Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Teemana kuolema

--
Vain ihminen yksin sanoa voi:
tule, saavu, sammuminen –
mene mereen, päivä – pimene, koi –
jo vaikene, sieluni onnellinen.
Nous viikate, suhahti niitos.
Vain ihminen kuiskasi: kiitos.

(Uusi runo 1943)


Hellaakosken runous työstää kuoleman teemaa alusta loppuun saakka. Runoilija käy syvältä läpi elämän ja olemassaolon keskeisiä kysymyksiä ja valmistautuu elämän ja kuoleman rajapinnan kohtaamiseen. Itse kuolemantunto on alusta asti ollut osa Hellaakosken henkistä maailmaa, mutta erityisen todellisena kuolema on läsnä sota-ajassa, läheisten omaisten menettämisessä ja omissa sairauksissa. Matkan varrella hän kirjoittaa:

Sydän värisee vanhuksella
- ei siedä kuulostella -
jo itseään se syö ja juo
mut sittenkin se lyö ja luo
kuin hädässä, niin kuin kiire ois
joku salattu löytää salasta pois,
kuin välille kahden maailman
se sillan takoisi tutisevan,
yli syvyyden lankulle astahtais
ja kahtaalle sieltä katsoa sais
läpi seinien, jotka ei lävitse näy,
vain himmeä värinä puhki käy
kuin sydämen iskuihin sammuviin
jo vastattais. Joko vastattiin?

(Hiljaisuus 1949)


Eletyn elämän lopputuloksena ovat sopusointu ja rauha, suostuminen. Viimeisissä kokoelmissa kuolema on läsnä jokaisessa eletyssä hetkessä ja lisää olemisen ja kokemisen merkitystä.

[Kuva: Malli Aaro Hellaakoski

Kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen käytti lankoaan Aaro Hellaakoskea mallina useissa töissään. Kuvassa on Savonlinnan sankaripatsaan luonnos v. 1920 - 21. SKS/Kirjallisuusarkisto.

Elämäkertakirjoittaja Unto Kupiainen kuvaa Hellaakosken viimeisiä hetkiä seuraavasti: "Runoilija on tajuissaan, mutta aikaa ei ole enää paljon. Lempi-rouva kysyy lähtevältä: 'Olethan vastassa sitten, kun koittaa meidän aikamme tulla.' Siihen vastaa runoilija erikoisen ponnekkaasti: 'Tottakai.' Puolisot ovat sopineet, että Lempi-rouva lukee lähdön tapahtuessa 'Isä meidän' –rukousta niin kauan, kuin kuoleva suinkin jaksaa sanoja tajuta. Hän aloittaa rukouksen ja toistaa sen yhä uudelleen ja uudelleen. Aivan lähdön tapahtuessa pyrkii häneltä vaistomaisesti avunhuuto: 'Auta, Jumala', mutta se purkautuu sanoiksi: 'Auta, Aaro!' Hiljaisesti kuiskaa kuoleva: 'Auttaa.' Runoilija on lähtenyt."

Kuolema istuu olkapäällä. Korppinakos? Ei niin.
Pienenpienellä linnun nokalla poskeen koputettiin

luvaten laulua jotakin, jonka takia kannattaa
varrota hetkeä, jolloin kaikki salvat raukeaa.

(Huomenna seestyvää 1953) 

Lähteet:

Kupiainen, Unto 1948: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Unto Kupiainen: Suomalainen lyriikka Juhani Siljosta Kaarlo Sarkiaan. WSOY: Helsinki, 73-162.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.