Oulu

V. A. Koskenniemi päättää muistelmateoksensa Onnen antimet lukuun "Tuomiokirkon tornista":

Kenties on vain unta sekin, että näen syyskuun auringossa kylpevän pienen valkoisen kaupungin – minulle rakkaimman paikan maailmassa - , joka kolmen äärettömyyden, taivaan, meren ja lakeuden, saartamana on nostanut maasta pienet majansa, niin kuin aron lapset pystyttävät tilapäisen telttansa erämaan laitaan? Mikä on se voima, joka on saanut sen uhmaamaan ulapan ja lakeuden ja taivaan tylyyttä ja sytyttämään kotilietensä niin monen tyhjyyden keskelle?

Kaupunkikuvassa yhdistyvät paikallisuus – lapsuuden tutut talot ja kadut – ja unenomainen mielen maisema, jota meri, lakeus ja taivas reunustavat ajattomuuden symboleina. Hiukan epätodellinen tunnelma toistuu esimerkiksi Valkeiden kaupunkien nimirunossa, jonka kytkös Ouluun syntyy nostalgisen kaipuun välityksellä:

Nään usein unessa ma kaupungin.
Mun on kuin ois se jumalille luotu, -
mun koskaan sinne astua ei suotu,
mut unessa sen tunnen kuitenkin.
- -

Siell' elää nuoruuteni unelmat
ja elon yksinkertaisuus ja rauha.
Vain ulapalta kulkee tuuli lauha
ja laineet laiturihin kuolevat.

Oulu merkitsee Koskenniemen runoudessa kaipuuta rakkaaseen lapsuusmiljööseen. Kotikaupunkiaihelma liittyy etenkin hänen varhaislyriikkaansa, Hannu-runoelmaan ja Konsuli Brennerin jälkikesä -romaaniin. Koski ja koulutie rajaavat maiseman Oulun keskustaan. Tuleva runoilija asteli Kauppurienkatu 16:sta Kirkkokatua pitkin lyseolle kiintopisteenään Tuomiokirkko sekä Franzénin puisto. Säntillinen nuorukainen käveli aina kadun samaa puolta! "Vain tulipalo tai jokin kaunis silmäpari, jonka tiesin seuraavan toisia ratoja, sai minut joskus poikkeamaan tutulta tieltäni", kirjoittaa Koskenniemi Onnen antimissa. Pokkitörmää hallitsi Merikosken kahlitsematon pauhu, jota saattoi kuunnella luokkahuoneessakin. Koski – etenkin sen ääni – saa monia vertauskuvallisia merkityksiä runoilijan tuotannossa: se on vapauden tai kohtalon ääni, elämäntaistelun symboli, lohtu ja lepo, kuolema ja unohdus, nuoruuden murhe. "Koulu kosken rannalla" -runon (Tuli ja tuhka) komeissa päätössäkeissä Merikoski – Koulukoski – muistuttaa elämän rajallisuudesta:

- -
Koulukoski, kohtalomme,
          elämämme syvin vuo,
onnemme ja ahdinkomme,
           äänes meille soida suo,
kunnes kerran aaltos oma
          yhtyy Tuonen virtahan,
alkaa kuolon koululoma
          tuolla puolen maailman!

Pohjoisen jyrkät vastakohdat – etenkin valon määrän vaihtelu eri vuorokauden- ja vuodenaikoina – myötäilevät ihmisen mielentiloja Koskenniemen kaupunkirunoissa. Talviyö luo yksinäisyyden ja kaipauksen surumielisen tunnelman "Jääkukkia"-runossa (Valkeat kaupungit):

Jääkukkaset ikkunalla,
te vuoteni viimeiset
kukat, joihin ei koskenut halla,
te olette jäänehet.

Te tulitte tummin illoin
yön-valvojan ikkunaan.
Ken teitä on lempinyt milloin
ei kylmene konsanaan.
- -

"Kevätsonetin" (Valkeat kaupungit) romanttinen tuokiokuva hehkuu alkukesän valoisaa huumaa:

Tää kevään kirkas riemu kaikkialla
niin outona se tapaa sun ja mun,
kun unelmissa onnen tuhlatun
me käymme puiston pihlajien alla.

On nurmikolla päivän kultaamalla
jo lapset saaneet leikin kulkuhun.
Myös yhden päivänsäteen kullatun
ma nään sun poskellasi kalpealla.
- -

Runoa lukiessa on helppo olla samaa mieltä Atte Kalajoen kanssa siitä, että Koskenniemi kirjoitti Oulusta: "Sen sekä kuulee että näkee jokainen, joka Koskenniemen tavoin on elänyt Oulun kesät ja talvet, syksyt ja keväät."

Hannu-runoelma kertoo nuorukaisesta, joka hävittyään Oulun Hiihdossa pakenee koulukaupungistaan merille:

Viel´ aamun hopeisessa hämärässä
kun kansa, kadut, talot lepäeli
jo nähtiin nuorukainen hiihtämässä.
Hän alas meren jäälle suuntaeli.
Hän viipyi hetken koulumäen alla
ja katsoi ympärilleen: kaikkialla
niin oli suljettua, hiljaisaa
kuin korva ikuisuutta kuulostaa
ois voinut, kaikkialla nukuttiin
- -

Hannu palaa Ouluun vuosikymmenten mentyä, ja teoksen päättää upea kaupungin keskikesän kuvaus "Juhannusyö":

Yö oli valkea ja Juhannus
ja pihlajoiden tuoksu kaupungilla.
Ja taivahalla illan kajastus
se aamun koittoon suli. Hopeisilla
se säteillänsä leikki ikkunoissa
ja talon seinillä ja puistikoissa.
- -

Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan –
Niin oli ihmeen valkeata vaan.

Liisi Huhtalaa siteeraten: "Tuntuu, että ennen kaikkea Hannun alkuun ja päätösrunoon Koskenniemi on intensiivisemmin kuin missään muualla sijoittanut oululaista nuoruuttaan: kevättalven kokemisen ja kesäyön valkeuden, koulunsa hengen ja koulupojan haaveet." 

Lakeus

Pohjalainen lakeus avautui Koskenniemelle nuorukaisiässä, kun hän vietti kesiä Oulujoen Erkkolassa:

Lakeus heräsi eloon minussa itsessäni, tarjoten minulle oman runoutensa, niin kuin se oli tarjonnut sukupolville ennen minua niiden työn ja leivän. Tunsin itseni usein ikivanhaksi tuollaisina kontemplaation hetkinä, niin kuin vain nuoruus, vielä lapsuuden rajoilla, voit tuntea.
(Vuosisadanalun ylioppilas, 1947)

Tatu Vahlsténin (= Vaaskiven) luonnehdinnan mukaan:

Ensimäinen, suppea lyyrillinen nide on täynnä jokaiselle nuorelle pohjois-pohjalaiselle tuttua kajastusta, joka auringon nousun ja laskun aikaan vaipuu liminkalaisten niittyjen korsiin. Koskenniemi reagoi tuohon valoon aidon lyyrikon tavoin: hänen kellervää avaruuttaan vasten ei kuvastu yhtä ainoaa ihmishahmoa, hänen taivaansa on autio ja tyhjä ja täyttyy vain runoilijan subjektiivista kaipuuta symbolisoivien linnunsiipien havinasta.
(Kahden pohjois-pohjalaisen kirjailijan lakeuskuva, 1934)

Runoilijan varhaislyriikkaa inspiroiva lakeus sijaitsi Oulujoen varressa, ei Limingassa, mutta muutoin nuori Vahlstén kiteyttää osuvasti lakeusaiheisten runojen tematiikan: yksinäisyys, iäisyys, rauha, panteistinen sulautuminen luontoon. "Lakeus"-sikermän aloitusrunon mietteliäs surumieli on sukua kaupunkirunojen yksinäiselle kaipaukselle:

Mun sieluni sun ylläs väräjää
kuin tuulenhenki yli ketoin, niittyin
ja sisässäni soinnut helähtää
sun oudon yksinäiseen kuoroos liittyin.

Ma tahdon nöyrin mielin omistaa,
Oi lakeus, sun unes kuolonkovat,
jotk´ kylmään korkeutehen kohoaa,
miss´ suru, riemu ammoin laanneet ovat.

Lakeus ja sen ylle kaartuva korkeus ovat kuitenkin lohdullisempia elementtejä kuin kaupungin jäänkova tähtitaivas. Lauri Viljasen sanoin "lakeuden näkyä elävöittää Pohjolan yön ihme", lumottu hohde, joka hävittää esineiden ääriviivat.

Koulutie-runo

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.

Syysaamu kirpeä koittaa
Yli heräävän kaupungin
Ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahtapuolta –
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko tornineen.

Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on. 

Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! –
mua katsoo kaunis vakaa
runoruhtinas, piispa Franzén.

Ja koulun aitaa vastaan
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan
ja ryhdistä miehisen pään

Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain, kaukana aivan,
elo ihana odottaa. –

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?

(Uusia runoja, 1924) 

Lähteet:

Huhtala, Liisi 1985: Oulu omansa ottaa? Teoksessa Runoilijan monet kasvot. Kirjoituksia V. A. Koskenniemestä. Toim. Kerttu Saarenheimo. Kirjallisuuden ja musiikkitieteen laitos. Sarja A. N:o 13. Turku: Turun yliopisto.

Kalajoki, Atte 1994: Pohjatuulta. Jyväskylä (Oulu): Pohjoinen.

Koskenniemi, V. A. 1935: Onnen antimet. Lukuja elämäni kirjasta. WSOY.

Kupiainen, Unto 1945: Runon portilla. Esseitä ja tutkielmia suomalaisesta kirjallisuudesta sekä estetiikasta. WSOY.

Vahlstén, Tatu 1934: Kahden pohjois-pohjalaisen kirjailijan lakeuskuva. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton vuosikirja II / 1934. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitto.

Viljanen, Lauri 1935: V. A. Koskenniemi: hänen elämänsä ja hänen runoutensa. WSOY.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku