Herätä meissä kaipuu merelle

Hyvät ystävät, rakkaat kollegat!

Kun minua pyydettiin pohtimaan, miten muita rehtoreita voisi rohkaista ottamaan kestävyysteeman omakseen, jäin aluksi miettimään tuota sanaa: omakseen. Me rehtorit emme nimittäin varsinaisesti kärsi siitä, että meillä olisi liian vähän asioita omanamme. Kalenteri, työpöytä ja -muisti ovat usein täynnä monenlaista tärkeää. 
Kun tähän todellisuuteen tullaan sanomaan, että ota tästä vielä kestävyys omaksesi, ensimmäinen ajatus voi olla: ei enää yhtään uutta tehtävää, kiitos.

Minulle ehkä tärkein oivallus yhteisellä Komentosillallamme on ollut, ettei kestävyys ehkä olekaan yksi asia, yksi tehtävä lisää. Se on pikemminkin tapa katsoa niitä asioita, joita me jo teemme. Kestävyys on siis tapa katsoa koulun perustehtävää.

Minulle toinen tärkeä oivallus on ollut se, että rehtorin ei tarvitse olla kestävyysasiantuntija.
Rehtorina minun tehtäväni on kysyä, olla kiinnostunut, jopa utelias, antaa tilaa hyvälle idealle, yhdistää ihmisiä, rohkaista opiskelijaa tai opettajaa kokeilemaan. Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä, mitä voin omalla toiminnallani sanoa: tämä asia kuuluu meille. Tämä on meille tärkeää. Tämä on normaalia.

Kolmas oivallukseni kestävyysteemasta on kestävyyden, toivon ja toimijuuden kietoutuminen toisiinsa. Kestävän sivistyksen avainkysymys on, uskovatko lapset ja nuoret siihen, että heidän teoillaan on merkitystä? Meidän tehtävämme on vahvistaa lasten ja nuorten toivoa ja toimintakykyä. Välittää heistä ja vahvistaa ajatusta, että tulevaisuus ei vain tapahdu meille, vaan se tehdään. Se tehdään yhdessä. Maailma ei ole valmis, tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Yhdessä tekemällä asioita voidaan muuttaa.

Herätä meissä kaipuu merelle.

Rehtorin työssä satama on monella tapaa houkutteleva paikka. Satamassa tiedämme, missä laituri on. Köydet ovat kiinni. Asiat ovat jotakuinkin hallinnassa. Merellä taas kaikkea ei voi tietää etukäteen. Sää voi muuttua. Suuntaa voidaan joutua korjaamaan. Joskus tuulee vastaan.

Ehkä meidän rehtoreiden ei kannata odottaa päivää, jolloin tiedämme tarkasti, mihin kestävyystyö meidät vie. Ei merellekään lähdetä siksi, että jokainen aalto tunnettaisiin etukäteen. Merelle lähdetään, koska tiedämme suunnan olevan oikea. Kestävyys ei ole määränpää, johon koulu jonakin päivänä saapuu. Kestävyys on suunta, jonka valitsemme joka päivä uudelleen.
 

Kun kaipuu merelle on syntynyt, silloin suurinta rakkautta ja tärkeintä johtamista on uskaltaa irrottaa köydet.