Äiti Aila Eriksson (ent. Skiftesvik, os. Enojärvi)

Aila-äiti. Kuva vuodelta 1954. Joni Skiftesvikin arkisto.

Aila kotipihallaan vuonna 1984. Joni Skiftesvikin arkisto.

Joni Skiftesvik kuvailee äitiään Ailaa (s. 17.1.1930 Haukiputaalla) sisältä herkäksi ja tunteelliseksi ihmiseksi, joka rakasti suuresti kotiseutuaan, sen luontoa ja ihmisiä. Pojalleen Jonille Aila-äiti oli aina innostaja, tukija ja palautteen antaja. Hän opasti lapsensa kirjojen pariin ja luki itsekin paljon etenkin lähihistoriaan liittyvää kirjallisuutta. Hän oli erinomainen tarinoiden kertoja, ja Skiftesvik myöntää, että monet hänen tekstinsä, kuten esimerkiksi romaani Salli Koistisen talvisota, ovat saaneet aineksia äidin tarinoista ja muisteluksista. Yksi hurjimmista kertoo perheen Petsamon ajoista, kun Aila yhdeksänvuotiaana lykki potkurilla sotaa pakoon Petsamon Salmijärveltä Norjan puolelle, sairastui ja joutui eroon äidistään ja siskoistaan. Muistelus "Siskoni katosi pommituksessa" on julkaistu Elämä-lehden numerossa 2/1983. Kyseisen kirjoituksen, kuten myös monia muita elämänvaiheisiinsa liittyviä tekstejä Aila kirjoitti muistiin poikansa yllytyksestä.

Aila-äidin piirteitä on muutamissa poikansa teosten naishahmoissa, kuten miestään meriltä kotiin odottavissa vaimoissa (esimerkiksi Kurtin Linnea romaanissa Luotsin tarina, 1994) tai laivanlastaajanaisessa, joka irrottaa maidosta jäätynyttä puseroa rinnoiltaan (Vesterperin Laina romaanissa Pystyyn haudattu, 1984). Mitä ilmeisimmin yhtenä Skiftesvikin voimakkaiden naiskuvien synnyttäjänä on ollut juuri hänen oma äitinsä, joka lähes yksin kasvatti, elätti ja koulutti nelilapsisen perheensä vaikeissa olosuhteissa.

Aila Elina Susanna Enojärvi tapasi norjalaisen merikapteeni Otto Olafsen Skiftesvikin tansseissa Martinniemessä vuonna 1947. Aila oli oppinut norjaa lapsuuden ajan evakkomatkallaan, mikä lienee edesauttanut parin tutustumista. Rakastuneet Aila ja Otto pitivät yhteyttä toisiinsa kirjeillä, ja Otto kävi tapaamassa suomalaismorsiantaan useaan otteeseen. Joni syntyi 26.7.1948 Haukiputaalla.

Aila ja Otto vihittiin avioliittoon 15.3.1949 Haukiputaalla, minkä jälkeen nuori perhe muutti Oton kotiseudulle Asköyhin Bergenin liepeille. Kohta muuton jälkeen Otto lähti merille ja Aila jäi pienokaisensa kanssa yksin. Suunnaton koti-ikävä vaivasi nuorta vaimoa, ja kirjeenvaihto äidin ja sisarten kanssa oli vilkasta. "Tuu kottiin sieltä", Aino-äitikin jo kirjoitti Aila-tyttärelleen – näin Joni muistelee äitinsä hänelle myöhemmin kertoneen. Jonkin aikaa Aila oli töissä kalatehtaalla. Oton sukulaiset suhtautuivat häneen ystävällisesti ja auttavaisesti, mutta silti kaipuu kotiseudulle vei voiton, ja Aila matkusti takaisin äitinsä luo noin kahdeksan kuukauden Norjassa olonsa jälkeen. Virallisesti Aila ja Otto erosivat vasta elokuussa 1952.

"Koskaan äitini ei puhunut negatiivisesti Otosta. Hän sanoi avioeron syitä olleen oman nuoruutensa, kestämättömän koti-ikävänsä ja vieraiden, turvallisesta kotipiiristä kovasti poikenneiden olosuhteiden. Mahdollisesti avioliitto olisi kestänyt, jos isäni olisi jäänyt maihin, mutta hänelle ei ollut työtä tarjolla maissa. Pariskunnan kymmenen vuoden ikäero ei käsittääkseni vaikuttanut mitenkään eroon. Ainakaan äitini ei koskaan maininnut sitä häiritsevänä tekijänä", Joni Skiftesvik muistelee. (Kirjailijan haastattelu 15.2.2005.)

Aila siis palasi runsaan vuoden ikäisen lapsensa kanssa Martinniemeen ja asettui asumaan lapsuudenkotiinsa.

Kesät Aila lastasi laivoja – ensimmäiset laivansa hän oli lastannut jo sota-aikana 13-vuotiaana – ja 1950-luvun alussa hän oli jonkin aikaa merillä, kun työtä ei talvisaikaan ollut maissa tarjolla.

Ollessaan keittiöapulaisena suomalaisessa s/s Castorissa Aila tutustui matruusi Bror Anshelm Erikssoniin (s. 21.3.1929 Inkoossa). Aila ja suomenruotsalainen Bror vihittiin helmikuussa 1953, ja he asettuivat asumaan Ailan kotitaloon. Avioliitto oli aluksi varsin onnellinen. Brorin oli tarkoitus mennä merikouluun, mutta hän ei päässyt sinne värisokeutensa vuoksi. Se oli miehelle kova isku. Myöhemmin hän seilasi puosuna ja laivakirvesmiehenä.

Aila toivoi koko avioliiton ajan Brorin jäävän maihin, jotta "voitaisiin elää kuin muutkin ihmiset". Bror teki lukuisia yrityksiä maihin jäämiseksi ja työskenteli muun muassa Rauma-Repolan lautatarhalla, mutta hän ei viihtynyt työssään, kun palkkakaan ei ollut yhtä hyvä kuin laivoissa. Pian hän oli taas merillä. Ailalle ja Brorille syntyi kolme lasta.

Rahasta oli tiukkaa. Aila pääsi vakinaiseksi ahtaajaksi Martinniemen satamaan 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Skiftesvik muistelee, kuinka hänen äitinsä lähti satamaan töihin aamukuuden jälkeen päässään baskeri ja vaatteiden suojana pressusta leikattu essu, vörkkeli. Äitiään hän kuvailee vahvaksi ja kookkaaksi naiseksi, joka teki ahtaajana töitä miesten lailla. Haastattelussaan 8.6.2004 Skiftesvik kertoo:

"Ei siellä ollut pienelle ja heikolle sijaa. Ihmiset hankkivat elantonsa raskaalla, ruumiillisella työllä. - - Naisen oli oltava miehen veroinen, jotta hän pääsi lastaamaan laivoja. Piti olla terve, piti olla kokoa, voimaa ja sisua ja piti näyttää, että jaksaa tehdä töitä, että pääsee tienaamaan."

Perhe muutti Jonia ja mummoa lukuun ottamatta Inkooseen. Asunnoksi oli vuokrattu pienehkö mökki. Brorin oli tarkoitus jäädä maihin, mutta toisin kävi. Hänestä ei ollut maakravuksi, ja pian hän taas seilasi. Aila lapsineen palasi Martinniemeen. 1960-luvun alkupuolella Aila ja Bror alkoivat puuhata rakentamista ja lunastivat Aino-mummon talon tontteineen. Bror oli jälleen merillä, ja rakentaminen jäi yksinomaa Ailan harteille. Asuntolaina oli suurehko, ja Joni kertoo, että sen hoitaminen oli melkoinen tarmon ja sitkeyden näyte hänen äidiltään. Ailan ja Brorin avioliitto alkoi rakoilla 1960-luvun puolivälissä ja johti avioeroon vuonna 1975. He pitivät hatarahkosti yhteyttä vielä avioeron jälkeen.

Martinniemen kylällä ja koko Haukiputaalla Aila muistetaan kotiseutuaktivistina, oman kylänsä asioiden puolesta puhujana. Hänen ansiostaan jo kertaalleen asunto-alueeksi kaavoitettu Kurtinhaudan rantametsä pelastui rakentamiselta, ja kyseistä metsikköä kutsutaankin yhä vielä kyläläisten suussa "Ailan metsäksi". Metsän säästämiseksi tämä viisas ja neuvokas nainen kokosi kylän väestä yhteisen rintaman, järjesti lehdistötilaisuuksia ja tuotti paikalle päättäjiä ja poliitikkoja, jopa kansanedustajia.

Lastensa ja lastenlastensa elämää Aila seurasi aktiivisesti loppuun asti. Hän kuoli vaikean sairauden murtamana 1.9.2004 Haukiputaan terveyskeskuksen vuodeosastolla.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku