Hajakuvia Oulun palosta 1822

Suomalaiset kaupungit olivat 1700- ja 1800-luvulla pieniä puutalokaupunkeja, jotka tuhoutuivat tulipaloissa 30–40 vuoden välein. Oulukin on palanut nelisataavuotisen historiansa aikana useita kertoja maan tasalle. Vuoden 1822 palossa suurin osa kaupungin taloista tuhoutui perustuksia myöten ja yli 3000 ihmistä jäi kodittomaksi. Sara Wacklin menetti sekä koulunsa että kotinsa.

Sikermässä "Hajakuvia Oulun palosta toukokuun 23. päivänä 1822" Wacklin on yhdistänyt eri näkökulmia ja tyylilajeja realistisesta raportoinnista ("Tulen irtipääsy ja naisväen touhukkuus", "Kodittomat", "Kirkko palaa") rehevään satiiriin ("Eukko ja kiitosrukous", "Rakkain aarre", "Timbomin kuolema"). Joukossa on myös muutamia kuvauksia, joissa traaginen ja koominen, realistinen ja romanttinen tiivistyvät monikerroksisiksi kokonaisuuksiksi. Wacklin kuvaa värjäri Ernst Papen verstaasta alkunsa saaneen palon etenemistä:

Leimuava liekki valaisi punertavalla hohteella puolet taivasta. Hirvittävästi ryskien ja rätisten se syöksi ympärilleen palavia kekäleitä ja kipinöitä. Nyt puhkesi äkkiä kova tuuli, hajotti liekit ja heitti tulisateen koko kaupungin ylle, joka pian oli syttynyt neljästä kohtaa. - - Yritettiin kaikin voimin hidastaa tuhoavien liekkien vauhtia, mutta siitä ei ollut apua, sillä palopurjeet ja -kalustokin paloivat. Tuli sytytti vanhat puurakennukset kuin tappurat. Muutaman hetken kuluttua pilvenkorkuiset tulikielekkeet muodostivat ristiin rastiin katujen ylle hirvittävän holviston, jonka alla epätoivoiset ihmiset huusivat apua, ja säikähtäneet eläimet juoksentelivat sinne tänne ulisten ja vikisten koettaessaan paeta uhkaavaa kuolemanvaaraa.

Pian yleiskuva tarkentuu yksittäisiksi ihmiskohtaloiksi. Työmies pakenee liekkejä pienen tyttärensä kanssa Juurusojaan ja kuolemansairas papinrouva pelastetaan viime hetkellä, mutta vanha oluenpanija Mellin jää vaimonsa ja palvelijansa kanssa liekkien saaliiksi. Epätoivoiset äidit etsivät lapsiaan, itkevät lapset vanhempiaan ja huolestuneet puolisot tosiaan. Yhteinen onnettomuus ja hätä koskettavat kaikkia säätyyn katsomatta. Wacklinin kristillinen maailmankuva kulminoituu kohtauksessa, jossa köyhä kerjäläisnainen jakaa leipänsä kaiken menettäneen porvarisrouvan kanssa.

Aiheellaan Wacklinin kuvaus liittyy osaksi oululaista kulttuurihistoriaa, jossa tulipaloilla on oma erityinen merkityksensä. Vuoden 1822 palon seuraukset näkyvät vieläkin Oulun katukuvassa. Arkkitehti C. L. Engel laati pahoin vaurioituneelle kaupungille uuden ruutukaavan 1825, jonka mukaisesti keskustan talot edelleenkin rakentuvat.

Lähteet:

Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia: 1809-1856. Oulu: Oulun kaupunki 1975.

Manninen, Kirsti: Nöyryys ja uhma – Sara Wacklin. – Teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Toim. Maria-Liisa Nevala. Helsinki: Otava 1989, s. 98–114.

Suomen kulttuurihistoria 2. Tunne ja tieto. Toim. Rainer Knapas ja Nils Erik Forsgård. Helsinki: Tammi 2002.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku