 |
 |
Pettymys ja epätoivo
Kylmä sivullisuuden ja tyhjyyden tuntu näyttäytyy Kaarlo Kramsun runoissa sekä kansallisessa aatelyriikassa että subjektiivisissa itsetilityksissä kuten runoissa Onneton, Murheelle tai Kuoleva. Ihminen pyrkii kohti onneaan, mutta menehtyy jo puolitiessä. Elämän tarkoitukseksi jää loputon pyrkiminen ja siinä lopulta epäonnistuminen. Unelma osoittautuu erehdykseksi. Kaikki ponnistukset ovat olleet turhia.
Paljo toivoin ennen elämältä,
Paljo toivoin; mutta vähä sain:
Sydämen mä särjetyn sain hältä
Palkaks toiveitteni raukeevain.Itken toiveitani pettyneitä.
Kylliksi nyt itkenyt jo oon:
Elämäni synkän kyyneleitä
Kuolon käsi kylmä kuivatkoon.(Kuoleva, 1878)
Rakkaus, ystävyys, luonnon kauneus ja ilon hetket ovat Kramsun runoudessa vain harhakuvia, joihin ei kannata luottaa. Jopa nauru on epätoivon ja uhkan ilmausta. Runossa Miksi naurat? kohtalon sortama nauraa kohtalolleen keskellä elämän tyhjyyttä ja toivottomuutta.
Mut riemusta et sä naurakaan,
Et kiitä kurjuutta, tuhkaa:
Sun naurus äänekäs onkin vaan
Niin synkkää pilkkaa ja uhkaa.(Miksi naurat, 1887)
Myös Kramsun aatelyriikan historianäkemys on pessimistinen. Kansallisesta menneisyydestä nuijasota tarjosi ainoan näytön siitä, että suomalaiset ovat edes pyrkineet vapauteen ja kansanvaltaan. Kysymys on Nukkuva Suomi -runon sanoin enää vain siitä, kohtaako tuho kansan sen nukkuessa vai valveilla. Runoilija viittaa myös sisäiseen eripuraisuuteen, jonka hän näkee uneliaisuuden ja velttouden ohella kansallisen tulevaisuuden esteenä. Kramsun patriotismi voi hyväksyä kansallisen tuhon, mutta ei piittaamatonta antautumista.
Ei, niin kova kohtalomme tok' ei julma olla saa!
Avosilmin kohdatkohon Suomen kansa kuolemaa.
Jos ei väisty surman nuoli, sammuttakoon kärki sen
Hengen valppaan, elonvoivan, uljaan, itsetietoisen.Tora, riita mielessänsä Suomen kansa uinailee,
Unissansa oman rintans veriin hurja raatelee.
Taistelevans luulee eestä elon, voiton loistavan,
Vaikka nukkuin sujahtaapi suuhun synkän kuoleman.(Nukkuva Suomi, 1887)
Kramsu näkee historian etenevän kumousten kautta. Runossa Uusi aika runoilija kuvaa, kuinka uudet aatteet tulevat, mutta valtaan päästyään niitä ajava etujoukko muuttuu konservatiiviseksi ja ryhtyy suojelemaan omia asemiaan. Mikään ei lopulta muutukaan paremmaksi. Ihminen saa uuden järjestyksen mukana uudet kahleet ja joutuu odottamaan taas kaiken murskaavaa myrskyä.
Runoilijan maailmankuva vastaa tutkija Juhani Niemen mukaan filosofi Herbert Spencerin kehitysoppia. Kramsun runot toistavat näkemystä, jonka mukaan aamua seuraa aina yö, edistystä taantumus ja suuria näkijöitä pienet henget. Tästä huolimatta Kramsu kehottaa työhön ja taisteluun. Aatteiden puolesta on kuitenkin taisteltava, sillä ilman niitä ihminen ei olisi ihminen.
Aatteen voima, into tulinen
Ne tok' yksin ihmiseks sun saapi:
Ilman niitä lailla eläimen
Ihmismato liikkuu, lahoaapi.(Aatteet, 1887)
