Meri antoi leivän ja pakotien arjesta

Suurimman osan sulan veden ajasta Joni vietti jokisuulla ja tehtaan lahdessa. Toisinaan hän pääsi kalastajien apupojaksi kauemmaksi ulkomerelle. Silloin poikettiin Perämeren saarien kalamajoihin lämmittelemään ja keittämään siikapotut.

"Kodin edessä aukeava meri ei loppunut, vaan olin oppinut tietämään, että sen takana on monenlaisia mahdollisuuksia. Meri synnytti myös kaukokaipuun - - En halunnut elää koko elämääni kotikylässä, en halunnut hankkia leipääni samalla tavalla kuin ihmiset joutuivat siellä hankkimaan." (Tarinaniskijä Skiftesvik, 1990.)

Mutta meri ei ollut vain romanttisen kaukokaipuun synnyttäjä. Rannan eläjille se oli yksinkertaisesti leivän tuoja, joka näytti toisinaan myös julmemmat kasvonsa, kuten Skiftesvik kuvaa esimerkiksi novelleissaan "Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja" (samannimisessä kokoelmassa 1983) ja "Majakkamiehet" (kokoelmassa Gagarin kinoksessa, 2000) sekä romaanissaan Tuulenpesä (1990), josta ote sivulta 171:

He olivat huutaneet kauhusta, kun vene oli rymistänyt karikoiden yli ja puu oli murtunut ja vesi oli alkanut loiskua pohjalla. Hän oli ollut varma, ettei Jahvetti löydä rantaa eikä vene kestä hajoamatta.

Joni haaveili kylän muiden poikien tavoin merille lähdöstä, mutta niitä haaveita ei kotona tuettu. Kotivesiä kauemmaksi poikaa ei päästetty ja koulut piti käydä kunnolla. Skiftesvik kertoo, että hän oli erittäin vakavissaan keskikoulun viimeisellä luokalla merille lähdön suhteen.

"Tarkoitukseni oli lopettaa oppikoulu keskikouluun, käydä merikoulu ja valmistua merikapteeniksi. Äitini vastusti kynsin hampain ajatusta ja patisti minut lukioon. Myös isäpuoleni oli merille lähtöäni vastaan. Muistan hänen sanoneen: "Eikö se riitä, kun yksi on siellä jo elämänsä pilannut!" (Skiftesvik haastattelussaan 15.2.2005.)

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku