Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Epäkirjailija

1960-luvun loppupuolella fiktiota epäiltiin liian verkkaiseksi vaikuttamisen keinoksi. Sijaan suosittiin julkista työskentelyä mediassa, osallistumista paneelikeskusteluihin sekä suoraan vaikuttamista pamfletein, raportein ja dokumentein. Haluttiin välitön kosketus ongelmiin ja ihmisiin sen sijaan, että olisi käsitelty asioita epäsuorasti kaunokirjallisuudessa. Kirjailijan rooli yhteiskunnassa muuttui.

Erno Paasilinna lanseerasi vuonna 1971 käsitteen "epäkirjailija". Kirjailijasta tuli aikamme sankari, joka "kirjoittaa, matkustaa ja antaa lausuntoja". Epäkirjailijat mursivat sekä töillään että persoonallaan totuttua kirjailijakuvaa. Epäkirjailijoista käyvät Jouko Tyyri, joka vuonna 1971 valittiin ministeriksi, ja Arvo Salo, joka oli vaikuttanut eduskunnassa vuodesta 1966. Tyypillinen epäkirjailija on myös Anu Kaipainen, joka on toiminut aktiivisesti kunnallis-, ammattiyhdistys- ja taidepolitiikassa.

[Kuva: Anu Kaipainen]

Anu Kaipainen Mukkulan kirjallisuuspäivillä 1960-luvulla. Kuva kirjailijan kotiarkistosta.


Paasilinnan "epäkirjailija" voidaan tulkita ironiseksi kannanotoksi, ja kirjallisuuden todellisuushakuisuutta myös kritisoitiin. Artikkelissaan "Taiteen kriittinen funktio" (1971) Christer Kihlman toteaa, että modernin yhteiskunnan rytmi on kiivaampi kuin taiteen rytmi, mihin on yritetty vastata journalistisella kirjallisuudella. Päivänkohtainen taide on kuitenkin vaarassa heikentyä taiteellisesti ja vajota "laadukkaaksi journalistiikaksi". Journalistiikka pyrkii pinnalliseen täydellisyyteen horisontaalitasossa, kun taas taide vaatii monitasoisuutta, näkemystä myös syvyyssuunnassa.

Kihlman näkee aikalaiskirjailijoiden ongelmaksi taiteen ja osallistumisen ristiriidan. Kirjailijat haluavat luoda hyvää sanataidetta, joka edellyttää hidasta kypsyttelyä. Toisaalta heillä on moraalinen pakko sitoutua nykyhetkeen, osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa. 60-luvun lopulla kirjailijat ratkaisivat tämän ongelman eri tavoin, ja seuraavan vuosikymmenen itsetunnustuksellisten romaanien aallon voi nähdä vastareaktioksi politisoituneelle kirjallisuudelle.

Kaipaisen ratkaisu taiteen ja osallistumisen ristiriitaan oli kompromissi: kollaasi, jossa myytin ja tarinan kehyksiin sijoitetaan suuri määrä ajankohtaista materiaalia. Myytti luo syvyyttä ohi päivänkohtaisen ja paljastaa pitkiä prosesseja, mutta syntyvistä jatkumoista etsitään myös murtumia. Myytin risteyttäminen nykyajan kanssa ja tarinoiden kertominen uudestaan pistää kysymään, mikä ihmisessä ja historiassa jää ainutkertaiseksi, mikä on pysyvää ja missä piilee muutoksen mahdollisuus.

Lähteet:

Kaipainen, Anu 1986: Kun on rakastanut paljon. Porvoo – Helsinki – Juva: WSOY.

Kihlman, Christer 1971: Taiteen kriittinen funktio. Kirjastolehti. Vol. 64 (12), 472–479.

Laitinen, Kai 1981: Suomen kirjallisuuden historia. Helsinki: Otava.

Niemi, Juhani 1983: Kirjailijoita ja epäkirjailijoita. Pikakuvia aikalaisista. SKS:n toimituksia 395. Helsinki: SKS.

Niemi, Juhani 1999: Kirjallisuus ja sukupolvikapina. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamamieskirjeistä tietoverkkoihin. Toim. Pertti Lassila. Helsinki: SKS, 158-186.

Suomen kirjailijat 1945–1980 (1985).

Vainikkala, Marja-Riitta 1979: Anu Kaipaisen kertomatapa. Pro gradu. Jyväskylän yliopisto. Kirjallisuuden laitos. Jyväskylä.

Tutustu myös näihin