Tekstin koko A- A+

Kainuulaista kansanelämää – Ilmari Kianto

Ilmari Kiannon vanhin veli Edwin Calamnius (1864-1927) julkaisi Esko Virtalan nimellä kuvauksia kainuulaisesta kansanelämästä. Hänen teoksissaan (Kertomuksia, Se oli sallittu, Kovalle ottaa 1888-1890) vähäväkisille ei anneta vaihtoehtoja: heidän elämäänsä määräävät Jumala, luonto ja virkamiehet. Erityisesti Virtalaa kiinnostavat vanhakantaiset ja karut kainuulaisäijät, jotka suhtautuvat fatalistisesti koettelemuksiinsa.

 
          
Pilakuvapostikortti Ilmari Kiannosta. Kuva: Museovirasto. 
 
Saamattomuus ja yksinkertaisuus vaivaavat myös Ilmari Kiannon tunnetuimpia mökkiläishahmoja: Korpiloukon Topia ja Ryysyrannan Jooseppia. Sekä Punaisessa viivassa (1909) että Ryysyrannan Joosepissa (1924) kainuulaiseen köyhyyteen avautuu myötäelävä mutta kuitenkin etäisyyttä ottava kerrontakulma, jota Eino Leino on toisessa yhteydessä luonnehtinut pappilankuistin perspektiiviksi.
 
Punaisessa viivassa tapahtumia tarkastellaan etäännyttävästi myös russakoiden ja karhun näkökulmasta, Ryysyrannan Joosepissa kertoja puolestaan puhuu Joosepin taiteellisesti roikkuvista ryysyistä.
 
Sekä Topi että Jooseppi kohtaavat modernisoituvan maailman haasteet: politiikan ja maailmantalouden, ja kummankin yritys hyödyntää muutosta epäonnistuu ja perheen ahdinko vain syvenee.
 
Vaaliuudistus ei lupauksista huolimatta auta Topia, jonka tappaa karhu; Jooseppi jää ensin kiinni viinanpoltosta, sitten kuolee kaatuvan puun alle. Kumpikin on laillaan moderni välitilan ihminen: kiinni ylisukupolvisessa köyhyydessä ja oppimattomuudessa, mutta valmis yrittämään uutta, Jumalaa ja esivaltaa pelkäämättä. Kummallekin oma perhe ja lapset ovat kurjuudessakin tärkeitä, ei enää sukuyhteisö.
 

Köyhä kansa vastaan herrat
 
Osoittavammin yhteiskunnan ja herrojen arvostelu tulee esille Kiannon Metsäherran herjaaja -romaanissa (1912). Sen päähenkilö Herkko Tapio viljelee valtion torppaa ja törmää valtionmetsien käytön kiristyneisiin määräyksiin. Niiden johdosta hän lähtee lopulta Amerikkaan.
 
Tukkikämppä Kainuussa. Kuva: Museovirasto.
 
Romaanissa ovat vastakkain asukkaiden ikiaikaiset oikeudet ja valtion moderni maanviljelys- ja metsänhoitopolitiikka, joka tähtäsi kaskennan vähentämiseen. Uusien määräysten symboliksi nousee uusi virkakunta: koulutetut, yleensä säätyläistaustaiset metsänhoitajat, jotka välttämättä eivät osanneet suomea ja joihin helposti tiivistyi traditionaalinen herrakauna:
- - Uudet metsäherrat puolestaan vaativat yhä uusia metsärenkejä ja urkkijoita. Siellä muodostuu vähitellen kokonainen pataljoona metsäkapteeneja ja korpivääpeleitä, pärepuuvänrikeitä, latohirsi-aliupseereita, aidanseiväs-jefreittereitä ja linjasotamiehiä. Ja metsiä muka hoidetaan niin hemmetisti, eikä kenenkään päähän pälkähdä, olisiko ehkä ihmisten hoitaminen tärkeämpää!
Metsäherran herjaaja edustaa Kiannon tiukinta yhteiskuntakriittistä vaihetta, jossa kohteina olivat erityisesti uskonto ja valtiokirkko.
 
Eri lailla verhottu omakohtaisuus ja tunnustuksellisuus on ominaista koko Kiannon tuotannolle. Lapsuutensa pappilaan Suomussalmella Kianto palasi muistelmateoksissaan Vanha pappila (1922), Papin poika (1928) ja Vanha postineiti (1935). F. E. Sillanpään tavoin Kianto kehitteli itselleen julkisen kirjailijanroolin: kainuulaisen korpiboheemin Iki-Kiannon.
 
 
Teksti: Liisi Huhtala