Rehtorin terveiset

Kevät keikkuen tulevi…vai miten se nyt menikään…

Pakinaa toukokuulla koulumaailman näkökulmista

 

Ajattelinpa alussa, ennen kuin kynä alkoi liikkua paperilla, että kartan viimeiseen saakka ajankohtaan sidottuja kliseitä ja jargonia, kuten ”Olemme takatalvesta huolimatta jo keväässä…” tai ”Näin ne koulupäivät vain hupenevat nopeasti loppuun kilpaa talvella kasautuneiden nietostan kanssa…” tai ”Pianpa alkaa tämäkin lukuvuosi olla paketissa” tms. Jo otsikosta näkyy, että aikomuksesta oli heti luovuttava puhumattakaan siitä, että pakinan ydinsanoma on hirveän ajankohtainen.

Niin tai näin, lukuvuosi on loppusuoralla eikä päättöjuhlaan ole enää kovin paljon aikaa. Olemmeko saavuttaneet asettamamme tavoitteet? Sitä joudumme kohtapuolin arvioimaan.

Päätin tällä palstalla uuden vuoden tervehdykseni pähkinään, joka koski digitaalisuutta.

”Ja lopuksi vielä yksi pähkinä, jonka pureminen on osoittautunut vaikeaksi: onko digitalisaatio enemmän uhka kuin mahdollisuus? Vinkiksi vain, että suomalaisen perusopetuksen PISA-tulosten ja digitalisaation kasvun välillä on selvä korrelaatio. Ja mikään salaisuus ei ole, että poikien ruutuaika on vuodesta 2006 kasvanut melkoisesti. Jokainen tehköön näistä asetelmista omat johtopäätöksensä, mutta lukeminen, kertomukset, tarinat ja sadut höystettynä käsillä tekemisellä ovat tärkeintä myös digitoituvassa maailmassa.”

Maailma digitalisoituu vääjäämättä; tämä tunnustettiin jo 1990-luvulla, kun www teki rajusti tuloaan. Monessakin mielessä Jussi T. Kosken yli 20 vuotta sitten ilmestynyt paljon luettu kirja ”Infoähky” sisältää ajatuksia, joiden ajankohtaisuus ei ole kadonnut minnekään. Informaation määrä on tietysti kasvanut 20 vuodessa suunnattomasti siitä, mitä se vuonna 1998 oli ja jolloin sitä jo pidettiin uhkana. Monet asiantuntijat olivat huolissaan siitä, että erilaisten medioiden alati kasvava informaation tarjonta saa meidät kadottamaan todellisuuden tajumme, passivoi meitä ja heikentää toimintakykyisyyttämme. Todettakoon, että sosiaalista mediaa ei tuolloin vielä edes tunnettu siinä muodossa kuin tänään. Somesta on kehittynyt koukuttava pitkäsiima. Luotettavien arvioiden mukaan siitä on kehkeytynyt huumeisiin tai alkoholiin verrattava koukuttaja, mikä ei liene ollut sen alkuperäinen tarkoitus. Samalla monet somettajat tunnustavat, että he eivät pysty erottamaan somea ja todellisuutta toisistaan.

Some on varmasti digitalisaation lemmityin, ihmetellyin ja haukutuin uloke. Mutta kuinka paljon digitalisaatio on lopulta muuttanut virallisen koulun tai formaalisen opetuksen peruskäytäntöjä? Toistaiseksi ei kovinkaan paljon, vaikka siihen olisi ollut aikaa ja vaikka koulutuksen järjestäjät ovat säännöllisin väliajoin laatineet toinen toistaan upeampia digiloikkastrategioita ja toimenpideohjelmia, jotka vannovat digitalisaation nimeen. Tosiasia kuitenkin on, että digitalisaatio tulee kalliiksi ja johtaa väistämättä ”kilpavarusteluun” ja ”kauhun tasapainoon”, jolla tarkoitan sitä, että yksittäiset koulut alkavat kilpailla keskenään infraan liittyvällä kapasiteetilla vastata digitoituvan oppimisen haasteisiin. Lisäksi opettajakunta olisi tosissaan koulutettava järkevään ja tulokselliseen digin opetuskäyttöön. Siihen kuluu vuosia. Formaalisessa opetuksessa on toki jo tehty pieniä digiloikkia, mutta yllätys, yllätys, huomaamatta on tavallaan jäänyt, että digiloikka ja samalla valtaisa muutos on jo otettu. Se on tapahtunut kuitenkin tavalla, johon institutionaalinen koulu ei ole voinut vaikuttaa ja jota se ei enää pysty kunnolla kontrolloimaan. Tarkoitan tietysti somea.

Murrosikäiset peruskoululaiset eivät enää juokse hippaa tai juurikaan pelaa pihapelejä, eivät juuri jaksa käydä välituntisin Salessa tai tupakalla naapuritalon nurkan takana. Päinvastoin he kokenutta erityisopettajaa Jarmo Lintalaa lainatakseni ”istuvat homekoulunsa käytävillä ja loukoissa omassa henkilökohtaisessa kuplassaan ja räpläävät kännykkää”. Mutta mitäpä sanoikaan suomalaisen it-menestyksen slogan: ”connecting people”, 2000-luvun alun paradoksi! Siihen on laskettava lisäksi fyysisen liikkeen jatkuva väheneminen, vaikka Juha Sipilän hallitus vielä muuta toivoi. Digiloikka synnytti 2010-luvun paradoksin, jonka pureskelu siirrettiin kätevästi kouluille: digiloikan ja liikkuvan koulun yhteensovittaminen tilanteessa, jossa digiloikka (somettaminen) vähentää liikettä ja liikkuva koulu syö kallista aikaa digiloikalta (somettamiselta).

Peruskoulu on ehkä merkittävin Suomen menestyksen tekijä. Peruskoulun väki on onnistunut saavuttamaan hyviä tuloksia kognitiivisen oppimisen rintamalla jopa varsin kohtuullisilla panoksilla. Perusopetuksella on myös kansalaisten varaukseton tukia eikä 40 vuoteen ole ollut hallitusta, joka ei olisi huolehtinut perusopetuksen jatkuvuudesta.

Jotakin on kuitenkin mennyt pieleen. En minä eivätkä kollegani ole väärässä todetessaan, että meillä Suomessa on aikuisuus lipsahtanut vähän niin kuin käsistä, ainakin hetkittäin. Asiantuntijat puhuvat painokkaasti curling- tai lumiauravanhemmista, jotka harjaavat ja puskevat kaikki esteet lastensa tieltä ja valvovat heidän askeltaan, jotta varvas ei osuisi kiveen. Sopii kuitenkin miettiä tuiki tarkasti, mitä aikuisuus ja vanhemmuus tarkoittavat. Varmasti yhtäältä sitä, että lapsia ja nuoria on autettava ja ennen kaikkea opetettava, koska he eivät ole mitään valmiita pikku-tutkijoita, jotka pystyvät ratkaisemaan suit, sait elämän polulle kasautuvat pulmat. Samalla heitä on opastettava ottamaan vastuuta itsestään ja toisista. Tähän liittyvät erittäin oleellisena osana eettiset arvot ja normit sekä jokaisen vastuuta korostavat ihmisoikeudet. Ne kuuluvat kaikille. Juuri tälle perustalle rakentuvat myös oikea aikuisuus ja vanhemmuus.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Nimenomaan sitä, että pikkuprinssin tai pikkuprinsessan itsekkäälle individualismille on tohdittava asettaa rajat eli uskallettava sanoa EI. Pelkään pahoin – niin hieno asia kuin hyvätapainen käyttäytyminen onkin – me pakkaamme olemaan liian kohteliaita ja kilttejä. Myös koulusta tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmineen, osallisuushankkeineen, monine opetussuunnitelmaan liittyvine vaatimuksineen jne. on tullut hieman arka ja säikky tässä medioituneessa maailmassa, jossa hiekoittamatta jäänyt kaljamaläntti voi aiheuttaa pahanlaatuisen mediakohun. Silti ei ole muuta mahdollisuutta kuin sanoa lapsille, nuorille ja myös heidän vanhemmilleen, että kaikesta ei neuvotella. Jos olemme aikuisia, uskallamme sanoa, että me tiedämme, miten koulussa tulee olla. Me kasvatamme oppilaita sosiaalisesti kelvollisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Tähän kuuluu tärkeänä osana mm. uskallus vaatia, että kännykät pidetään oppitunnin aikana repussa tai kännykkätelineessä.

Hyvää kevään jatkoa sekä lämmintä ja rentouttavaa kesää!

 

Mauno Hiltunen, rehtori