Tekstin koko A- A+

Kainuismin kaidoilla poluilla

Kun Veikko Huovinen (1927–2009) julkaisi menestysteokseksi osoittautuneen romaaninsa Havukka-ahon ajattelija (1952), oli modernismi voittokulkunsa alussa. Kainuulaisen maalaisoriginellin tuumailut ja vailla koulutusta koomiseksi kääntyvä luonnontieteellinen pohdiskelu ei lainkaan sopinut ajan henkeen.

         

Veikko Huovinen. Kuva: WSOY / Irmeli Jung.

 
Reaktiota ei tarvinnut kauan odottaa. Modernistien kriitikkosiipeen kuulunut Pekka Lounela lanseerasi Ylioppilaslehdessä 1953 termin 'kainuismi' ja oudoksui sitä, että vain metsän ja metsäläisten kuvaamista pidettiin terveenä. Hänen mukaansa ns. kainuistit "kalvavat viimeisiä lihoja luista". Ilmiön kantavaariksi Lounela nimesi Ilmari Kiannon ja myös Pentti Haanpään. Todellakin, jo Kiannolta periytyy kainuismiin epäily ja kauna virkamiehiä ja muita herroja kohtaan. Haanpäällä se on paljon tietoisempaa ja poliittisempaa.
 
Huovinen ounasteli kritiikin iskevän juuri häneen ja lähetti vastineen "Kainuismi (ärhentely)" Ylioppilaslehteen 30.4.1953. Siinä hän nimesi itsensä kainuistien puoluesihteeriksi ja käänsi moitteet ironiaksi laatien nuorten kainuistien ohjesäännön:
Erikoisesti on kirjoitettava kumiteräsaappaasta, pontikasta, russakoista, luonnosta ja hevosen sonnasta. Pirtinpöytäfilosofia ja keskikoulun lukukirja olkoot kainuistin ainoa hengenravinto. Eliottia ei saa lukea. Ei saa käydä Jyväskylää etelämpänä.
Suomalaisen folkloristiikan suurmies Matti Kuusi riensi Ärsykkeitä-palstallaan Suomalaisessa Suomessa 5/1953 puolustamaan kainuisteja. Kerrallinen AKS:n valajäsen ja suojeluskuntapropagandisti osasi kääntää moitteen eduksi:
Kainuismi ei totta-vie olekaan kaitaisesti kirjallis-esteettinen ilmiö. Yhtä jalkaa kynäilevien metsänhoitajain, everstinrouvain ja kenraalien kanssa marssii itse Tasavallan Pääministeri suuntana pohjoinen.
Everstinrouva lienee ollut Annikki Kariniemi-Villamo, kenraali K. M. Wallenius. Pääministeri oli Kekkonen, joka jo silloin, kuten myöhemmin presidenttiaikoinaan hiihteli Lapissa, kävi maakuntamatkoilla Kainuussa ja kuunteli ihmisten murheita.
 
Kuusi rinnastaa kainuismin 1890-luvun karelianismiin, jolloin helsinkiläiset taiteilijat tekivät toivioretkiään Suomen ja Venäjän Karjalaan löytäen sieltä esteettisesti arvokasta ja elähdyttävää. Vanha sotaratsu kärjistää: "parempi juuret Kainuun ruispellossa ja pää Euroopassa kuin juuret kuivahtaneessa ranskanpullassa ja pää täynnä Eliotia ja Kafkaa".
 
Paperitaistelun tiimellyksessä on hyvä muistaa Suomen tilanne 1950-luvun alussa. Sotakorvaukset ja säännöstelyn vähittäinen purkaminen modernisoivat maata, olympiakisat 1952 toivat kansainvälisiä tuulahduksia, ja tosiaan T. S. Eliotin Aution maan suomennos 1949 oli levittänyt Paavo Haavikon ja kumppaneiden siivet auki. Silti maa oli ytimeltään yhä pienviljelyvaltainen maatalousmaa.
 
 Näin maaseutuaiheisella kirjallisuudella oli yhä paikkansa, ja toisaalta modernistien sekä traditionalistien asettaminen vastakkain oli keinotekoista. Usein vastakkain asetettujen Helsingin modernistien sekä Tampereen realistien, etunenässään Väinö Linna, takana oli kuitenkin laaja maa Lappia myöten, ja siellä oli runsaasti merkittäviäkin kirjailijoita.
 
 
Metsänhoitajat kirjailijoina
 
Jälkikäteisperspektiivissä kainuisteista on sanottava kaksi asiaa. Ensinnäkin kukaan ei tiedä tarkalleen, keitä heihin olisi luettava. Dilemma on sama kuin tulenkantajien osalta: koska mitään järjestöä tai kiinteätä ryhmämuodostusta ei ollut, tulenkantajiin luettiin sellaisiakin, jotka eivät missään nimessä halunneet heihin lukeutua, ennen  kaikkea Pentti Haanpää ja Toivo Pekkanen.
 
Nimeän kuitenkin kirjailijoita, joita on luettu kainuisteihin. Ennen sitä hoksautan, että Matti Kuusen maininta "kynäilevistä metsänhoitajista" osuu oikeaan. Monien kainuistin koulutus ja ammatillinen kokemus on metsänhoitajan tai metsäteknikon. Kun sellainen mies tähyilee laajoja selkosia ja sinisiä autereita, pienviljelijä-metsätyömiehiä sekä heidän naisiaan, hänen aihepiirinsä ei voi liikkua bulevardien lehmuksissa tai urbaanissa snobismissa.
 
Tällainen on juuri Veikko Huovinen, metsänhoitajan poika, joka suoritettuaan Helsingin yliopistossa metsätutkinnon 1952 työskenteli isänsä ammatissa Lentiiran ja Sotkamon hoitoalueilla 1953–56.
 
 
Mielen kainuismit
 
Kainuismi ei suinkaan unohtunut 50-luvulle. Vielä Veikko Huovisen Talvituristin (1965) arvostelussaan Helsingin Sanomien kriitikko Tuukka Kangasluoma puhuu "mielen kainuismeista".
 
         
 
Muistelmissaan Muina miehinä (2001) Huovinen palauttaa  mieleen tämän vähättelevän leimasimen. Huovisen pakinan mukaan kainuismi on sitä, mitä ei missään ole eikä minnekään mene. Mutta Helsingin Sanomien entinen pääkriitikko Pekka Tarkka katsoo kainuismin perinteen jatkuneen Koillismaalla Kalle Päätalon tuotannossa (HS 18.8.2001).
 
 
Teksti: Kari Sallamaa