Koskenniemeläinen runotraditio

Koskenniemi oli monen aloittelevan lyyrikon ihanne etenkin 1910-20-luvuilla. Hänen runoutensa innoitti esimerkiksi Elina Vaaraa, Lauri Viljasta ja Kaarlo Sarkiaa. Myös Katri Valan varhaisissa runoissa näkyy Koskenniemen vaikutusta, vaikka Vala myöhemmin kirjoittikin kitkerään sävyyn "pienestä sinimustasta runoilijaprofessorista". Koskenniemeläinen runotraditio merkitsi 1930-luvulta lähtien monien mielestä kaikkea aikansa elänyttä, kaavoihin kangistunutta, pateettista ja ummehtunutta. Isänmaallinen, äärioikeistolainen tilapäälyriikka pimitti varhemman runouden ansiot; lyriikan mitallisuus lienee ollut Koskenniemen "synneistä" pienimpiä.

Nuori Kullervo Rainio parodioi tunnettuja suomalaisrunoilijoita "Se on mennyt" –runosikermässä (Lipeäkala-joululehti 1946)."Elegia Raitiovaunulle Veikko Antero Koskenniemen mukaan" on mukaelma elegiasta "Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta" (Elegioja).

ELEGIA Raitiovaunulle.
(Veikko Antero Koskenniemen mukaan.)

Niin olet mennyt taas, sinä Kolmonen, kiireistä tietäs.
Mennyt oot menojas. Ah, mua oottanut et.
Niin menit kerran taas, kuten mennyt oot monast´ ennen,
kun sinun sain perähäs juosta ma huohottaen,
kun olin nuori ja kun tulin saatolta Eirasta illoin,
tyttösen saatolta, ken rinnasta vei sydämein.
Niin menit ennen, kun luennot mua kutsui ja niille
joutua ois pitänyt. Mut jalan kulkea sain.

Ah, sinä kylmä ja ylpeä, syömetön Kolmonen, taasko,
Taasko jo mennyt sa oot! Taasko mun pettänyt oot!
Kuitenkin takasillalles minun henkeni kaipaa.
Hampain riippua suo vaikk´ oven pielessä ees.

Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on varpaat.
Kun meni vaununi pois, kaikki niin hiljaista on,
että ma voisin kuulla, kun partani kuurahan jäätyy,
elleivät äänehen niin hampaani loukkua löis.

Ah, Zeus, maailman paremman minä oisin jo luonut
kuin sinun maailmas, kuin sinun alitokses.
Myöhästyis, ah, ei minun maailmassani kenkään,
yhtenä virtana kun vaunuja kulkisi vain.

Niin olet mennyt taas menojas, minut jättänyt yksin.
Seurana vierelläin on oma varjoni vain.
Niin menet kerran taas sylin täysin silmäini eestä,
mutta, ah, poissa ma oon, jättänyt oon pysäkkis.
- Silloin ma valtaani vastaan keksinyt oon ajoneuvon,
Varman ja luotettavan, ah, omat jalkani mun.

(Kullervo Rainio, Lipeäkala 1946)

Koskenniemi ja modernismi

Nuoret modernistirunoilijat näkivät Koskenniemessä tradition ruumiistuman ja auktoriteetin, jota vastaan hyökkäämällä saattoi hankkia kirjallisia kannuksia. Uuden runon ilmaisukeinot eivät miellyttäneet Koskenniemeä, ja nuolia sateli puolin ja toisin. Erkki Sevänen näkee hänen varauksellisessa suhtautumisessaan modernismiin kaksi taustatekijää: nationalismin eli suomalaisen kirjallisuuden "kansallisen tradition" ja staattisen maailmankuvan, joka Seväsen mielestä oli luonteeltaan pikemminkin filosofinen kuin poliittinen. Kaikesta huolimatta Koskenniemi arvosteli myönteisesti esimerkiksi Aila Meriluodon, Lauri Viidan ja Marja-Liisa Vartion lyriikkaa, mutta monet muut saivat osakseen piikittelyä "fyrti- ja femtitalismista". Ambivalentti suhtautuminen Edith Södergranin lyriikkaan säilyi Koskenniemen vanhuuden päiviin asti.

Tuomas Anhava arvosteli Koskenniemen esseekokoelman Runousoppia ja runoilijoita vuonna 1952:

Koskenniemi tosin myöntää, että runous on sanan taidetta, mutta sana on hänen mielestään väline, jolla "välitetään" runoilijan elämys lukijalle. Tämä on kuitenkin parhaassakin tapauksessa karkeaa yksinkertaistamista ja yleisessä katsannossa paikkansa pitämätöntä. Runo ei ole kippo, jolla kannetaan jotakin tekijästä lukijaan; lukija sillä ammentaa itsestään, ja on sattumanvaraista sekä vertaamattomissa, nouseeko ilmoille samaa kuin tekijässä runon syntymisaikaan.
(Todenkaltaisuudesta: kirjoituksia vuosilta 1948-1979, 2002)

Kritiikki heijastelee kahta erilaista taide- ja runouskäsitystä: Koskenniemelle tekijä oli tärkein, Anhavalle tekstin suhde lukijaan. Perusteellisessa arviossa osansa sai myös Koskenniemen sitkeästi puolustama mitallinen, "aikojen kulutusta vastaan panssaroitu" lyriikka; Anhavan mielestä loppusoinnutettu runo ei ollut "kovempi luu ajan koirien kaluta".

Klassisella runotraditiolla ja lyriikan modernismilla on kuitenkin myös kosketuskohtia. Pentti Saarikosken "Laulu ikävästä merellä" (Runoja, 1958) on harvinaisen selvä kirjallinen viittaus. Runo alkaa Koskenniemen säkein: "Tule armaani ja kätes anna mulle!". Runoilijoita yhdisti kiinnostus antiikkiin sekä varhainen taituruus lyriikassa: kumpikin sai esikoisteoksensa julki 21-vuotiaana. Koskenniemi kuului nuoren Pentti Saarikosken mielirunoilijoihin, kuten myös Leino, Hellaakoski ja Kivi. 

Lähteet:

Anhava, Tuomas 2002: Kymmenes runotar. V. A. Koskenniemi: 'Runousoppia ja runoilijoita'. Teoksessa Todenkaltaisuudesta. Kirjoituksia vuosilta 1948-1979. Toim. Helena ja Martti Anhava. Helsinki: Otava.

Kunnas, Maria-Liisa 1981: Muodon vallankumous. Modernismin tulo suomenkieliseen lyriikkaan 1945-1959. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kunnas, Tarmo 1985: Villonista Verlaineen – V. A. Koskenniemen Ranska-kuvasta. Teoksessa Kurkiauran varjo. Esseitä V. A. Koskenniemestä. Toim. Touko Siltala. WSOY.

Saarenheimo, Kerttu 1984: Katri Vala, aikansa kapinallinen. Porvoo: WSOY.

Sevänen, Erkki 1994: Vapauden rajat. Kirjallisuuden tuotannon ja välityksen yhteiskunnallinen sääntely Suomessa vuosina 1918-1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tarkka, Pekka 1996: Pentti Saarikoski: vuodet 1937-1963. Helsinki: Otava.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku