"Paavo Rintala oli pääsemättömissä Oulusta"

Oulu oli osa Paavo Rintalan mielenmaisemaa.

Pietari-Leningrad oli yksi niitä harvoja paikkoja joissa hän oli viettänyt suurimman osan täysi-ikäisyyttään, ei fyysisesti vaan kaupunkina jossa hänen tajuntansa eli silloinkin kun hän istui kotona kirjoituspöytänsä ääressä sata kilometriä lännempänä. Ensimmäinen oli Viipuri, lapsuuden metropoli. Toinen Oulu, nuoruuden ahdistus ja kolmas Helsinki --- (St. Petersburgin salakuljetus, 332).

Poikaikänsä ja nuoruutensa Oulusta Rintala ei päässyt irti milloinkaan, vaan kirjoitti Oulua Suomen kirjallisuuteen kautta koko tuotantonsa.

Raksila on ollut minun nuoruuteni yhteiskunnallinen korkeakoulu. Yhä vielä mittaan maailmaa sen mittakaavan mukaan, jonka Raksilassa sain: silloisen keittiön ja kamarin, silloisen elämän niukkuuden ja siitä aiheutuneiden kielteisten ja myönteisten asenteiden mittakaavalla,

Rintala totesi 1980-luvun alussa koululaislehden haastattelussa. 1950-luvun romaaneissa alkanut vaellus Raksilan puutaloista Ainolan kirjastoon jatkuu viimeisissä teoksissa sulautuneena osaksi eurooppalaista kulttuurihistoriaa.

Rintalan Oulu-aiheisia teoksia ovat romaanit Rikas ja köyhä (1955), Pojat (1958), Pikkuvirkamiehen kuolema (1959), Paasikiven aika (1969), Nahkapeitturien linjalla (1976, 1979), Valehtelijan muistelmat (1982), Aika ja uni (1993) ja Faustus (1996). Liminkalaistaitelija Vilho Lammen elämään pohjautuva romaani Jumala on kauneus (1959) liittyy myös Ouluun. Mummoni ja Mannerheim -trilogian viimeisen osan (Mummon ja marskin tarinat, 1962) lopun tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan "valkeaan kaupunkiin". Pienoisnäytelmä Jättiläinen (1981) on kunnianosoitus oululaissyntyisen Yrjö Kallisen elämäntyölle. v. 1984 ilmestynyt satiiri Porvari Punaisella torilla kertoo tunnistettavan Oulun herra Heikun matkoista Neuvostoliitossa. Oulua sivuavat niin ikään kuunnelmat Nainen Oulun horisontista (1979) ja Omakuva nuoruuden vuosilta (1989). Oman henkilöhistoriansa kautta Rintala tutkailee kaupunkiaan myös lehtikirjoituksissaan Kalevassa.

Rintalan teoksille on tyypillistä kerronnallisten näkökulmien vaihtelu. Suomalaisen yhteiskunnan kehityshistorian kuvauksen rinnalla kulkee Oulun kuvaus. Paavon elämän tärkeät paikat - Raksila, Ainolan kirjasto, lyseo ja kirkko ympäristöineen ja Intiön kasarmialue - tulevat vastaan teoksesta toiseen. Tapahtumapaikoilla ja usein henkilöilläkin on vastineensa todellisuudessa, ja paikoin faktan ja fiktion raja hämärtyy:

He kävelivät neljä talonväliä kadun päähän ja kääntyivät Plaanaojan rantakadulla kaupunkiin päin. Leveäksi ruopatun Plaanan vastapäiselle rannalle rakennettiin kolmikerroksisia kivitaloja, aravia. Siitä oli vuosia kun linnut olivat viimeksi pesineet ojan varsilla. Rantapajut oli hakattu. Silta joen yli ei ollut enää aikoihin ollut kotoinen pieni puusilta, karjan silta. Karjasilta oli leveä betoniväylä, sen takana laaja omakotialue ja lisää rakennettiin, metsää hakattiin, maanviljelijät ajettiin alta pois. Maunun entisen kotipihan yli kulki Nokelankatu. (Valehtelijan muistelmat, 74).

Kaupunki kolkuttaa kirjailijan mieltä jatkuvasti ja siihen liittyvät tunnot risteilevät. Sodan Ouluun heittämä Paavo, kirjailijan alter ego, toteaa Paasikiven ajassa: "Kodikseen hän ei ollut tätä kertaakaan tuntenut." (s. 153). Koulun ilmapiiri ahdistaa, mutta viimeisen lyseonkevään tunnelmat ovat haikeat: "Minun tulee ikävä tätä koulurakennusta ja tätä pihaa." (Paasikiven aika, 82).

Raksilan proletaarisista tuoksuista kirjailija liikuttuu:

Koskaan en häpeä veturimiesten vaatteista lähtevän hiilen ja keittiön liedeltä nousevan paistettujen perunoiden hajua. Pysyköön tämä minulle rakkaana elämäni loppuun saakka. --- Hän liikuttui kokiessaan rakastavansa tämän tuoksuista Raksilaa. Pientä maallista hikistä ja ahdasta. (Valehtelijan muistelmat, 26-27).

Rakkaudentunnustus löytyy vielä toiseksi viimeisestä teoksesta:

Rakastin vaaleanharmaita puutaloja. Niissä oli portaat ja paraatiovi kadulle, puuleikkauksin koristeltu otsa ja talon jatkeena korkea lankkuaita jossa portti pihaan. Siellä vanhoja puita, kukkamaa, matala ulkorakennus. (Aika ja uni, 156).

Rintalan varhainen Oulun kuvaus on nuoruuden nostalgian leimaamaa, mutta viimeisissä teoksissa idylli alkaa särkyä. Nyky-Oulua hänen on vaikea hyväksyä:

Halli oli jäljellä ja muutamia aittoja. Tori oli tuhottu, sen yhteys jokisuistoon, veden elementtiin katkaistu. Rantaan oli noussut muurina lasibetonilaatikoita. Näkymä ei masentanut, ei enää. Jo sotilaana hän oli nähnyt, miten kaupunki kiirehti tukehtumaan edistykseensä, ja kun tänne saatiin yliopisto ja sen yhteyteen humanistinen tiedekunta, edistyksen nimissä leviävää moukkamaisuutta ei enää kukaan voinut estää. Vasta sitten kun tänne perustetaan luostari, kaupunkilaisille alkaa kehittyä sivistyksellinen muisti. Benediktiiniluostari evankelis-luterilaisen piispankirkon ja luterilaisittain kiihkouskonnollisen herätysliikkeen kaupunkiin.(Aika ja uni, 159) 

Lähteet:

Alhoniemi, Pirkko 1982: Ei kansakunnan kunniaksi. Turun sanomat 31.10.1982.

Huhtala, Liisi 1982: Niin antautuen kuin kukaan. Parnasso 7/1982, 440-442.

Manninen, Turo 1995: Oulun kaupungin historia VI. 1945-1990. Oulu: Oulun kaupunki.

Raksilan kirjailija (1983). Norssi press 2/1983, 16-17.

Rintala, Paavo 1969: Paavo Rintala. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Ritva Rainio. Porvoo: WSOY, 77-83.

Salokannel, Juhani 1993: Paavo Rintala - Jumala on kauneus. Teoksessa Juhani Salokannel: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. Porvoo: WSOY, 332-359.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku