Suomalaista dekkarikirjallisuutta on 1970-luvulta hallinnut yhteiskunnallisesti kriittinen poliisiromaani. Inarinjärvellä asuvan, entisen Kemijärven eräpoliisin, Seppo Saraspään Syylliseksi epäiltynä (1993) kuvaa kemijärveläisten poliisien ryhmää, josta yksi, ylikonstaapeli Toivonen, tapattaa itsensä takuttuaan systeemiä vastaan ja kohdeltuaan rikollisia tavalla, jota muut eivät hyväksy. Hahmona tällainen poliisi asettuu työssään ja yksityiselämässään ahdistuneiden poliisien riviin.

 

Oman puheenvuoronsa saavat sekä poliisit että rikolliset. Pienestä kaupungista kertoo, että poliisi vilkaisee ennen sakkolapun kirjoittamista, kenen auto sattuu olemaan kyseessä.

 

Saraspään Aarniometsässä (1999) toimivat edellisen dekkarin poliisit. Paikallinen kunnallispamppu ja yhteismetsän ahne suurosakas on tapettu kirveellä, ja hänen otsaansa on kirjoitettu "Aarniometsä". Teos edustaa Suomessa muutoin niukkaa ekodekkarin lajia.

 

Jari Tervon  Rautapään (2002) nimihenkilö on rovaniemeläinen poliisi, joka on kovan pinnan alta pehmeämpi.  Minun sukuni tarina (1999) palkittiin Suomen dekkariseuran palkinnolla  Vuoden johtolangalla. Siitä näkyy, kuinka dekkari ja "tavallinen" romaani 2000-luvun alussa usein sekoittuivat ja koko kulttuuri dekkarisoitui.

 

Kuva: Jari Tervo. WSOY.

 

Ritva Kokkolan poliisiromaaneissa Lukukauden loppu (2005) ja Kaupunginjohtajan kuolema (2008) parina työskentelevät poliisit Matias Laitakari ja Mikko Länsman. Edellisellä on persoonallinen koira, jälkimmäinen on kotoisin Lapista. Tapahtumapaikkana on ilmeisesti Kemi. Ainakin kaupungissa on "pilvenpiirtäjä", josta kaupunkilaiset ylpeilevät, ja matkustajajäänmurtaja, joka vie turistit jäiselle merenselälle.

 

Lukukauden lopussa kuvataan opettajainhuoneen ahdistavaa ilmapiiriä, Kaupunginjohtajan kuolemassa kritiikki kohdistuu muun muassa kunnallispolitiikkaan. Kaupunginjohtajan kuolema on menestynyt myös näyttämöllä.         

 

Aira Vuoriston poliisiromaanisarjassa Rovaniemen ja sen lähiympäristön rikoksia tutkii rikoskomisario Pietari Päre, jolla on taustatukenaan psykologivaimo Sonja. Vuoriston teoksissa käsitellään Rovaniemen kunnallispolitiikkaa, opetustointa, terveydenhoitoa ja kulttuuria.

 

Kokkolan ja Vuoriston poliisiromaaneissa on vankka paikallisväri, ja ne ovat ihmissuhdesolmuineen lähempänä perinteistä palapelidekkaria. Esimerkiksi teoksessa Hiisi vieköön hengen (2007) hiidenkirnuja tutkivasta ja Rovaniemen lähellä olevaan hiidenkirnuun tapetusta lehtorista paljastuu kieroileva kunnallispoliitikko ja oppilaansa viettelijä.

 

Uusin tulokas pohjoisissa poliiseissa on Erkki Tuormaan oululainen rikoskomisario Ilpo Lipponen. Sadonkorjaajan (2010) lopussa hän saa siirron Vantaalle Keskusrikospoliisiin, mutta Suojelijassa (2011) näkyy, ettei hän viihdy paikassa, jossa työkaverit pitävät Oulua täytenä Lappina. Naispoliiseja pohjoisessa dekkarikirjallisuudessa ei juuri esiinny.

 

Yksityisetsivä on nykyisessä dekkarikirjallisuudessa poliisia harvinaisempi toimija. Reijo Mäen Jussi Vareksen jäljissä on ilmestynyt joitakuita miehisiä lupa- ja kapakkakyttiä, jotka heittävät itseironisesti huulta ja käyttävät tarvitessaan oman käden oikeutta.

Oululaisen Ari Paulowin Jesse Hackman -sarjassa (2004–2012) kuvataan tarkasti Oulun topografiaa ja kaupungin värikästä alamaailmaa. Jessen metafiktiivinen serkku, suorapuheinen jännärikirjailija Arttu Palovaara katsoo viihteen tehtäväksi kertoa, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa todella tapahtuu.

 

         

 

Kahden tulen välissä -teoksessa (2007) painotetaan raporttitietoja ulkomaisten tekijöiden osuudesta Suomen rikollisuuteen, mikä Hackmanin Oulussa tarkoittaa venäläis-itämaista prostituutiota ja vietnamilaisia huumediilereitä. Päästä meidät pahasta -teos (2006) valittiin Aamulehden vuonna 2010 järjestämässä äänestyksessä Suomen parhaimmaksi dekkariksi. Siinä näkyy Jerry Cottonin oululainen perintö.

 

 

Teksti: Liisi Huhtala