Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Lyyrikko

Aaro Hellaakosken kestävin lyriikka on yhä elinvoimaista. Ensikokoelmien uhmakkaat ja kokeilevat runot ovat jääneet taka-alalle, mutta ihmisenä ja runoilijana kypsemmän kauden tuotanto on yhä tuoretta. Kuten kirjallisuudentutkija Paul de Man sanoo: runossa on läsnä jotain määrittämätöntä, "lukematonta", joka jättää lukijan aina epävarmuuteen. "Hyvä runo työstää loputtomasti sitä viimeistä ja kaikkein viimeisintä ymmärtämistään, joka ei koskaan valmistu."

Hellaakosken lyriikka lähestyy lukijaansa monella tasolla. Elävät luontokuvat, eettinen pohdinta, ihmisen perimmäiset kysymykset ja voimakkaat tunteet avaavat ovia runoihin. Usein lukijalle jää kokemus, että kyse on paljon enemmästä kuin ensitutustuminen antaa olettaa. Jää tarve palata runon luo ja kysyä, onko itsessä kaikupohjaa päästä syvemmälle arvoituksiin. Runot ovat saaneet ja saavat hyvin erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi " Yksinäisyys"–runossa Kupiainen kohtaa pelottoman sankarin, Viksten pelkääjän ja muut jotain siltä väliltä. Runo pakenee lopullista tulkintaansa. Hellaakosken tunnetuimpiin runoihin kuuluva "Hauen laulu" niin ikään avaa eri puolia itsestään eri lukijoille ja samankin lukijan eri luentatavoille.

[Kuva: Pojat rannalla]

Aaro Hellaakoski (etualalla) koulupoikana Pyykösjärven rantamilla Oulussa. SKS / Kirjallisuusarkisto.


Lyriikan monipuolinen uudistaja

Hellaakosken rooli suomalaisen lyriikan persoonallisena uudistajana ja modernistina on vahva. Hän uskaltautui erilaisiin kokeiluihin. Tuotannossa on aineksia niin futurismista, kubismista, ekspressionismista, primitivismistä, klassismista, symbolismista kuin naivismista. Kupiaisen mukaan Hellaakosken ihanne oli "tyyliä luova taiteilija", ja hän etsi alati uutta. Uuden pohjana oli vahva perinteen tuntemus. Vanhan virsikirjan, kansanlaulut ja saksalaiset runoilijat keski- ja uudelta ajalta tunnisti runoilija uudistuvan ilmaisunsa lähteiksi. Hän siis rakensi hallitsemalleen perustalle, otti selvää uusista virtauksista, luki ulkomaista teoreettista kirjallisuutta ja sai virikkeitä myös kuvataiteesta.


Elämän arvoituksen heijastaja

Kuvatessaan luomisprosessiaan Aaro Hellaakoski yhdistää erittäin tietoisen työskentelyn ja arvoituksellisuuden. Hän kertoo "harjoitelleensa kovasti tekotaitoa". "Kun ilmaisun löytäminen ei enään tehnyt esteitä, annoin runon purkaa itseään esille, niin hitaasti tai nopeasti kuin se pakotta otti tullakseen." Hän jatkaa: "On toisinaan hienonhieno ero kahdella vastakohdalla: minulle tapahtuu ja minä tapahdun. Kun tämä ero häviää, tapahtuu synteesi: luominen."

Runoilijana Hellaakoski ei pysähtynyt paikoilleen. Hän teki jatkuvasti tietoista työtä ilmaisuaan kehittääkseen, mutta kehityskaari kertoo myös hänen elämästään ihmisenä. Itse hän lukee muuttaviin tekijöihin erityisesti sen, että "oli toiseen ihmiseen sulautuessaan menettänyt paljon itsekkyyttään, edelleen saanut ääneensä hänen ääntänsä, selvimmin kai uskonnollisissa aiheissa". Mervi Kantokorpi havaitsee, että jopa ajan käsitys muuttuu matkalla varhaistuotannosta myöhäiskauteen. Paitsi että rytmit loivenevat, aika ei enää etene fysikaalisesti, kuten alussa, vaan vallitsee jakamaton preesens: "aika on pysäytetty hetken illuusioon." Hellaakoski tavoitti myöhäiskautenaan vahvan läsnäolon. Hetket eletään täysinä.

Ilta

Kun oli lasten leikki jo haipunut tanhuvilta,
kun oli päätöksissään pääskyn pakinailta,
kun oli tuulen siipikin suppuun painaunut,
tuonne petäjäkummulle, pihkaisten oksien lomiin,
lahdella lumpeet, päivän kilossa valkaistut,
sulkeutuivat lymyten aatoksiinsa omiin,

kuului kellon kilahdus ahoilta kaukaisilta.
--

(Sarjoja 1952) 

Lähteet:

Envall, Markku 1990: Sankari vai pelkuri? Aaro Hellaakosken runo "Yksinäisyys". Teoksessa Markku Envall: Onni tieto tuska. Tutkielmia kirjallisuudesta. Helsinki: SKS, 32-51.

Grüntahl, Satu 1999: Uutta ilmaisua etsimässä. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: SKS, 311-321.

Grüntahl, Satu 1999: Vapautuva runokieli. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan. Helsinki: SKS, 202-209.

Hellaakoski, Aaro 1964: Runon historiaa. Helsinki: WSOY.

Hökkä, Tuula 1995: Runoa lukiessa - Paul de Man (Samuli Kustaa Berghin runoudesta) Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Kuin avointa kirjaa : leikkivä teksti ja sen lukija. Lahti: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 135-176.

Kantokorpi, Mervi 1983: Aaro Hellaakoski. Teoksessa Mervi Kantokorpi ja Touko Siltala: Kahdeksan klassikkoa. Helsinki: Helsingin yliopisto, 99-110.

Kantola, Kaisa 1972: Olen, enkä ole. Minuus ja oleminen Aaro Hellaakosken runoudessa. WSOY: Helsinki.

Kupiainen, Unto 1953: Aaro Hellaakoski: ihminen ja runoilija. WSOY: Porvoo.

Laitinen, Kai 1991: Suomen kirjallisuuden historia. Kolmas uusittu painos. Otava: Helsinki.