Pitkään muuttumattomana pysynyttä poikakirjaa uudisti Matti Hällin teos Jäät lähtevät  vuonna 1940. Se jäi kuitenkin talvisodan jalkoihin ja aihettakin, pojan vammaisuutta, vieroksuttiin. Vammainen, runoja kirjoittava ja sisäisten ongelmiensa kanssa kamppaileva poika yleistyi kirjallisuuteemme vasta 1960-luvulla.
 

Jäiden lähtö Oulun Merikosken näköisestä koskesta muodostaa teoksen keskeisen elementin: Paulin vammautuminen johtuu jäiden lähdöstä ja jäitten lähtiessä hän myös saa takaisin liikuntakykynsä. Keskeistä ja aikanaan uutta oli keskittyminen Paulin sisäiseen kehitykseen.
 

Susikoiran matkassa

Perinnäisen, vauhdikkaasti etenevän ja huumoria viljelevän poikakirjan tyyppiä jatkoi oululainen nuorten- ja viihdekirjailija Jorma Kurvinen, joka kuoli vuonna 2002.

 

Hänen Susikoira Roi -dekkarisarjansa paikoittuu oulumaiseen kaupunkiin, mutta liikkuu myös pohjoisemmassa esimerkiksi Susikoira Roin tunturiseikkailussa (1979), jossa tytöt alkavat jo kiinnostaa nuorta detektiiviä Tommia, joka muutenkin tuntee huolta mielialojensa nopeista vaihteluista.

Paossa (1981) Kurvinen kokeili myös historiallista poikakirjaa. Inarin vankileiristä keväällä 1944 pakenevat saksalaiset sieppaavat kaksi poikaa opastamaan heidät Ruotsin puolelle. Matka panee pojat kyseenalaistamaan suomalaisten suhtautumisen juutalaisiin.

 

         

 

Ykä yksinäinen

1980-luvulla niin lasten- kuin nuortenkirjallisuus vapautuivat tiukasta ongelmakeskisyydestään ja yhteiskuntakriittisyydestään. Yksi uuden aallon merkittävimmästä nuortenromaaneista oli Anna-Liisa Haakanan Ykä yksinäinen (1980). Ykä, 15, asuu "Suomen Lapissa metsäseudulla kylässä jota tyhmempi ei heti kyläksi huomaa".  Hän käy koulua, osallistuu pientilan töihin, kipuilee isäsuhdettaan ja ihastuu, raportoiden tästä kaikesta hauskan itseironisesti.
 

Ykä pitää pohjoisesta, mutta kaipaa joskus jotakin vilkkaampaa. Herkintä teoksessa ovat Ykän tapaamiset, neljä kaikkiaan, syöpää sairastavan ikätoverin Yksijalkaisen kanssa.

 

Näiltä seuduilta en lähde
 

Ykän tapainen tärkeilemätön ja huumorintajuinen itsetarkkailija on myös Haakanan Kehnompi Kettunen teoksen (1986) Jukkis, joka vastoin rehtori-isän odotuksia valitsee metsätyökoulun. Velipoika, se parempi Kettunen, menee lukioon. Toisin kuin tämä veli, Jukkis on tasapainossa itsensä kanssa.  Hän on henkeen ja vereen pohjoisen ihmisiä

Myös Haakanan tyttöromaaneissa pohjoinen luonto on läsnä. Sävyiltään kuvaukset ovat poikakuvauksia totisempia: Ykköstytön (1981) Anitra, 16, tulee liki sattumalta raskaaksi, mutta päättää pitää lapsen ja mennä lukion sijasta töihin. Kukka kumminkin -teoksen (1982) punkkarityttö Suvi, 15, kelaa elämäänsä sairaalassa, maha tyhjäksi pumpattuna.

 

1990-luvun muutoksia: Uusi poika
 

1990-luvun alkutaitteen nuortenkirjallisuudessa näkyi tarve pohtia pojan roolia ja kuvata aiempaa pehmeämpää ja naisellisempaa uutta poikaa.
 

Oululaisen Sinikka Laineen teoksessa Jos pelkäät pimeää (1991) poika on tyttöä empaattisempi ja huolehtivampi. Teos on paikoitettu Ouluun, samoin Hyvästi, valkoinen (1996), jonka tyttö muuttaa Helsingistä Oulun Karjasillalle, kun suru oman äidin kuolemasta on vielä veres.

 

         
 

1990-luvulla myös vammaisten kuvaus uudistui. Nivalalaisen Varpu Vilkunan Rulla (1992) kuvaa pyörätuolipoikaa, joka käy erityiskoulua Oulussa, menestyy runojen kirjoittajana ja rakastuu lestadiolaistyttöön, joka myös on pyörätuolissa.
 

Lestadiolaisnuorten elämää liikkeen sisältä käsin on kuvannut muun muassa Niilo Keränen teoksessaan Mopolla ehtii (1993). Sen nuoret odottavat vuoden kohokohtaa, suviseuroja. 
 

Jatkuvasti suosittuja aiheita nuortenkirjallisuudessa yleensä ovat olleet urheilu, pelit, ratsastus ja koirat; näillä alueilla ovat liikkuneet muun muassa rovaniemeläiset Esa I. Järvinen ja Anu Ojala.

 

 

Teksti: Liisi Huhtala