In English | På svenska | Tekstin koko A- A+

Rehtorin terveiset Rehtorin terveiset

UUDEN LUKUVUODEN ALKUVAIHEESSA: PISASTA ON PITKÄ MATKA OPPIMAAN OPPIMISEEN 

Satoi tai paistoi, oli koleata tai hellettä, kesä on Suomessa poikkeuksellista aikaa. Heinäkuun maa on niin sanotusti kiinni, kun suurin osa väestä on lomalla ja voi hetkeksi irrottautua normaaleista rutiineista. Nyt on taas palattu "sorvin ääreen"; koulutkin ovat avanneet ovensa, lapset ja nuoret palanneet pitkältä kesälomalta. Hyvään rytmiin päästään kiinni parissa viikossa. Seuraavalla katsauksella tulevaisuuteen haluan tervehtiä uuden lukuvuoden alkaessa oppilaiden vanhempia ja kaikkia muita lukijoita. 

"Suomalainen peruskoulu on maailman paras, mutta silti se ei ole kovin hyvä."  

Radikaalissa koulukeskustelussa on voinut törmätä siteerattuun propositioon tuon tuosta. Väitelause on ristiriitainen: eikö tosiaan maailman paras ole hyvä, ainakin kyllin hyvä? Onko väitteellä mitään järjellistä pohjaa? Äkkiseltään näyttäisi siltä, että väite on pelkästään ilkeämielinen provokaatio. Onhan Suomi pärjännyt kerta toisensa jälkeen mainiosti OECD:n Pisa-testeissä. Hetken aikaa Suomea pidettiin maailmalla koulutuksen ihmemaana, ja sadat valtuuskunnat tekivät tutustumiskäyntejä Euroopan äärilaidalle selvittääkseen, mitä täällä tapahtuu. Kriittiset uudistajat kuitenkin kysyvät, vastaako suomalainen perusopetus muuttuneen maailman ja ennen kaikkea tulevaisuuden haasteisiin. Olemmeko jääneet 1980-luvulle valmistamaan ahtaasti ammattikoulutettuja ihmisiä katoaviin tehtäviin, kun visiona tulisi olla oppimiskykyinen ammattilainen, jolla on edellytykset hankkia vaivatta uusi osaaminen ja ammatti vanhan työn kuluessa alta pois? Eikä vain osaava ammattilainen, vaan laaja- ja avarakatseinen ihminen, joka osaa liikkua sujuvasti erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Kun uusi työn alla oleva opetussuunnitelma otetaan käyttöön 1 – 6. luokilla jo vuoden päästä, on aiheellista visioida tulevaisuuden koulua.  

Mihin pärjääminen on perustunut? 

PISA-menestys ei kerro tietenkään kaikkea koulusta ja opetuksesta eikä siihen kannata liikaa tuijottaa. Pahinta on, jos menestys kansainvälisessä vertailussa tuudittaa passiivisuuteen ja koulun uudistaminen unohtuu. Kuitenkaan sitä tosiasiaa ei päästä pakoon, että keskimäärin laskettuna Suomi on ollut oppimisen kärkimaita – ainakin tietyillä kriteereillä mitattuna. Mikä selittää tämän? Perinteisesti on korostettu, että suomalaisten opettajien ammattitaito on kohdallaan, oppimisvaatimukset korkeat ja perusopetuksen valtakunnallinen yhtenäisyys itsestään selvyys. Lisäksi on viitattu siihen, että maassamme on 1980-luvulta lähtien vallinnut väljä normiohjaus eikä yksittäisiä kouluja ole kontrolloitu, vaan ne ovat voineet toimia suhteellisen vapaasti. Tosin normiohjauksen intensiteetti on vaihdellut eivätkä koulut ole välttämättä osanneet toimia erityisen itsenäisesti. 

Peruskoulun menestystarinan salaisuus piilee kuitenkin paljon syvemmällä, yhteiskunnan rakenteissa ja hyvin pitkälle konsensukseen tukeutuvassa politiikassa, jota on onnistuttu ylläpitämään vuosikymmeniä. Suomalaiseen yhteiskuntaan ovat juurtuneet demokratian ja tasa-arvon lähtökohdat, ja yhteiskunnassa on tasoitettu määrätietoisesti tuloeroja ja huolehdittu kattavasta sosiaalipolitiikasta. Olisi vaikea kuvitella, että yhtenäinen perusopetus voisi poiketa kovinkaan paljon yhteiskuntaa hallitsevista arvopäämääristä. Kuuluisa amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä Andy Hargreaves toteaa laajassa globaalisesti kattavassa tutkimuksessaan seuraavasti: "Mitä pienemmät tuloerot, sitä paremmat keskimääräiset oppimistulokset." Joku tohtii toki valittaa, että meiltä puuttuvat huiput ja huippuosaajat, mutta olisiko nykytilalle vastakkainen asetelma parempi ja miten se soveltuisi maahamme juurtuneeseen demokraattiseen ajatteluperinteeseen? Tämä kysymys vielä merkittävämpien kysymysten rinnalla on keskeinen, kun puhutaan hyvinvointivaltiota kohdanneesta rahoituskriisistä. Miten turvaamme koulutuksen korkean tason, kun resurssit uhkaavat vuosi vuodelta kutistua? Ja miksi ihmeessä meillä on korkea työttömyys? Eikö koulutuksen kärkimaa ole vuosikymmenien aikana sittenkään pystynyt tuottamaan riittävästi osaajia, jotka olisivat taanneet maamme menestyksen maailman turuilla ja toreilla? Onko suomalainen huippukoulutus enemmän uskomus ja myytti? 

Koululla on perinteisesti ollut neljä yhteiskunnallista perustehtävää: kvalifikaatio, selektio, varastointi ja sosialisaatio. Kvalifikaatio tarkoittaa ajanmukaisen opetuksen antamista, selektio oppilaiden valikoitumista koulutus- ja työmarkkinoille, varastointi turvallisen ympäristön tarjoamista koulupäivän ajaksi ja sosialisaatio oppilaiden mukauttamista yhteiskunnan arvoihin ja perinteisiin. Perustehtävät tulevat olemaan läsnä myös tulevaisuudessa, mutta niiden sisältö tuntuu olevan kovassa muutostilassa. Koulu on esimerkiksi menettänyt paljon kvalifikaatioon liittyvää valtaansa informaatiotarjonnan lisääntyessä räjähdysmäisesti viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana. Samalla yhteiskunnan episteme eli ajatus-, tieto- ja uskomusjärjestelmä on muuttunut dramaattisella tavalla. Tieto erotuksena irrallisesta informaatiosta nähdään yhä selvemmin sosiokonstruktiivisesti, yhdessä tuotetuksi ja suhteelliseksi. Tieto ei koskaan ole valmista vaan aina epätäydellistä, eikä erakoituneinkaan tutkija elä irrallaan maailmasta, jossa esiintyy monenlaista vuorovaikutusta ja dialogia. Kuka tahansa meistä voi osallistua uuden tiedon rakentamiseen! 

Uudenlainen tietokäsitys pakottaa elinikäiseen oppimiseen ja samalla murtaa vanhan käsityksen selektiosta koulun yhteiskunnallisena tehtävänä. Kun oppiminen on ubiikkia eli se voi tapahtua myös koulun ulkopuolella missä tahansa, on todennäköistä, että monet jatkokoulutuksessa ja työelämässä tarvittavat taidot ja valmiudet syntyvät koulun formaalisen kontekstin ulkopuolella. Aika monessa paikassa työhaastattelussa kysytään tänään, mitä sinä osaat, kun ennen oli tapana syynätä päiväkausia tutkintotodistuksia ja muita paperikasoja. Osaaminen ei enää synny vain koulussa eikä totuus löydy aina oppikirjasta eikä oppitunneilta. Järisyttävänä, mutta hieman varjoon jääneenä tosiasiana todettakoon, että jo 15 vuoden ajan pojat ovat menestyneet englannin kielen ylioppilaskirjoituksissa keskimäärin tyttöjä paremmin. Fakta on yhteydessä poikien innokkuuteen viettää aikaansa ei-formaalisten oppimisympäristöjen, kuten pelimaailmojen ja internetin kanssa.  

Pisasta konkreettiseen kehittämiseen 

On liian uskallettua sanoa, että koulu olisi jämähtänyt paikoilleen, sillä esim. opetuksen tavoitteet ja ajatus-, tieto- ja uskomusrakenteet ovat muuttuneet ja muuttuvat alinomaa eikä opetuksessa tähdätä enää samanlaiseen eetokseen kuin vuosikymmeniä sitten. Luokkahuoneiden sisäinen järjestys on muuttunut: kateederit ovat kadonneet ja suorat pulpettirivit on korvattu ryhmäpöydillä. Opettajalla ei ole enää, kuten "vanhoina hyvinä aikoina" ammattinimikkeen synnyttämää auktoriteettia, vaan hänen on itse hankittava auktoriteetti ja uskottavuus – pahimmillaan kerran viikossa. Kuitenkin nykyisen koulujärjestelmän katsotaan sisältävän edelleen vanhoja, luutuneita toimintamalleja, jotka ovat omiaan johtamaan oppilaiden sisäisen liekin hiipumiseen. Ilmiö on yleismaailmallinen. Jos ekaluokkalaiset ovat vielä innoissaan oppimisen edetessä, niin peruskoulun ylimpien luokkien oppilailla mielenkiinto koulua ja opiskelua kohtaan on jo huolestuttavasti hyytynyt. Hieman provosoivasti voidaan väittää, että opiskelun tärkein funktio ylimmillä luokilla on vain hyvän jatko-opiskelukelpoisuuden saavuttaminen. Oppilaan näkökulmasta opiskelun tärkein arvo on keskiarvo.  Koulu on kriittisellä katseella lisäksi helppo mieltää pelkäksi arvosana- ja kurssitehtaaksi, jossa moniulotteiseen ihmisyyteen ei jää lainkaan sijaa. Tosiasiahan on, että 25 oppilaan ryhmässä on yhteensä 25 erilaista oppijaa, jotka toki voidaan empiirisen kartoituksen jälkeen ryhmitellä muutamaan pelkistettyyn kategoriaan. He ovat temperamentiltaan erilaisia, heidän muististrategiansa poikkeavat toisistaan, tosilla menee enemmän aikaa perusasioihin ja jäsentelyihin, toiset huitelevat sujuvasti asiasta toiseen ilman opettajan apua jne. Opetusta hallitsee kuitenkin itsepintaisesti reaaliabstraktio, se kuuluisa keskiverto, Maija tai Matti Mallikas, jonka varaan opetus materiaaleineen on standardoitu. Se ei salli juurikaan eksymistä polulta eikä jäämistä jälkeen: reaalinen oppilas joko oppii ja tuntee tyytyväisyyttä tai ei opi ja putoaa kärryiltä ikävin seurauksin. Päättötodistus on sen mukainen. Alisuoriutumisesta on tullut aikamme vitsaus. Rohkeimpien arvioiden mukaan jopa 80 prosenttia ikäluokasta alisuoriutuu tiukasti aikataulutetussa perinteisessä opetuksessa.  

Radikaaleja teesejä kehittämiseen 

Kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu suomalainen koulutusasiantuntija Pasi Sahlberg on esittänyt kolme muutosteesiä suomalaiselle peruskoululle. Ne ovat kieltämättä hämmentäviä, jos mittapuuna pidetään perinteistä koulua, josta meillä kaikilla on vahva, PISA-tulosten kyllästämä ja jopa rasittama mielikuva. Sahlbergin kolme teesiä kuuluu seuraavasti: 

  1. Formaalisen opetuksen määrää on vähennettävä ja henkilökohtaista opiskeluaikaa kasvatettava fifty-fifty – periaatteella. Koulupäivästä osa voidaan käyttää opiskeluun, johon oppilaalla on aitoa kiinnostusta ja intohimoa. 

  1. Oppilaiden on opittava enemmän sosiaalisia taitoja ja vuorovaikutusta. Yhteistoiminta, neuvottelu- ja keskustelutaidot, empaattisuus, oppilaskuntatoiminta ja oppilaiden ottaminen mukaan koulun suunnitteluun ovat tärkeitä kehittämiskohteita. 

  1. Arviointia on uudistettava radikaalisti. Tiedollisten ja taidollisten saavutusten lisäksi olisi arvioitava, mitattava, kuinka moni peruskoulunsa päättävistä on löytänyt oman juttunsa, intohimonsa ja lahjakkuutensa. Samalla arvioinnin on kerrottava, miten hyvin koulu on onnistunut tavoitteissaan. Myös koulua on voitava arvioida ja kehittää arvioinnin perusteella! 

Teesit vaativat sulattelua. Niiden jalkauttaminen, materialisoiminen, on vaikea tehtävä eikä se voi onnistua lyhyessä ajassa. Jos kuitenkin on niin, että jopa 80 prosenttia oppilaista ei hyödy täysimääräisesti perinteisestä opetuksesta, vaan alisuoriutuu, on kysymyksessä aivan suunnaton potentiaalin tuhlaaminen. Kukapa haluaisi sadan litran käyttövesikiintiöstä antaa 80 litraa valua hiekkaan? Hyvän koulun tavoitteena ei ole olla huippukoulu, vaan paikka, jossa kaikentasoisten oppilaiden tarpeet ja intohimot otetaan huomioon. Oppiminen voi olla täysin itsenäistä tai täysin yhteisöllistä tai kaikkea siltä väliltä. Opettaja voi vallan hyvin opettaa koko luokkaa, tarvittaessa oppilasryhmää tai vain yhtä oppilasta. Oppilaat voivat opiskella hyödyntämällä vertaistukea. Lisäksi on tärkeää, että opiskelun sisällöt jaetaan sopiviin ajallisiin parin, kolmen viikon jaksoihin oppimiskokonaisuuksien mukaan, mikä helpottaa arviointia ja paljastaa vaivattomasti opiskelun puutteet. Oppilaat voivat jakson päättyessä laatia käsitekartan asioista, jotka he hallitsevat tai joiden kohdalla he tarvitsevat kohennusta ja apua. Jokainen voi miettiä, miten hyvin nykyinen kaksi kertaa vuodessa tapahtuva arviointi palvelee kunkin oppilaan oppimista.  

Perusopetus muuttuu tulevina vuosina radikaalisti, vaikka se säilyttääkin monia perinteisiä elementtejä. Olemme siirtymässä aikakauteen, jossa otetaan paremmin varteen yksilö oppijana. Formaalisen opetuksen määrä vähenee ja antaa tilaa ja aikaa yksilölliseen oppimis- ja osaamissuunnitelmaan kirjatuille tavoitteille. Lahjakkaiden oppilaiden ei tarvitse harmitella perinteisessä kokonaisluokkaopetuksessa syntyvää tyhjäkäyntiä eikä hitaammin etenevien tuskailla liiallisen kiireen kanssa. Opettajan rooli muuttuu: hän on yhä enemmän ohjaaja, tukija, tutkijaarvioija ja kannustaja. Tiukasta luokkatasosta siirrytään osaamistasoon, mikä puolestaan järisyttää koulun perinteisiä aikarakenteita. Siirtymä uuteen saattaa merkitä luopumista erillisistä syys- ja kevätlukukausista, jotka arvioinnin toteuttamisen näkökulmasta ovat ongelmallisia. Myös lukujärjestysten rakenteet on ajateltava uudelleen. Kokeet mitä luultavimmin vähenevät. Niiden sijasta suositaan erilaisia muita tapoja näyttää osaaminen. Tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuuksia on tähän mennessä hyödynnetty koulutyössä vähän, vaikka digitaalisuus ihmisten elämismaailmassa on jopa arkipäiväistynyt. Sosiaalinen media eri muodoissaan suorastaan "jyllää" eikä jätä ketään rauhaan. Sosiaalinen media paljastaa mielipiteiden ja käsitysten valtaisan kirjon sekä samalla edistää sosiaalista vuorovaikutusta. Digitalisoituminen merkitsee suurella todennäköisyydellä hyvinkin nopeaa luopumista perinteisistä oppikirjoista ja siirtymistä sähköisiin oppikirjoihin ja muihin sähköisiin materiaaleihin ja informaation hankintaan. Kenties viiden vuoden kuluttua oppilas tarvitsee vain tabletin tai kannettavan tietokoneen kyetäkseen osallistumaan täysipainoisesti kouluarkeen. Myös "etäopetus tai etäoppiminen" kuuluu tulevaisuuden visioon. Kaiken kukkuraksi myös sosiaalisten taitojen odotetaan kehittyvän. Ihmisten välinen, kulttuurisesti orientoitunut vuorovaikutus on jo arvo sinänsä. Sen merkitys vain korostuu elettäessä globaalissa maailmassa, jossa vuorovaikutuksen pitää pystyä ylittämään korkeitakin aitoja. Muutoin yhteistyö jää vajaaksi eikä ihmisissä asuva potentiaali pääse täysiin oikeuksiinsa. 

Oulussa 10.8.2015 

Mauno Hiltunen 

rehtori