Varhaistuotanto – epäonnistunut kirjailija ja runoilija

Vaaskiven opinnot Kansalaiskorkeakoulussa jäivät alle kahteen vuoteen. Vuonna 1930 hän muutti Ouluun ja meni sanomalehti Kalevaan kesätoimittajaksi. Mieluisinta työtä oli pakinoiden ja kirjallisuusarvosteluiden kirjoittaminen, kun taas uutisten teko ei häneltä luonnistunut.

Nuoruudessaan Vaaskivi kirjoitti suunnattomasti. Hän suodatti teksteihin koko elämäntuntemuksensa. Hän halusi kertoa kaiken kokemansa ja lukemansa, henkilökohtaiset ilot ja murheet. Hän tunsi voimakasta kutsumusta kirjoittamiseen. Hän kirjoitti romaaneja, runoja, novelleja sekä psykologisia ja mytologisia teoksia saamatta niitä kuitenkaan julkaistuksi.

Tuotannon laajuudesta kertoo se, että Vaaskiveltä jäi julkaisematta muun muassa kolmesataa runoa. Vaaskivi lähetti runojaan WSOY:lle luettavaksi. Ne kuitenkin palautettiin kirjoittajalle julkaisemattomina. Mukana oli kirje, jossa kustantaja tunnusti runoissa olevan paljon kauneusarvoja, mutta arvosteli tekijän makua vielä horjuvaksi. Runot kertoivat usein yksinäisyydestä, painajais- ja toiveunista sekä kaipuusta jonnekin kauas, kuten itämaille. Itämaiden eksoottiset ihmiset viehättivät nuorta kirjailijaa. Prinsessat ja tanssivat hahmot kansoittivat runojen maailmaa.

Nurunnihar

Yön temppeli pylväin kallein
on piirtynyt pimeään samettiin.
Ja kuultavin helmivallein
luo varjoja laineisiin.

Sävel huilujen hiipuu umpeen
kuin tummuen luolien hopeaan.
Ylös nousee suitsutus lumpeen,
kuu paistaa portaitten purppuraan.

Yli Lotusten laulut kummat
sulin kulkevat kuumin ja kuolevat pois.
Unen Pandanusruusut on tummat;
Yö on kuin soittoa ois.

Ei taakkaa painavan aineen,
vain holveja linnojen hiljaisten.
Ja loistossa kuuvalolaineen
soi hyminä huilujen.

Nurunnihar – kuuvalo viipyy.
Nurunnihar – me kuljemme poltosta maan
Kun bulbulin laulu hiipyy,
Yön Pandanusruusuille uinumaan.

Lyyrisen luomisen tarve vaihtui pian proosaan. Vaaskivi koki, että proosa oli lähempänä hänen sydäntään kuin lyriikka. Häntä kiinnostivat suuret aiheet, joissa mielikuvitus sai vapauden kulkea esteettömästi. Hän halusi käyttää ja soveltaa sitä suunnatonta tietomäärää, jonka hän oli vuosien lukemisella saavuttanut. Alku oli kuitenkin vaikeaa. Julkaisemattomaksi jääneiden romaanien määrä nousi yhdeksään, minkä lisäksi oli vielä lukuisampia romaanisuunnitelmia ja -käsikirjoituksia. Yhteistä näille kirjoituksille oli psykologinen analyysi: kirjojen pääpaino oli henkilöiden sielunelämän kuvauksessa. Lisäksi henkilöt olivat jokseenkin epänormaaleja ja pingottuneita, kuten Lybäck asian ilmaisee. Vaaskivi suosi jo tuolloin uskonnollisia aiheita.

Intohimo kirjoittamiseen säilyi. Vaaskivi koki kirjoittamisen ainoaksi mahdollisuudeksi, ja vastoinkäymiset vain vahvistivat tunnetta. Kirjeissään sukulaisille ja tuttaville hän painotti usein kutsumustaan:

minä olen vakuutettu siitä, että olen omalla urallani ja myös menen eteenpäin. Mutta kuten meidän aina kaikissa asioissa täytyy hiukan tinkiä ja suuntautua tasaisemmille, sileämmille ja karummille teille alkuperäisistä kuvitelmistamme, niin minäkin tiedän, että monenmoiset haihatteluun vivahtavat, epäkypsät ajatukset saavat väistyä ensin, ennen kuin minä voitan tulikasteeni. Ja kaikki viittaa siihen, että näin myös käy.
(Kirje Aino Hämäläiselle syyskesällä 1931.) 

Lähteet:

Ihonen, Markku 1992: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930-1940-luvulla. SKS: Tampere

Laitinen, Kai 1981: Suomen kirjallisuuden historia. Otava: Helsinki.

Lybäck, Holger 1950: T. Vaaskivi. Ihminen ja kirjailija. Forssan kirjapaino Oy: Forssa.

Vaaskivi, T. 1945: Kutsumus. Kirjeitä vuosilta 1927-1942. (Toim. Martti Haavio) WSOY: Porvoo.

 

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku