Pojille riitti seikkailupaikkoja

Martinniemi oli Joni Skiftesvikin lapsuudessa ja nuoruudessa värikäs ja vilkas satamakylä, jonka raitilla kuuli monenkielistä puheensorinaa ja jonne maailman tuulet puhalsivat usein ennemmin kuin muualle. Laivat toivat uusia virtauksia ja uutta tietoa, erilaisia tapoja, muoteja ja käyttäytymismalleja. Kylässä oli lukuisia kauppoja, kahviloita, ruokaloita, elokuvateattereita, tanssipaikkoja, apteekki, lääkärin vastaanotto, urheilukenttä (aikoinaan ainoa ruohokenttä koko Pohjois-Suomessa) ja jopa oma poliisilaitos. Martinniemeen saapuivat kiertävät sirkukset, tivolit ja peliteltat siinä missä olympiasoihtukin. Kylän painikilpailuihin osallistui nimimiehiä aina Ruotsista saakka. Urheilun lisäksi marttilaiset harrastivat muun muassa näyttelemistä.

Kylällä kulki merimiehiä, kalastajia ja reppuselkäisiä työläisiä, Rauma-Repolan taaplaajia, karkkoajia, satamaväkeä ja muita pienipalkkaisia. Lastaussesongin aikana saapuivat vielä kulkumiehet ja muu tilapäinen työvoima. Tuon ajan Martinniemen kirjoa Skiftesvik kuvaa osuvasti esimerkiksi romaanissaan Pystyyn haudattu (1984).

Martinniemen redillä, jossa puutavaraa lastattiin proomuista maailmalta tulleisiin laivoihin, vinssit kitisivät, laudat läiskähtelivät ja hinaajien höyryputket tupsahtelivat. Sinne Jonikin souteli kylän muiden lasten tapaan keräämään proomuista heitettyjä rimoja ja lankun pätkiä talven polttopuiksi, ellei sitten kolunnut rantametsiä, leikkinyt soramontulla tai seikkaillut proomutelakalla. Usein hän kiipesi lastattaviin laivoihin tapaamaan äitiään, kun tämä piti kahvipaussia, tai pääsi tämän kanssa syömään vilkkaaseen satamaruokalaan. Kurtinhaudan pojilla oli myös oma bisnes: he soutivat merimiehiä redin laivoista rantaan ja saivat maksuksi pari lanttia tai tupakkaa.

"Värikkäämpää ja mielenkiintoisempaa kasvuympäristöä lapsi tuskin voisi itselleen toivoa kuin oli 1950- ja -60-lukujen Martinniemi. Satamineen ja tehtaineen kylä suorastaan pursusi virikkeitä ja elämyksiä." ("Lapsuuteni Martinniemi", 1986.)

Skiftesvik on kuvannut lapsuutensa Martinniemeä esimerkiksi Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja -kokoelmansa (1983) niminovellissa ja novellissa "Peilinki" sekä novelleissaan "Valopistooli" ja "Gagarin kinoksessa" (molemmat kokoelmassa Gagarin kinoksessa, 2000).

Verkot olivat limaiset. Isä huljuutti niitä puikkareista roikottaen kaloineen päivineen vedessä. Martti alkoi soudella rantaa kohti.
– Haluttaisi mennä töihin lautatarhalle, hän sanoi.
– Ensi kesänä voit päästä, kun täytät kolmetoista.
– Menee kesä hukkaan.
Isä nauroi.
– Muistelet vielä monta kertaa tätä kesää, kun sait uida ja ottaa aurinkoa.
– En minä ole monta kertaa joutanut uimaan. Minä olen poiminut mustikoita ja pannut perunaa ja kitkenyt rikkaruohoja ja hakannut pikkupuita.
("Valopistooli", s. 107.)

Skiftesvikin niin sanottuja martinniemeläisromaaneja ovat teokset Pystyyn haudattu (1984), Tuulenpesä (1990), Pirtukuningas (1993), Luotsin tarina, (1994), Salli Koistisen talvisota (1995), Yli tuulen ja sään (1997) ja Kotikoivuinen mies (1999).

"Minun on helppo liikuttaa siellä [Martinniemessä] ihmisiä, koska se on minulle tuttua aluetta ja minulla on pysynyt sinne lämmin yhteys." (Skiftesvik haastattelussaan 4.12.2003.) 

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku