Tekstin koko A- A+
KirjastoVirma

Sirkka

Sirkka laulo lystiksensä,
Oman intonsa ilosa,
Huviksensa hyräeli,
Mättähällä mesisellä,
Simakukkien keralla.
    Päivä paisto. Nurmen nunnut,
Kukat kullaset, keolla,
Kattelivat, kuuntelivat
Kun hän laulella liritti.
    "Mitä laulat laiska roisto,
Hullutuksia hyräilet?
Tee hän työtä; eihän vatta
Täyvy tyhjistä loruista;
Raipat selkään semmosille' ',
Toru muuan muurahainen,
Ylen itara itikka,
Sirkan syytöntä iloa.
    Sirkka laulo lystiksensä,
Oman intonsa ilosa,
Huviksensa hyräeli,
Mättähällä mesisellä,
Simakukkien keralla.

Tarina laulavasta ja soittavasta sirkasta ja ahkerasta muurahaisesta juontaa juurensa antiikin eläinsatuun, jonka tunnetuin versio on peräisin Aisopokselta. Berg käsitteli aihetta romantikon ottein. Berg liitti usein mukaelmiinsa kauneusarvoja, jotka kertovat suomalaisen luonnon omakohtaisesta ja syvästä vaikutuksesta. Parhaiten Sirkka tunnetaan Armas Järnefeltin säveltämänä lauluna.

Sirkka on selvästi "laulella lirittelevän" sirkan, siis taiteen puolella arjen jokapäiväisyyttä vastaan. Silti myös arjen ja hyödyn edustaja, "itara" muurahainen saa puheenvuoron: "eihän vatta / Täyvy tyhjistä loruista".

Kansakoulujen luku- ja laulukirjoihin painetusta Sirkan myöhemmästä versiosta sanat "itara itikka" on jätetty pois ja kohta on muutettu muotoon "torui muuan muurahainen sirkan syytöntä iloa". Muutos kumoaa Bergin ajatuksen, jonka mukaan sirkan laulu loi esteettistä mielihyvää ja näin oikeutti itse itsensä. Myös näkökulma muuttuu: myöhemmissä versioissa lukija saa luvan asettautua ahkeran mutta yksioikoisen muurahaisen asemaan.

[Kuva: Sirkka]

Sirkka sellaisena kuin se julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa 15.2.1840.