Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Saattoi olla miehen onni

Kun kukaan ei enää muista hänen täällä eläneen tai kuolleen ja kun yksikään Tuuleman-soutaja ei tiedä mitään miehen asuntolaavun paikasta – silloinkin yhä ihmiset tähyilevät näitä rantoja, näitä vesiä kuvitellen itsensä ikuisiksi, mutta nämä louhikkorannat ja tunturit vain kiven ja varisevan soran veroisiksi.

[Kuva: Saattoi olla miehen onni]

Mannisen viimeiseksi jäänyt romaani, 1943 ilmestynyt Saattoi olla miehen onni on juoneltaan yhtenäisempi kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Se ei rakennu niiden lailla anekdootinomaisista jutuista. Romaani on runollinen Lapin ainutlaatuisen luonnon ja yksinkertaisen elämän ylistys.

Saattoi olla miehen onni sijoittuu 1920-luvulle, joka oli Inarinjärvellä uudisasutuksen ja teiden rakentamisen aikaa. Kirjan päähenkilö Hartti Ylimaa on kouluja käynyt "herra", joka palaa Lappiin viettämään yksinkertaista elämää sekatyömiehenä. Paikalliset kokevat Hartin jotenkin ulkopuoliseksi ja epäluotettavaksikin, mutta hän on päättänyt jäädä. Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee miehen tuvanrakennuspuuhat Inarinjärven saaressa. Romanttisen juonteen tarinaan tuo metsänvartijan kaunis tytär Matleena, mikä toisaalta johtaa myös ristiriitaan tämän kilpakosijan ovelan porovarkaan ja viinanpolttajan Hirvas-Pieran kanssa.

Kirjan idyllisyys ja rauha vetosivat sodanaikaiseen yleisöön. Matti Pääkkösen sanoin kirja oli "sodan routaiseen maahan puhjennut romantiikan kukka". Kirjan keskittyminen uuden aloittamisen ja kodin rakentamisen ympärille myös enteili tavallaan sodan jälkeistä jälleenrakennusaikaa, jolloin koko Suomen olisi aloitettava alusta. Kirjasta otettiinkin nopeaan tahtiin kolme painosta.

Mannisen kaipuu pohjoiseen tuntuu tässä teoksessa entisestään romantisoituneen. Tunturi ei enää uhkaa eikä olla erämaan armoilla. Ihminen on sovussa luonnon kanssa, vaikka onkin vain pieni ja mitätön osa sitä. Ankarien olosuhteiden sijasta unelmat kariutuvat toisten ihmisten pahansuopuuteen.

Tutustu myös näihin