Riittääkö kestävyys?
Joitain vuosia sitten tiesin vastauksen. Riittää se, ainakin maratoniin, jos en höntyile vaan pidän vauhtini tasaisena. Kestävyyskunnon harjoittaminen oli mahtavan suoraviivaista. Juokse (tai ainakin yritä edetä juoksemalla) säännöllisesti riittävän matalalla sykkeellä. Pidä tarvittaessa kävelytaukoja. Kerran viikossa voi tehdä spurtteja tai juosta lyhyemmän lenkin korkeammilla sykkeillä. Samalla piti muistaa pitää huolta myös palautumisesta ja levätä sekä syödä riittävästi. Oppeja noudattamalla kunto kohosi ja aikanaan kestävyyskunnon mittarina pidetty maraton tuntui jopa mukavalta.
Jälleen uutena tihkusateen täyttämänä joulukuun päivänä epäilen, ettei yhteiskuntana kestävyytemme riitä. Tiede on jo vuosikymmeniä sitten osoittanut laskelmin, millaiseksi pallomme kehittyy, ellemme muuta suuntaa. Uhkakuva toisensa jälkeen on jo toteutunut, mutta vieläkään emme ole valmiita tarttumaan meille laadittuihin harjoitusohjelmiin. Miksi tarttuisimmekaan, kun jopa suurvaltojen johtajat voivat kyseenalaistaa tieteen, vedota tunteisiin ja kylvää epävarmuutta vain siksi, että se palvelee heidän omaa etuaan. Yhteiskuntamme kestävyyden harjoitusohjelmat ovat kyllä olemassa, mutta kuten kaikki uuden oppiminen, niidenkin noudattaminen vaatii omalle epämukavuusalueelle kulkemista ja vaivannäköä, johon emme ole valmiita.
Yhteiskunnalliseen kestävyyteen tarvitaankin enemmän kuin pelkkää tietoa. Kestävyyteen taitona kuuluvat esimerkiksi pitkäjänteisyys, vastuullisuus, empatia ja sopeutumiskyky, joita meidän tulisi kasvatuksessa ja koulutuksessa edistää. Jos ajattelemme kestävyyden vastakohtia, joita ovat kontekstista riippuen esimerkiksi hauraus, särkyvyys ja epävakaus, on helppo ymmärtää, miksi kestävyys on elintärkeä taito. Kestävyys on taito, joka kantaa paitsi koko ihmisyhteisön myös yksilön pitkälle.
Kestävyytemme voi riittää, kun rohkeutta on riittävästi. Maratonilla selviää maaliin asti, kun on rohkeutta jatkaa sittenkin kun jalkoihin sattuu ja energia hiipuu. Huoltopisteillä on yleensä tarjolla helppoa energiaa viimeisiin kilometreihin ja juostessa tietää tarkalleen, miten paljon matkaa on vielä jäljellä. Toisin on yhteiskuntamme kestävyysmaratonilla. On ymmärrettävää, että uupuminen uhkaa ja luovuttaminen tuntuu väistämättömältä, kun kuuntelee maailman menoa ja uutisia ilmastonmuutoksen etenemisestä ja ympäristömme tuhoutumisesta. Eteenpäin ajavana voimana ja energianamme voi tällöin toimia toivo ja luottamus siihen, että pienillä teoilla on lopulta ratkaiseva merkitys, kun jokainen tekee osansa.
Maratonilla jokainen askel vie kohti maalia, mutta yhteiskunnan kestävyysmaratonilla jokainen askel, pieni valinta tai teko on myös viesti siitä, millaista maailmaa haluamme rakentaa. Kestävyys kietoutuu kaikkeen tekemiseemme ja sen tulisi läpäistä kasvatus- ja koulutusorganisaatiot kaikilla tasoilla. Kun kestävyyden osa-alueet, sosiaalinen, taloudellinen ja ekologinen kestävyys läpäisevät arkemme, niistä tulee myös osa identiteettiämme eikä kestävien valintojen teko enää edellytä yhtä suurta ponnistelua.
Kestävyys ei ole vain taito, jota opetamme lapsillemme ja nuorillemme osana yksittäistä oppiainetta. Se on tapa kasvaa ihmisenä ja harjoitteluun tarvitaankin koko elinikä. Ehkä tärkein kestävyysteko on päätös toimia kestävästi ja huomioida kestävyys niin arjen pienissä teoissa ja päätöksenteossa kuin tavassa kohdata toiset. Se on vasta alku, mutta kukaan ei juokse maratoniakaan harjoitusohjelman ensimmäisenä päivänä. Riittää, että aloittaa ja pysyy liikkeessä.
Kirjoittajasta – Mari Fabig
Mari Fabig on vahvasti jatkuvaan oppimiseen sitoutunut Kankaanpään Yhteislyseon ja Honkajoen lukion rehtori.
"Olemme lapsillemme ja kaikille tuleville sukupolville velkaa kestävämmän elämäntavan, jota haluan olla mukana rakentamassa."
Merellinen mottoni: Yhres kohti tyynempii vesii