Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Lyseolaisaika - runoileva nuorukainen

Kaupungin rakennuksista koulutalo oli paikka, jonka tiloissa hän poikana, nuorukaisena ja nuorena miehenä eli kuusi päivää viikossa lomia lukuun ottamatta, yhdeksän kuukautta vuodessa, joka päivä 8-11 ja 13-16 tai 17. Kuusi - seitsemän tuntia päivässä kahdeksan vuoden ajan ja lukiovuosina monet illat. Vain keittiö ja kamari Raksilassa lähiympäristöineen tuli yhtä tutuksi.
(Rintala: Nuoruudesta nouseva itku)

[Kuva: Lyseo]

Oulun lyseo, Torikadun ja Kajaaninkadun risteys. Kuvaaja Uuno Laukka. Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.


Paavo Rintala siirtyi Oulun lyseon oppilaaksi 1942, jolloin elettiin jatkosodan toista syksyä. Koulun ilmapiiriä leimasi 40 vuoden takaisten sortovuosien aatteellinen henki. Oppilaille se merkitsi isänmaallisuuden ja uskonnollisuuden sävyttämää opetusta ja ankaraa kuria. Oppilaita ymmärtävinä opettajina kirjailija muistelee myöhemmin äidinkielenopettaja Anna Leinosta ja historianopettaja Anna-Liisa Heikinheimoa. Romaaneissaan Pojat ja Paasikiven aika Rintala kuvaa omia lyseolaisvuosiaan.

Koululuokassa, jossa kotien sosiaaliset erot näkyivät jyrkkinä, laitakaupungilla asuva evakkopoika erottui selvästi joukosta. Koulun ulkopuolella seurusteltiin vain "omien" kanssa.

Ahdistava ilmapiiri ei kuitenkaan estänyt nuorta Paavoa viihtymästä koulussa, jonka ikkunoista ja pihalta avautui myöhemmin kirjailijan "visuaaliseksi fuugaksi" nimeämä näkymä: lääninhallitus, Franzénin puisto runoilijapatsaineen, tuomiokirkko, Franzénin kauppahuoneen talo, Linnansaari, jokisuisto, sillat. Monet lauantai-illatkin kuluivat hiljentyneessä koulussa lyseon toverikunnan kirjastoa ja arkistoa tutkiessa, sillä Paavo oli toverikunnan kirjaston hoitaja koko lukioaikansa.

Koulun kirjallisuudenopetus Vänrikki Stooleineen ja Kalevaloineen oli omiaan enemmänkin karkottamaan kirjojen parista kuin houkuttelemaan sinne, mutta kirjallisuuteen oli Paavo kirjaston ansiosta uppoutunut jo alaluokilla. Lukiossa koulutovereista löytyi muitakin kirjallisuudesta kiinnostuneita. Paasikiven aika -romaanissa kuvatun legendaarisen äidinkielenopettaja Anna Leinosen johdolla kokoontui kirjallisuuskerho, jossa käytiin joskus kiivastakin sananvaihtoa mm. koti- ja ulkomaisesta uutuuskirjallisuudesta. Paavo hakeutui kouluvuosinaan myös Suomen lausujain liiton paikalliseen kerhoon, jonka jäseniin tutustumista hän myöhemmin luonnehti "elämänsä ensimmäiseksi havainnoksi runouden avartavasta vaikutuksesta harrastajiinsa".

[Kuva: Runon nuoruus]

V. 1952 ilmestyneessä kirjallisuuskerhon kaunokirjallisessa julkaisussa Runon nuoruus on toistakymmentä Paavo Rintalan runoa. Niissä on mukana vakavaa eettistä pohdintaa, mutta myös tunnelmointia kansanlaulun tapaan. Jo aiemmin, lukion ensimmäisenä kesänä, Paavo oli saanut novellillaan toisen palkinnon teinien valtakunnallisessa kirjoituskilpailussa. Ruotsinkielestä suomentamiaan Edgar Allan Poen kauhunovelleja hän sai julki Kalevan sunnuntailiitteessä. Samassa lehdessä ilmestyi keväällä 1949 Paavon ensimmäinen runo Roomalainen sotilas.

Lyseon toverikunta julkaisi Valon Terho -nimistä kirjallisuuslehteä. Lehden 60-vuotisjuhlanumerossa 1948 ilmestyi entisten oppilaiden, mm. Ilmari Kiannon ja Matti Hällin tervehdyksiä koululleen, ja silloisten oppilaiden, mm. kuudesluokkalaisen Paavon runoja.

ILTATUNNELMA
Oli ilta sininen,
sanaton, hämyinen.
Lampussa oli tuli,
lieska lepattava, keltainen.
Katsoin ikkunaan
katsoin läpi sen,
en nähnyt, mitä hain,
en valoa tähtien.
Oman kuvani näin vain
sekä taivaan tummansinisen
ja vielä salaperäisemmän maan.

Etsin sanoja,
en löytää niitä voinut.
Tuntui, kuin ois
sielussani ääni soinut:
olet ihminen,
vain hiekkajyvänen
tiimalasissa ajattomuuden...

Alas painui pääni,
itkin yksinäisyyttäni,
itkin ikävääni.
Ja kuvallani ikkunassa
katse alakuloinen
häilyi silmissään.
Ja se puhkesi kerallani
rajusti itkemään.

- Paavo Rintala, 1948
Valon Terho 

Ylioppilaaksi Paavo Rintala pääsi keväällä 1951. Yhteydet vanhaan kouluun eivät kuitenkaan katkenneet, vaan kirjailija vieraili myöhemmin mm. kirjallisuuskerhossa ja erilaisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitti myös juhlarunon koulunsa 100-vuotisjuhlaan 1974 ja vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin tervehti juhlivaa vanhaa kouluaan.

- -
Vanha kouluni, ota vastaan nöyrä kiitokseni.
Kaikki sinun tilasi
minä kannan vanhassa mielessäni
kirkastettuna kuin temppelin.
Vanha kouluni kuin minun kirkkoni, minun linnani - !
kohiskoon aika ulkopuolellasi
sinuun ei ylety sen midaskosketus -
Mitä olisi Oulu ilman kouluaan
Viipuri ilman linnaansa!
 

Lähteet:

Rintala, Paavo 1985: Mennyt maailma. Kaleva 4.8.1985.

Rintala, Paavo 1986a: Runouden aarteisto avautuu. Kaleva 5.4.1986.

Rintala, Paavo 1986b: Nuoruudesta nouseva itku. Kaleva 19.4.1986.

Rintala, Paavo 1994: Paavo Rintala tervehtii vanhaa kouluaan. Kaleva 3.12.1994.

Runon nuoruus. Oulun lyseon kirjallisuuskerhon kaunokirjallinen julkaisu (1952). Oulu: Kirjola.

Salokannel, Juhani 1993: Paavo Rintala - Jumala on kauneus. Teoksessa Juhani Salokannel: Linnasta Saarikoskeen. Suomalaisia kirjailijakuvia. Porvoo: WSOY, 332-359.

Tutustu myös näihin