Yli tuulen ja sään, WSOY 1997

"Joni Skiftesvikin ihmiskäsitys kestää monta lukemista, kirjasta kirjaan toistuvaa kertausta. Ihminen selviää monesta myrskystä, vaikka hänen elämänsä rakentuu pienistä iloista ja suurista pettymyksistä."
(Matti Peltonen, Turun Sanomat 11.12.1997.)

Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani jatkaa martinniemeläisromaaneista Luotsin tarinasta (1994) ja Salli Koistisen talvisodasta (1995) tutun Kurtin Auliksen tarinaa. Rintamalta syksyllä 1944 kotiutuvalla Auliksella on kolme naista: vaimo Linnea, rakastajatar Veera ja tytär Armi. Aulis varustaa jälleen perheensä pakomatkalle – puntit menneisyyden kanssa eivät ole tasan. Venematkalla Ruotsiin hänen on voitettava merikarttaan merkitsemätön kari, joka repii auki laivoja ja sieluja mutta joka toisaalta voi pelastaa hänen perheensä loppuelämän. Tyypilliseen tapaansa Skiftesvik sijoittaa teoksensa huippukohdan myrskyiselle merelle.

Yli tuulen ja sään on tiheätunnelmainen, jännittävä ja väkevä romaani levottomista ajoista, selviytymisestä, rakkaudesta, nöyryyttämisestä, moraalista, petoksista ja menneisyyden mustista varjoista. Kurtin Armin kohtaloon Skiftesvik palaa seuraavassa romaanissaan Kotikoivuinen mies (1999).

Ote romaanista Yli tuulen ja sään, s. 170–171:

Armin kohmeisten käsien ote kirposi tuhdon reunasta. Meri tempaisi tytön mukaansa. Hän sinkoutui laitaa vasten ja oli jo puoliksi veneen ulkopuolella, kun Auliksen käsi tavoitti hänet. Meri veti häntä toisaalle, Aulis toisaalle. Vähitellen paine hellitti. Hän puristi tytön veneen pohjalle ja suojeli häntä omalla ruumiillaan meren kouraisuilta. Vene kohotteli itseään, vapisi ja ravisteli vesiä yltään kuin elävä olento. Se äänteli, huusi ja valitti. Aulis ihmetteli, miten he olivat vielä pinnalla. Hän käänsi keulan väkisin tuuleen, eikä heitä kurittaneen ison aallon jälkeen tullutkaan enää toista eikä kolmatta isoa aaltoa. Häntä oudostutti, ettei kaikesta riuhtomisesta, ponnistelusta ja taistelusta huolimatta rinnassa puristanut ollenkaan. Oliko hänelle annettu vielä tämän matkan ajaksi entiset voimat?
Meri kävi nyt matalempana. Enää vettä ei tullut sisälle. Kone jyskytti tasaisesti. Linnea
kompuroi perälle ja kysyi, miten ihmeessä siinä yhdessä kohdassa oli niin valtavat aallot.
– Me ajoimme matalikon yli, Aulis sanoi.
– Minkä matalikon?
– Kurtin matalan.
– Senkö meidän pankkitalletuksen? Linnea kysyi.
– Sen, minkä ansiosta päästään vielä joskus takaisin.

OUTI-verkkokirjasto

– lainat ja haku