Tiina-täti

Sara Wacklin toi ensimmäisenä suomalaisena kirjailijana esille syyt, jotka estivät naisen yksilöitymisen, mutta samalla myös ne mahdollisuudet, joita lahjakkaalla ja tarmokkaalla naisella saattoi olla. "Tiina täti" on paitsi taidokas muotokuva elämää nähneestä opettajattaresta, myös mielenkiintoinen analyysi entisaikojen kouluoloista ja kasvatusmetodeista. Vaativa ja velvollisuudentuntoinen Tiina-täti kaihtaa ruumiillista kuritusta, vaikka iskeekin joskus vimmastuksissaan viivoittimella pöytään. Selkäsaunan sijaan hän lupaa kieriskellä itse tervassa ja höyhenissä, jos pikku paroni Silverhjelm osaa läksynsä takeltelematta.

Tyyliltään "Tiina täti" on kaksinainen: toisaalta humoristisesti karrikoitu, toisaalta yhteiskunnallisia epäkohtia syvällisesti pohdiskeleva. Tädin naimattomuutta – ja samalla omaakin kohtaloaan – Wacklin kuvaa ironisesti. Tiina-täti lukeutuu kaupungin viidenkymmenen vanhimman ikäneidon muodostamaan valioparveen, "joka aina oli taistellut avioliiton ikeeseen alistumista vastaan – koskapa kukaan ei ollut pyrkinyt heiltä tätä heidän voittoaan riistämään."

Tiina-tädin suulla esitetään myös Muistelmien suorasukaisin puheenvuoro naisen asemasta:

»Kyllä meiltä vaaditaan moninverroin enemmän kuin noilta miesilkimyksiltä, joiden ei tarvitse saada aikaan suuriakaan, ennen kuin heitä ylistetään tai palkitaan rikkauksilla, arvonimillä ja viroilla. Mutta mitä rohkaisua nainen saa, oli hän kuinka täydellinen tahansa. – Ei mitään!» – hän huusi vihanvimmoissaan ja teki täyskäännöksen kamarin lattiaa marssiessaan. »Ja kuitenkin vaaditaan, että hänen on oltava sekä räätäli että paakari, oluenpanija, teurastaja, kokki, sokerileipuri, kahvinkeittäjä, värjäri, sukankutoja, kynttilänvalaja, puutarhuri, talonvouti, palovartija ja puotipuksu (pienissä kaupungeissa)! Sen lisäksi hänen on oltava äiti ja puoliso, lastenhoitaja ja opettaja, emännöitsijä ja kyökkipiika, sairaanhoitaja ja miehensä palvelija. Hänen on puhallettava kaikki huolet tämän otsalta, yksin otettava vastaan ja kannettava kaikki talon harmit, naurettava kun mieluiten itkisi.

1800-luvun kaksinaismoraali, ihanteiden ja todellisuuden välinen ristiriita ja lukemattomat vaatimukset kohdistuivat nimenomaan naisiin. Wacklin osoittaa esimerkein, miten moneksi naisen on ehdittävä ja miten tilanteen ongelmallisuus periytyy seuraaville sukupolville. Anteeksipyytelevät välihuomautukset, kuinka eukko vihastuksissaan luiskauttaa purkauksensa, taittavat sanojen kärjekkyyttä ja olivat ehkä harkittujakin aikana, jolloin kirjallisuuskritiikki ei katsonut hyvällä naiskirjailijoiden emansipatorista tendenssiä.

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku