Suomen sota ja rauha

Paavo Rintala, itsekin nahkapeitturien jälkeläinen, julkaisi Parnassossa katkelmia tulevasta sotaromaanistaan jo parikymmentä vuotta ennen sen ilmestymistä. Suomen lähihistoriaan liittyvä aihe muuntui kahden eri arvomaailman kuvaukseksi Mummoni ja Mannerheim -trilogiassa 1960-luvun alussa. Vuosina 1976 ja 1979 ilmestynyt Nahkapeitturien linjalla ulottuu 1930-luvun lopusta kesään 1944, jatko-osa Valehtelijan muistelmat (1982) täydentää sen 1980-luvulle yltäväksi Suomen sodanjälkeisen historian kronikaksi.

Teosta tutkinut Anssi Sinnemäki on löytänyt siitä yhtymäkohtia Tolstoin Sotaan ja rauhaan. Yhtäläisyyttä on niin rakenteissa kuin kohtauksissa ja henkilöissäkin. Omavaraisen teoksesta tekee sen omaelämäkerrallisuus: kerronta tapahtuu lähinnä kahden perheen ja suvun kautta, jotka on kuvitteellisuudestaan huolimatta miellettävissä kirjailijan ja hänen vaimonsa suvuiksi. Tuttuun tapaan Rintala yhdistää kerrontaan dokumenttiaineistoa. Oman kokemuksensa kautta hän tulkitsee Suomen lähihistoriaa, mutta suodattaa sen kirjallisen perinteen, Tolstoin epiikan lävitse.

Rintala liikuttelee teoksessaan koko yhteiskunnan koneistoa ja vaihtaa näkökulmaa sivistyneistöstä ja valtaapitävistä tavalliseen kansaan, "nahkapeittureihin", maalta kaupunkiin, etelästä pohjoiseen, rintamalta kotirintamalle. Henkilögallerian mittavuus tekee teoksen paikoin hankalasti hahmotettavaksi. Keskeisiksi henkilöiksi nousevat teologi Hessu Kumela ja koululainen Peni Harjulainen.

Rintalan usein kriittisesti kuvaaman kirkon edustajana Hessu Kumela on poikkeus: sympaattinen, armoa, laupeutta ja köyhyyttä painottava humanisti, jonka suulla kirjailija pohtii sodan mielettömyyttä:

--- Kodit paloivat, ihmiset ajettiin tänne toiseen Suomeen toisten nurjiin nurkkiin. Miehiä kaatui. Ei edes käväissyt mielessä että sellainen määrä kärsimystä ja surua ja onnettomuutta oli tulevaisuudella Karjalan varalle jo vajaan parin vuoden päästä. Miksi kaikki se piti tapahtua? Vain me jotka itse olemme tunteneet Karjalan kannaksen elämän, luottavaisen ja rauhaan uskovan juuri sodan aattona, vain me voimme sen kokea. Mikään historia ei pysty kuvaamaan sitä järjettömyyttä joka rikkoi ihmisten sovinnollisen uurastuksen. Kun historioitsijat kirjoittavat siitä, he viittaavat lähteisiinsä: silloin ja silloin tapahtui niin ja niin, sen seurauksena näin ja näin. Faktatiedoilla pyhitetään järjettömyyttä. Aika muovaa tosiasiat toiveitaan vastaaviksi. (Nahkapeitturien linjalla II, 221).

Kirjailijan alter ego on Peni Harjulainen, perheensä mukana Karjalasta Ouluun päätyvä koulupoika, jossa sodan kirot konkretisoituvat:

Evakko ja sotaorpo. Hän oli niitä molempia. Ja paitsi koditon ja isätön hän oli jälleen kieletönkin. Pihan pojat vätkyttivät hänen antrealais-saarijärveläiselleen. Peni teki yllättävän havainnon: kaupungin poikien kanssa ei voinut mennä juttelemaan ja tekemään tuttavuutta niin kuin outojen kanssa kotona Antreassa. Nämä olivat tylyjä ja piikkisiä, jos niitä yritti lähestyä. Heti alkoivat tökkiä hänen murteestaan ja maalaismoukkuudestaan. Olivat kuin eläimet: näitä piti lähestyä varovasti ja kesyttää, totuttaa. Päivä kerrallaan. (Nahkapeitturien linjalla I, 438).

Nahkapeittureissa Rintala tekee synteesiä tuotannostaan. Syntyy vaikutelma, että aiemmat teokset varhaistuotannosta alkaen ovat olleet esityönä trilogialle, joka tiivistää yhteen Rintalan siihenastisen tuotannon. Nahkapeitturien linjan jälkeen Rintala julisti, että yhteiskunnallinen painolasti on romaanissa aina vika ja ettei romaanikirjailijan tule kirjoittaa yhteiskunnasta, vaan asettaa tavoitteeksi vain hyvän kertomuksen ihanne.

Lähteet:

Niemi, Juhani 1980: Paasikiven, Kekkosen ja nahkapeitturien linjalla. Parnasso 1/1980, 30-36.

Seppälä, Juha 1982: Toinen maailmansota Paavo Rintalan tuotannossa. Kotimaisen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Turun yliopistossa toukokuussa 1982.

Seppälä, Juha 1999: Ajan ja unen alta. Aamulehti 14.8.1999.

Sihvo, Hannes 1979: Rintalan keskeinen teema. Yksilön ja kansakunnan ahdistus. Uusi Suomi 30.9.1979.

Sinnemäki, Anssi 1982: Rintalan trilogian periaatteet. Kulttuurivihkot 7/1982, 29-30.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku