaa nuortenkirjoja, sillä 1970–80-lukujen kotimaisen aikuisten kirjallisuuden ankea realismi ei häntä miellyttänyt. Nuorten kanssa hän ei juuri ollut tekemisissä, mutta kirjoittaessa oma nuoruus on ollut mielessä. "Aika muuttuu, mutta tunteet eivät", sanoo kirjailija. Nuorille kirjoittamisen motiivina on ollut myös se, että nuori ihminen muuttuu ja kehittyy. Kirjallisuuden avulla nuorta lukijaa voi kasvattaa, mutta opettamisen täytyy tapahtua "rivien välissä". Aikuislukijaan ei kirjailijan mukaan voi vaikuttaa samalla tavalla.

Kirjoittaminen on ollut Laineelle aina helppoa, vaikka vanhemmiten kriittisyys on lisääntynyt. Hän mainitsee olleensa kustantajan luottokirjailija. Käsikirjoitukset valmistuivat aikataulussa, ja kirjojen mainokset saatettiin painaa esitteisiin ennen kuin käsikirjoitus oli kustantamossa.

Yhtymäkohdat todellisuuteen

Laineella ei ole varsinaisia kirjallisia esikuvia, mutta hän kertoo aikanaan pitäneensä paljon yhdysvaltalaisen Cynthia Voigtin tuotannosta (seitsemän suomennettua teosta vv. 1984–91). Yhtymäkohtia todellisuuteen - esimerkiksi eläviin ihmisiin - Laineen teoksilla ei juuri ole Silkkiuikkua (1988) lukuun ottamatta. Laine tunsi nuorisokotipojan, joka lähetettiin kesäksi Kuusamoon ja adoptoitiin myöhemmin perheeseen. Silkkiuikussa päähenkilö on kuitenkin tyttö eikä teos muutenkaan ole mikään dokumentti. "Kirjailijan tehtävänä on kertoa fiktiivinen tarina", sanoo Laine. Aiheen voi kuitenkin saada todellisesta tapahtumasta.

Arvostuksesta

Sinikka Laineen kolmas nuortenkirja Tyttö tuulesta, poika pimeästä (1986) sai Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1987. Teos oli myös ansiokkaalle lasten- tai nuortenkirjalle myönnettävän Topelius- palkinnon ehdokaslistalla samoin kuin Jos et pelkää pimeää ja Kuujuhla 1990-luvulla. Vuonna 1996 ehdolla ollut Kuujuhla sai Jukka Kajavan johtamalta palkintoraadilta niin ylistävän ennakkoarvion, että kirjailija arveli viimeinkin tärppäävän. Hän myöntää pettyneensä raskaasti, kun palkinto annettiin edellisvuonna Finlandia-palkitulle kirjailijalle (Hannu Mäkelä). "Makasin iltapäivät sohvalla ja tuijotin TV:n roskasarjoja", kertoo Laine.

Vuonna 1993 Laine sai Oulun kaupungin kulttuurilautakunnan myöntämän kulttuurin tunnustuspalkinnon. Hän tulkitsi sen tietoiseksi tunnustukseksi nuorisokirjallisuudelle. Kirjailijaa siteeraten: "Oulun kaupunki on näin satsannut kirjaan, tulevaisuuteen ja nuoruuteen."

Jatkuuko kirjailijanura?

Sinikka Laineen viimeisimmästä teoksesta Hyvästi, valkoinen (1996) on kulunut yli kymmenen vuotta. Vieläkö ura jatkuu? "Enköhän ole jo sanonut kaiken kirjailijana", hän huokaa, mutta ei vaikuta aivan varmalta. Nuortenkirjakäsikirjoitus on kesken. "Pitäisiköhän se vielä julkaista?" aprikoi Laine.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku