Luonto

V.A.Koskenniemi ei tiedemiehen tavoin pyrkinyt ratkaisemaan "luonnon salakirjoitusta": kasvit ja eläimet olivat hänelle lyyrisen innoituksen ja esteettisen mielihyvän lähde. Läheinen suhde luontoon syntyi kotipihan puutarhassa, joka kukkineen ja hyönteisineen muodosti kiehtovan mikrokosmoksen. Elämysmaailma oli kaukana koulupojan kuivina pitämistä luonnontiedon tunneista. "Entiselle itselleni" (Elegioja) kuvailee poikavuosien symbioottista suhdetta kasveihin ja eläimiin:

- -
Entinen itseni, olkoon aina sun tiesi mun tieni.
    Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi,
Niin liki maata ja kukkia, lintuja, tähtien sarjaa
   kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös.
- -

Koskenniemi muistelee äidiltä perimäänsä rakkautta runouteen ja kukkiin Vuosisadanvaihteen ylioppilaassa:

Hänen runollisista rakkauksistaan olen perinyt kiintymyksen Franzénin nuoruudenlyriikkaan ja hänen muista esteettisistä mieliharrastuksistaan kiintymyksen kukkiin, etenkin hajuherneihin, jotka pihamme kukkasista olivat hänen erikoisen suojeluksensa alaisia. Lapsuuteni päiviltä onkin minuun jäänyt sellainen mielikuva, että nuoren Franzénin runoilla ja hajuherneiden tuoksulla on jotain tarkemmin selittämätöntä sisäistä sukulaisuutta.

Koskenniemen puutarhakukka-aiheiset runot kasvavat oululaisesta maaperästä. Lauri Viljasta siteeraten: "Hiukan salaperäisissä riveissä ovat lyyrikon mieleen sukeltaneet ne tuntemattomat kukat, jotka Oulun ulkosatamassa olivat versoneet rannoille painolastin mukana tulleista siemenistä!" Esikoiskokoelmassa (Runoja) kukkii melankolinen "Chrysanthemum":

Sano mistä sa saitkaan loistosi
noin hiekalla tomuisen turun?
Minä luulen, että sun juuresi
on ruokkima salaisen surun.
- -
Minä luulen, sa surulta loisteet sait,
vaikk´ kasvoitkin hiekkahan turun,
minä tunnen ne elämän ankarat lait:
kukat parhaat on kukkia surun.

"Syyslilja" (Hiilivalkea) puhuu luonnon ajattomista, salaperäisistä laeista unenomaiseen, huolettomaan sävyyn:

Suo päivän mennä ja toisen tulla,
Ei ole kiirettä mulla.

Minä salaisten unten saituri oon.
En herää ma kevään aurinkoon,
ja suhinan suven päivien
kuin suihkeen sadun lintujen
minä uneni lävitse kuulen vain.
Ja leikkejä tuulten lauhkeain
ja poutapilvien karkelon
vain aavistanut mun sieluni on.
Mut tullessa ensi syksy-yön
minä unteni lippaan auki lyön.
Kun katsovat tähdet maailmaa,
mun uneni yöhön puhkeaa.
- - 

Myös luonnonkukka-aiheisissa runoissa on elämänfilosofista syvyyttä. "Ranunculus" (Valkeat kaupungit) muistuttaa inhimillisestä heikkoudesta ja katoavuudesta:

Ranunculus, kultakukka,
hän keväällä nosti nuoren pään.
Ranunculus, kultakukka,
oli hurmautunut elämään.
- -
Kuin unesta heräten katsoi
hän syksyn outoon pimeyteen.
Ranunculus, kultakukka
hän huomasi kruununsa kalvenneen.
- -

Koskenniemen luontolyriikassa linnut laulavat luomisen ja kauneuden laulua. Kiuru on runoilijan inspiraation vertauskuva runossa "Leivoselle" (Uusia runoja):

Sinä kevään lähetti, leivonen,
oman rintani kaihon ja kiitoksen
sinun lauluhus liittää mun lauluni halaa
joka kerta kun kevät sun kanssasi palaa!
Olen sidottu maahan ja murheeseen,
sinä nostat mun jalkani askeleen
ja laulusi langoin hopeisin
sinä sidot mun sinisiin ilmoihin
ja sun kanssasi keväästä keväimeen
minä laulun taivaista siltaa teen.
- -

Runoilijan tehtävästä kertoo myös Kurkiaura –kokoelman komea nimiruno.

Jo kyntänyt taivahalle
kevätkurkien aura on
vaon valkean pilven alle,
ylös ilmojen peltohon.

Sato muiden maassa itää,
mut ilmassa runoilijain.
Niin sun siemenes pudota pitää
Kevättaivaan tuulihin vain!

Niin vakasta unen ja kaihon
kevätkurkien vakoihin
sinä kylvät keltaisen laihon
ja sinisen kaunokin!

Hyönteisaiheisia runoja Koskenniemellä on vain kaksi: "Päiväperho" (Syksyn siivet) ja "Pääkallokehrääjä" (Tuli ja tuhka). Jälkimmäinen syntyi kesäisen päivän dolce far niente –tunnelmissa. Koskenniemi ei tyydy perhosen lajityypillisten ominaisuuksien kuvailuun, vaan rakentaa runon ikään kuin arvoitukseksi:

Häll´ on lehdossa ilmava, ihana maja,
hän on liljan ja ruusun rakastaja,
hän on hehkuva, hiljainen, hauras ja hento,
kuin aatos niin kevyt on kiitonsa lento
ja kuin ylväintä, ylintä rakkauttaan
hän kantaa – Kuoleman harteillaan.

Runoilija kertoo "Pääkallokehrääjän" syntyprosessista esseessään "Miten lyyrillinen runo syntyy?":

Seuratessani silmilläni perhosten kesäistä karkeloa ja tarkaten niiden siipien väriloistoa ja kuvioita iski mieleeni pääkalloperhosen makaberi selkäornamentti, jota en tosin luonnossa ollut nähnyt, mutta sen sijaan perhoskokoelmissa ja kuvateoksissa. Seuraava idea-assosiatio kasvoi silmänräpäyksessä esiin perhosen koristekuvion symboliikasta: pääkalloperhonen – pääkallohusaari – kuolemanvoittaja – kuolemanrakastaja. Runo oli valmis! - -

(Runousoppia ja runoilijoita, 1951)

Lähteet:

Koskenniemi, V. A. 1951: Runousoppia ja runoilijoita. WSOY.

Leikola, Anto 1996: Lakeuden ja isänmaan runoilija: Veikko Antero Koskenniemi (1885-1962).Teoksessa Kansallisgalleria: Suuret suomalaiset: Nuori tasavalta (1920-1945). Weilin & Göös.

Mattila, Pekka 1954: V. A. Koskenniemi lyyrillisenä taiteilijana. Tutkimus hänen symboleistaan, kielestään ja rytmistään. Helsinki: WSOY.

Tuulio, Tyyni 1945: Lintujen merkkikieltä V. A. Koskenniemen lyriikassa. Teoksessa Juhlakirja V. A. Koskenniemen täyttäessä 60 vuotta 8. VII. 1945. Kirjallisuuden tukijain seuran vuosikirja VIII. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku